#283 – Katz & Maus

On kerrassaan kiehtovaa, miten pelit seilasivat maailmalla aikana ennen tietoverkkoja. Niitä kopioitiin, lainattiin, kopioitiin edelleen, lähetettiin kenties postitse jonnekin, ja lopulta sellaisetkin teokset kuin Katz & Maus (???, 1985) olivat täällä pohjolan perukoilla, maalaiskunnan ala-astetta käyvien kuusnelosharrastajien kopiokasetilla. Itse muistan että tämä oli tallennettu kasetille nimellä ”Tom & Jerry”, millä otsikolla peli esiintyi 2000-luvun alussa jopa eri tietokannoissakin, kun ikäiseni harrastajat alkoivat hiljalleen koota nuoruusvuosiensa katoavasta mediasta nettisivuja. Syynä virheotsikointiin on tietenkin pelin alkuruutu, johon on toisinnettu ilmeisesti jokin olemassaoleva kuva em. piirroselokuvahahmoista. Itse pelin kissalla ja hiirellä ei ole ulkonäöllistä tai mitään muutakaan yhteyttä Tom & Jerryyn, eikä näitä nimiä tietenkään itse pelissäkään missään kohdin mainita.

Mutta tosiaan: kaikesta päätellen kyseessä ei ole kaupallinen peli. Alkuruudusta voidaan päätellä vain julkaisuvuosi ja tekijä, ”Matthias Unverzagt”, joskin pikselinimmari on sen verran epämääräinen, etten itse ainakaan uskaltaisi mitään varmaa sukunimen kanssa sanoa. Peli on tyypillistä kasibittistä tasohyppelyä simppeleimmillään: pelaaja ohjaa hiirtä, jonka on jokaisessa tasoista ja tikapuista (ja liukumäistä!) koostuvassa ruudussa kerättävä kaikki kakut jäämättä kissan kynsiin. Perussettiä, joskin jo vuonna 1985 vähän vanhanaikaista, mutta ei kai tällaisesta ilmeisen kotitekoisesta pelistä voi valittaa. Pelin idean tajuaa instanttina kun ensimmäinen ruutu läjähtää näytölle, ja sitten se on menoa. Hiiren ohjaus on vähän epämääräistä – etenkin vakiomittainen perusloikka ärsyttää, koska hiiri ei tämän ajan peleille tyypilliseen tapaan kestä putoamista melkein ollenkaan, vaan heittää henkensä jo ilmassa jos loikkaa sattuu sujahtamaan ohi halutun tason. Silti pelin vauhdikas tuntuma on sitä verta selkäytimeen uppoava, että muistan tätä veivanneeni ihan pitkäänkin, aika monenteen tasoon asti. Kissan välttely on itse asiassa aika omaperäinen lisä peliin; sen liikkeissä ei ole mitään nerokasta tekoälyä, vaan Katz seuraa Mausin liikkeittä kuin metallikuula magneettia. Vikkelä saa olla selvitäkseen.

Kuten monessa aikakauden pelissä, tässäkin yksi olennainen osatekijä on musiikki. Katz & Mausin taustalla soi jännittävä vähän melankolinen mutta nopeatahtinen lurittelu, joka miellytti kovasti minua nuorena. Se on ehkä outo valinta ”kissa ja hiiri”-aiheisen tasohyppelyn taustalle, mutta luo omanlaisensa tunnelman kyllä, ja nyttemmin internet minulle kertoo: kyseessä on ranskalaisen 1700-luvulla eläneen Louis-Claude Daquinin sävellys Le Coucou. Ilmeisen haasteellinen teos pianisteille, päätellen Youtubesta löytyvistä videoista, joilla eritasoiset maestrot esittelevät talenttejaan juuri tämän sävellyksen parissa. Ja niinpä vain tämäkin vuosisatoja vanha sävelteos on minulle ollut mitä tutuin nimenomaan kuusnelosyhteytensä kanssa. Lukuisat ovat ne sävellykset, jotka yhdistän nimenomaan tiettyihin peleihin: Mozartin pianosonetti? Head Over Heels! Bachin fuuga? Big Mac The Mad Maintenance Man! Prokofjevin Romeo ja Julia? Sanxion! Paganinin kapriisi 21? 20 Tons! Bizetin Toreadorien marssi? Demons of Topaz! Ja niin edelleen.

Vaan entä Matthias Unverzagt? Kuka hän oli? Tietokantojen mukaan hän ei ole koskaan tehnyt kuusneloselle muuta kuin pelin Katz & Maus. Kenties, oletettavastikin, hän on ollut nuori, mahdollisesti vielä kouluikäinen, harrastaja, jonka peli on ensin kaverilta kaverille kopioitunut, sitten vähän laajemmalle, lopulta maailmalle, lopulta Suomeen. Monet kuusnelosharrastajat eri puolilta maailmaa ovat tätä muistelleet 80-luvulla pelanneensa, ja vaikka Matthias tuskin on Saksan markkaakaan pelillään tienannut, on hän jättänyt oman pienen jälkensä kuusnelosen aikakirjoihin. Mutta onko hän siitä tietoinen? Voi olla, että herra Unverzagt on jo varhain, ilmeisen innokkaana koodarina, hakeutunut isompien tietokoneiden pariin ja jättänyt kuusnelosen taakseen. Hän on saattanut tehdä pitkän uran esimerkiksi IBM:llä koodaajana. Me emme tiedä, ja siinä on jotain hienoa. Että tietokonepelien varhaisvuosilta on säilynyt tällaisia mysteerejä, ikään kuin arkeologisia löytöjä tuntemattomasta kulttuurista.

#175 – On The Tiles

O 175 On the tiles

Vaikka verkkopelaaminen onkin yleistynyt kunnolla vasta kauan kuusnelosen aikojen jälkeen, oli pelaaminen ihan mukavan sosiaalista puuhaa jo 80-luvulla. Toki koneen ääressä vietettiin paljon aikaa yksin, mutta jatkuvasti myös vierailtiin toisen kuusnepailijan luona; tämä siis aikana ennen kuin kopiot alkoivat levitä tyypiltä toiselle. Tai no, ostettiinhan pelejä vielä tuolloinkin, koska ennen diskettiaikaa kopioina liikkuvat pelit olivat muinaisia.

On The Tiles (Firebird, 1987) ei tainnut koskaan olla omassa kokoelmassani missään muodossa, mutta yhdellä kavereista se oli alkuperäisenä, ja yhden tai kaksi tällaista yhteispeli-iltapäivää tämänkin parissa on vietetty. Pelissä on näppärä perusidea: pelaaja on kulkukissa, joka kulkee öisen kaupungin kaduilla keräten kaloja (kylläkin kalanruotoja…) joita lojuu siellä täällä, yleensä katolla, mikä vähän hämmentää. Liikkeellä on myös monta muuta eläinlajia sammakoista lintuihin, kaikki tietenkin tappavia kissaan nähden, mikä kyllä sekin vähän hämmentää.

Ideatasolle On The Tilesin hyvät puolet sitten jäävätkin. Tai no joo: itse päähenkilön animaatio on hatunnoston arvoisesti toteutettu; todella kauniisti ja realistisesti liikkuva mustavalkoinen kissa miellyttää silmää. Harmi vain että tämä rotoskooppisen fotorealistinen ilmestys ei oikein istu muuhun grafiikkaan. Tausta on tasapaksua harmaata kaupunkimaisemaa, sinällään vielä ok, mutta kaikki muut eläimet ovat kirkkaanvärisiä sarjakuvamaisia spritejä, ihan eri pelistä, kenties jostain paljon tappavammasta ulottuvuudesta lähtöisin – ei ihme että kissakin heittää nämä kohdatessaan niin ripeästi henkensä. Aseita ei tietenkään ole, on vain loikittava ja kerättävä kalanruotoja, vältettävä kaikin tavoin kosketusta esim. lintuihin, jotka noin maallikon järjellä olisivat kissalle miellyttävämpää syötävää kuin perkeet. Ensivilkaisulla tilanne on kissan kannalta hyvä: energiamittari näyttää lukemaa 9999, on siinä varaa ottaa vähän hittiä. Mutta kun kissa miettii liikkeitään pitkään, laskuri harppoo alaspäin ajatuksennopeudella joka osumasta, ja henkikin lähtee melko satunnaisesti jossain lukemien 9000 ja 4000 välillä, niin turhautumista on tarjolla paljon ja nopeasti.

Ei tämä peli meitä montaa sessiota jaksanut viehättää. Kissan kaunis animaatio ja melodisesti (joskaan ei teknisesti) onnistunut tunnusmusiikki ovat pientä iloa sen rinnalla, että peli on turhauttava, vaikea ja vailla mitään kunnollista syytä jatkaa pelaamista. Puolustuskyvytön kattiparka on kovin kankealiikkeinen verrattuna kaikkiin muihin, ja niin herkässä on henki, että vaikka elämiä yhdeksän sentään annetaankin, on ne kaikki äkkiä käytetty. Paljon parempiakin kissa-aiheisia pelejä onneksi löytyy.

#54 – Wizball

W 054 Wizball

Päällisin puolin Wizball (Ocean, 1987) on peli jonka ei pitäisi toimia. Käsittämättömän hankalalla taustatarinalla varustettu surrealistinen shoot’em-up jossa mustavalkoinen maasto pitää palauttaa entiseen väriloistoonsa keräämällä ympäri tasoja leijuva maalikuplia… Ehei kuulkaa. Joku tolkku sentään; tämänkaltaiset outoudet olivat 80-luvun alkupuolen juttuja, ei vuonna -87 enää minkään näin kummallisen kuuluisi mennä läpi, se on Last Ninjan aikaa jo. Mutta niin vaan kävi että Wizball tuli, näki ja voitti – ainakin arvostelijat puolelleen, mutta taisi se tällaiseksi outokaiseksi ihan hyvin myydäkin, ja onpa ainakin nykyinen kulttimaine tiukasti plakkarissa.

Kaikki Wizballissa on erikoista. Pelaaja (palloksi loitsulla muutettu noita) joutuu ensi töikseen keräämään ikoneita saadakseen edes liikkumisensa haltuun – pelin alussa palloparka pomppii täysin holtittomasti ympäri kenttää, aseettomana tietenkin. Kaikki on kerättävä: liikkumiskyky, runsaanpuoleinen aseistus, ja tärkeimpänä kaikista noidan uskollinen kissa (myös pallo) jota tarvitaan keräämään ne maahan putoavat puhki ammutut maalikuplat. Yhdellä tasolla leijuu vain yhtä väriä, joten putkia pitkin pitää teleporttailla kenttien välillä hakemassa eri maaleja, ja kun oikea sekoitussuhde sitten syntyy… Voi pojat sitä tunnetta kun kauniit mutta harmaat maisemat alkavat saada väriä. Kaikkiaan kenttiä on kahdeksan, joista auki on pelin alussa kolme – pidemmälle pääsee sitä mukaa kuin saa maisemia väritetyksi, mutta koska joka kenttä vaatii kolme eri väriä, ei prosessi suinkaan ole helppo, varsinkin kun se ammuskelupuolikin pitää ottaa huomioon. Peli on täynnä surrealistisia digimaailman asukkaita pistämässä kapuloita rattaisiin.

Wizball on Sensible Softwaren luomus. Kaksikko oli jo muutaman pelin julkaissut, mutta tämä houreuni heidät vasta nosti kukkulan kuninkaiksi. Kuusneloselle miehet tekivät vielä pari kolme peliä tämän jälkeen, siirtyivät sitten isommille koneille ja käsittääkseni ovat vielä tänäkin päivänä mukana pelibisneksessä. Äänipuolen hoitaa kotiin Oceanin oma vakiomusikantti Martin Galway, joka irrottelee täysillä: upeasti maalailevasta tunnusmusiikista game overin kitaranvingutuksen kautta highscore-taulun jazzahtavaan pianomelodiaan, kaikki on puhdasta SID-unelmaa. Eikä pidä unohtaa pelin taustalla kohisevaa äänimaailmaa: kummallinen sirinän, pulputuksen ja radiokohinan sekasotku täyttää muuten tyhjän äänitilan, ja vaikka ajatuksena tuollainen kuulostaa kaamealta, ei voi kuin hämmästellä sitä miten hyvin tuo taustaääni peliin sopii. Vaikea olisi kuvitella Wizballia ilman! Enkä yhdessäkään toisessa pelissä koskaan törmännyt vastaavaan.

Itse sain Wizballin osana Oceanin Magnificent Seven -kokoelmaa jouluna 1988 (arvelen), ja se oli pullollaan hienoja pelejä (no oli siellä pari rupuakin joukossa…). Muistelen että Wizball teki vaikutuksen välittömästi, ja toisin kuin moni nopeasti koukuttanut peli, se pysyi suosikkina kuusneloskauteni loppuun asti; tosiaan yhtenä niistä hyvin harvoista peleistä joiden pariin palasin vielä ihan loppuvaiheessa, vielä silloinkin kun jo PC-laitteisto huoneessani hurisi. Koskaan en viimeiseen kenttään asti päässyt, mutta mitä väliä – pelkästään pelin tunnelma viehätti, ja kaikesta outoudestaan huolimatta Wizball on niin viimeisen päälle taiten tehty, että pelaaminen oli silkka ilo. ”Uguksen Suosikki!”-mitali irtoaa tälle nerokkaalle teokselle heittäen.

#19 – Caesar the Cat

C 019 Caesar the cat

Vaikea sanoa miksi, mutta kissat ja hiiret olivat toistuvasti pelien aiheena 80-luvulla. Nytkin käsittelen jo toista aihepiiriin naturalismin tarkkuudella pureutuvaa teosta, ja lisää on tulossa. Yritän tässä vetää jotain yhtäläisyyksiä aikakauden ilmapiirin, mutta… No jaa, ehkä kyse on vain siitä että kissat ja hiiret ovat niin kovin hellyttäviä leikkisässä kuolemantanssissaan.

Pelissä Caesar the Cat (Mirrorsoft, 1983) pelaaja ottaa kissan roolin. Tehtävänä on suojella ruuilla ja astioilla umpeen pakattua kummallisen kaksiulotteista tilaa hiiri-invaasiolta. Ja yritykseksihän tuo tuppaa jäämään, kun hiiret teleporttailevat surutta ruuasta toiseen ja kissaparan on taiteiltava astioiden väleitse – pelissä on tosiaan uhkana paitsi hiirten loppuun kalvamat ateriat, myös kömpelön katin tiputtelemat astiat. Jokaisesta pudotuksesta vähenevät hiirten napsimisesta saadut pisteet, ja kun saldo on pudonnut takaisin lähtönollaan, se on game over. Originelli idea, johon en muista muualla törmänneeni.

Unkarilaisen Andromeda Softwaren (joka myöhemmin vastasi mm. kuusnelosen Tetris-versiosta) käsialaa oleva Caesar the Cat on simppeli, mutta kaunis (kissa on hyvin animoitu) ja tavallaan aika sympaattinen varhaispeli, ja taas kerran sellainen, jonka voisin kuvitella toimivan modernina mobiiliversiona. Caesar pääsi vielä jatko-osaankin, mutta se ei ole vastaan tullut.

#7 – Radar Rat Race

Radar rat race_007

Sitä juoksee koko elämänsä hiirenä harmaassa labyrintissä, peläten nurkan takana odottavaa kissaa, toivoen joskus törmäävänsä juustoon. Kuten tiedätte. Tämä elämäsimulaattori tunnetaan myös nimellä Radar Rat Race (Commodore, 1982), ja on juuri niin piinallinen kuin kuin edellä kuvailin, paitsi pahempi: taustalla soi päättymätön versio jostain vanhasta lastenlaulusta, ”Three blind mice” ehkä.

Toisaalta kun peli on julkaistu samana vuonna kuin itse kuusnelonen, ei kai voi odottaa mitään maata mullistavaa. Tosin mistäpä minä tiedän vaikka tämä olisi ollut juuri sitä 35 vuotta sitten. Pacman-variantti, mutta hiirillä. Kai se riittää innovaatioksi, ja lieneepä koodaajalle jonkinlainen ylpeyden aihe ollut tuo pelin nimeen asti päässyt tutka, joka kohtalaisen hyödyttömänä pelialueen reunassa sijaitsee, mutta on myönnettävä että kyllä siitä juustojen sijainnit voi tsekata. Kissoja se sen sijaan ei näytä, mikä tekee tästä kujanjuoksusta vähän hasardimpaa, etenkin kun pysähtyäkään ei voi: tällöin pelaajan hiirtä magnetoidun lailla seuraavat lajitoverit saavat kiinni. Mitä lie sininen päähenkilömme tehnyt, että on harmaan elinympäristönsä punaiset toverit näin suututtanut? Politikoinut?

Minulla on jonkinlainen mieltymys näihin ihan ensimmäisiin, parin kuusnelosen ensimmäisen elinvuoden aikana julkaistuihin, peleihin. Ne ovat yleensä outoja, hölmöjä, naiiveja, riemukkaan estottomia. Eihän tutkarottarallia kukaan enää nykypäivänä halua pelata, mutta sympaattinen pala pelikulttuurin historiaa se kumminkin on.