#175 – On The Tiles

O 175 On the tiles

Vaikka verkkopelaaminen onkin yleistynyt kunnolla vasta kauan kuusnelosen aikojen jälkeen, oli pelaaminen ihan mukavan sosiaalista puuhaa jo 80-luvulla. Toki koneen ääressä vietettiin paljon aikaa yksin, mutta jatkuvasti myös vierailtiin toisen kuusnepailijan luona; tämä siis aikana ennen kuin kopiot alkoivat levitä tyypiltä toiselle. Tai no, ostettiinhan pelejä vielä tuolloinkin, koska ennen diskettiaikaa kopioina liikkuvat pelit olivat muinaisia.

On The Tiles (Firebird, 1987) ei tainnut koskaan olla omassa kokoelmassani missään muodossa, mutta yhdellä kavereista se oli alkuperäisenä, ja yhden tai kaksi tällaista yhteispeli-iltapäivää tämänkin parissa on vietetty. Pelissä on näppärä perusidea: pelaaja on kulkukissa, joka kulkee öisen kaupungin kaduilla keräten kaloja (kylläkin kalanruotoja…) joita lojuu siellä täällä, yleensä katolla, mikä vähän hämmentää. Liikkeellä on myös monta muuta eläinlajia sammakoista lintuihin, kaikki tietenkin tappavia kissaan nähden, mikä kyllä sekin vähän hämmentää.

Ideatasolle On The Tilesin hyvät puolet sitten jäävätkin. Tai no joo: itse päähenkilön animaatio on hatunnoston arvoisesti toteutettu; todella kauniisti ja realistisesti liikkuva mustavalkoinen kissa miellyttää silmää. Harmi vain että tämä rotoskooppisen fotorealistinen ilmestys ei oikein istu muuhun grafiikkaan. Tausta on tasapaksua harmaata kaupunkimaisemaa, sinällään vielä ok, mutta kaikki muut eläimet ovat kirkkaanvärisiä sarjakuvamaisia spritejä, ihan eri pelistä, kenties jostain paljon tappavammasta ulottuvuudesta lähtöisin – ei ihme että kissakin heittää nämä kohdatessaan niin ripeästi henkensä. Aseita ei tietenkään ole, on vain loikittava ja kerättävä kalanruotoja, vältettävä kaikin tavoin kosketusta esim. lintuihin, jotka noin maallikon järjellä olisivat kissalle miellyttävämpää syötävää kuin perkeet. Ensivilkaisulla tilanne on kissan kannalta hyvä: energiamittari näyttää lukemaa 9999, on siinä varaa ottaa vähän hittiä. Mutta kun kissa miettii liikkeitään pitkään, laskuri harppoo alaspäin ajatuksennopeudella joka osumasta, ja henkikin lähtee melko satunnaisesti jossain lukemien 9000 ja 4000 välillä, niin turhautumista on tarjolla paljon ja nopeasti.

Ei tämä peli meitä montaa sessiota jaksanut viehättää. Kissan kaunis animaatio ja melodisesti (joskaan ei teknisesti) onnistunut tunnusmusiikki ovat pientä iloa sen rinnalla, että peli on turhauttava, vaikea ja vailla mitään kunnollista syytä jatkaa pelaamista. Puolustuskyvytön kattiparka on kovin kankealiikkeinen verrattuna kaikkiin muihin, ja niin herkässä on henki, että vaikka elämiä yhdeksän sentään annetaankin, on ne kaikki äkkiä käytetty. Paljon parempiakin kissa-aiheisia pelejä onneksi löytyy.

#54 – Wizball

W 054 Wizball

Päällisin puolin Wizball (Ocean, 1987) on peli jonka ei pitäisi toimia. Käsittämättömän hankalalla taustatarinalla varustettu surrealistinen shoot’em-up jossa mustavalkoinen maasto pitää palauttaa entiseen väriloistoonsa keräämällä ympäri tasoja leijuva maalikuplia… Ehei kuulkaa. Joku tolkku sentään; tämänkaltaiset outoudet olivat 80-luvun alkupuolen juttuja, ei vuonna -87 enää minkään näin kummallisen kuuluisi mennä läpi, se on Last Ninjan aikaa jo. Mutta niin vaan kävi että Wizball tuli, näki ja voitti – ainakin arvostelijat puolelleen, mutta taisi se tällaiseksi outokaiseksi ihan hyvin myydäkin, ja onpa ainakin nykyinen kulttimaine tiukasti plakkarissa.

Kaikki Wizballissa on erikoista. Pelaaja (palloksi loitsulla muutettu noita) joutuu ensi töikseen keräämään ikoneita saadakseen edes liikkumisensa haltuun – pelin alussa palloparka pomppii täysin holtittomasti ympäri kenttää, aseettomana tietenkin. Kaikki on kerättävä: liikkumiskyky, runsaanpuoleinen aseistus, ja tärkeimpänä kaikista noidan uskollinen kissa (myös pallo) jota tarvitaan keräämään ne maahan putoavat puhki ammutut maalikuplat. Yhdellä tasolla leijuu vain yhtä väriä, joten putkia pitkin pitää teleporttailla kenttien välillä hakemassa eri maaleja, ja kun oikea sekoitussuhde sitten syntyy… Voi pojat sitä tunnetta kun kauniit mutta harmaat maisemat alkavat saada väriä. Kaikkiaan kenttiä on kahdeksan, joista auki on pelin alussa kolme – pidemmälle pääsee sitä mukaa kuin saa maisemia väritetyksi, mutta koska joka kenttä vaatii kolme eri väriä, ei prosessi suinkaan ole helppo, varsinkin kun se ammuskelupuolikin pitää ottaa huomioon. Peli on täynnä surrealistisia digimaailman asukkaita pistämässä kapuloita rattaisiin.

Wizball on Sensible Softwaren luomus. Kaksikko oli jo muutaman pelin julkaissut, mutta tämä houreuni heidät vasta nosti kukkulan kuninkaiksi. Kuusneloselle miehet tekivät vielä pari kolme peliä tämän jälkeen, siirtyivät sitten isommille koneille ja käsittääkseni ovat vielä tänäkin päivänä mukana pelibisneksessä. Äänipuolen hoitaa kotiin Oceanin oma vakiomusikantti Martin Galway, joka irrottelee täysillä: upeasti maalailevasta tunnusmusiikista game overin kitaranvingutuksen kautta highscore-taulun jazzahtavaan pianomelodiaan, kaikki on puhdasta SID-unelmaa. Eikä pidä unohtaa pelin taustalla kohisevaa äänimaailmaa: kummallinen sirinän, pulputuksen ja radiokohinan sekasotku täyttää muuten tyhjän äänitilan, ja vaikka ajatuksena tuollainen kuulostaa kaamealta, ei voi kuin hämmästellä sitä miten hyvin tuo taustaääni peliin sopii. Vaikea olisi kuvitella Wizballia ilman! Enkä yhdessäkään toisessa pelissä koskaan törmännyt vastaavaan.

Itse sain Wizballin osana Oceanin Magnificent Seven -kokoelmaa jouluna 1988 (arvelen), ja se oli pullollaan hienoja pelejä (no oli siellä pari rupuakin joukossa…). Muistelen että Wizball teki vaikutuksen välittömästi, ja toisin kuin moni nopeasti koukuttanut peli, se pysyi suosikkina kuusneloskauteni loppuun asti; tosiaan yhtenä niistä hyvin harvoista peleistä joiden pariin palasin vielä ihan loppuvaiheessa, vielä silloinkin kun jo PC-laitteisto huoneessani hurisi. Koskaan en viimeiseen kenttään asti päässyt, mutta mitä väliä – pelkästään pelin tunnelma viehätti, ja kaikesta outoudestaan huolimatta Wizball on niin viimeisen päälle taiten tehty, että pelaaminen oli silkka ilo. ”Uguksen Suosikki!”-mitali irtoaa tälle nerokkaalle teokselle heittäen.

#19 – Caesar the Cat

C 019 Caesar the cat

Vaikea sanoa miksi, mutta kissat ja hiiret olivat toistuvasti pelien aiheena 80-luvulla. Nytkin käsittelen jo toista aihepiiriin naturalismin tarkkuudella pureutuvaa teosta, ja lisää on tulossa. Yritän tässä vetää jotain yhtäläisyyksiä aikakauden ilmapiirin, mutta… No jaa, ehkä kyse on vain siitä että kissat ja hiiret ovat niin kovin hellyttäviä leikkisässä kuolemantanssissaan.

Pelissä Caesar the Cat (Mirrorsoft, 1983) pelaaja ottaa kissan roolin. Tehtävänä on suojella ruuilla ja astioilla umpeen pakattua kummallisen kaksiulotteista tilaa hiiri-invaasiolta. Ja yritykseksihän tuo tuppaa jäämään, kun hiiret teleporttailevat surutta ruuasta toiseen ja kissaparan on taiteiltava astioiden väleitse – pelissä on tosiaan uhkana paitsi hiirten loppuun kalvamat ateriat, myös kömpelön katin tiputtelemat astiat. Jokaisesta pudotuksesta vähenevät hiirten napsimisesta saadut pisteet, ja kun saldo on pudonnut takaisin lähtönollaan, se on game over. Originelli idea, johon en muista muualla törmänneeni.

Unkarilaisen Andromeda Softwaren (joka myöhemmin vastasi mm. kuusnelosen Tetris-versiosta) käsialaa oleva Caesar the Cat on simppeli, mutta kaunis (kissa on hyvin animoitu) ja tavallaan aika sympaattinen varhaispeli, ja taas kerran sellainen, jonka voisin kuvitella toimivan modernina mobiiliversiona. Caesar pääsi vielä jatko-osaankin, mutta se ei ole vastaan tullut.

#7 – Radar Rat Race

Radar rat race_007

Sitä juoksee koko elämänsä hiirenä harmaassa labyrintissä, peläten nurkan takana odottavaa kissaa, toivoen joskus törmäävänsä juustoon. Kuten tiedätte. Tämä elämäsimulaattori tunnetaan myös nimellä Radar Rat Race (Commodore, 1982), ja on juuri niin piinallinen kuin kuin edellä kuvailin, paitsi pahempi: taustalla soi päättymätön versio jostain vanhasta lastenlaulusta, ”Three blind mice” ehkä.

Toisaalta kun peli on julkaistu samana vuonna kuin itse kuusnelonen, ei kai voi odottaa mitään maata mullistavaa. Tosin mistäpä minä tiedän vaikka tämä olisi ollut juuri sitä 35 vuotta sitten. Pacman-variantti, mutta hiirillä. Kai se riittää innovaatioksi, ja lieneepä koodaajalle jonkinlainen ylpeyden aihe ollut tuo pelin nimeen asti päässyt tutka, joka kohtalaisen hyödyttömänä pelialueen reunassa sijaitsee, mutta on myönnettävä että kyllä siitä juustojen sijainnit voi tsekata. Kissoja se sen sijaan ei näytä, mikä tekee tästä kujanjuoksusta vähän hasardimpaa, etenkin kun pysähtyäkään ei voi: tällöin pelaajan hiirtä magnetoidun lailla seuraavat lajitoverit saavat kiinni. Mitä lie sininen päähenkilömme tehnyt, että on harmaan elinympäristönsä punaiset toverit näin suututtanut? Politikoinut?

Minulla on jonkinlainen mieltymys näihin ihan ensimmäisiin, parin kuusnelosen ensimmäisen elinvuoden aikana julkaistuihin, peleihin. Ne ovat yleensä outoja, hölmöjä, naiiveja, riemukkaan estottomia. Eihän tutkarottarallia kukaan enää nykypäivänä halua pelata, mutta sympaattinen pala pelikulttuurin historiaa se kumminkin on.