Sain ensimmäisen tietokoneeni lahjaksi jouluna 1984, mutta en suinkaan ollut aihepiirin suhteen täysin ummikko tuolloin; olin pikkupojan päättäväisyydellä lukenut alan lehtiä ja kirjaston kautta kirjojakin jo aika pinon. Yksi keskeinen tekijä oli MikroBitti, jonka numeron 4/84 sain kätösiini ja luin sitten tietenkin niin monta kertaa läpi, että on ihme että lehti on yhä kunnossa. Mutta onhan se, ja tässä työpöydälläni tälläkin hetkellä – kannet tosin ovat kadonneet. Kyseinen loppuvuoden numero pitää sisällään mm. kiinnostavan ostajan oppaan kaikista markkinoilla olleista kotimikroista (kolmisenkymmentä eri laitetta). Tärkeää dataa tuolloin, varsin kiinnostavaa ajankuvaa nykyisin. Tämä lieni suosikkiosioni lehdestä, mutta totta kai myös peliarvostelut luin tarkkaan. Ja niitähän piisasi, kymmenen sivua kaikkiaan.

Yksi lehdessä arvostelluista kuusnelosen peleistä on Zaxxon (Synapse Software, 1984), joka näyttää kuvassa jännittävältä, mutta arvostelija ei kuitenkaan ole pelistä niin innoissaan. Tuolle ajalle tyypilliseen tapaan on toki hieman harhaanjohtavaa puhua ”arvostelusta”, koska suurin osa muutaman kappaleen tekstistä kertoo vain siitä mitä pelissä tapahtuu, miten loppupahiskin on ihan liian helppo ja silleen. Grafiikkaa sentään kehutaan, ja kyllähän tämä vuoden 1984 peliksi onkin vaikuttava. Zaxxon on ilmeisesti käännös varhaisesta kolikkopelistä, jossa juju on ollut tyypillisen sivusuuntaan vierivän räiskinnän näkövinkkelin kääntäminen vinoon. Ja paitsi että taustamaisema rullaa alla diagonaalisesti, on oman aluksen lentokorkeuskin säädettävissä, ja paikoin oleellinenkin tekijä kun esteitä pitää ylittää tai alittaa. Muuten toiminta ei ainakaan varhaisilla tasoilla ole kovin hektistä; vihollisia tulee vastaan harvakseltaan, enemmän saa keskittyä esteratamaiseen miljööseen.

Tavallaan Zaxxon oli siis tuttu peli, kun se minulle vuosia myöhemmin kasettikopiona ajautui. Oli jotenkin sympaattinen fiilis viimein päästä pelaamaan peliä, joka oli tehnyt minuun naskalina vaikutuksen vain muutaman sanan kuvailulla, ja vaikka varsinkin toiminnan raukeus kavaltaa pelin iän, on grafiikka siinä määrin taidolla laadittua, ettei peli kalpene myöhempienkään kuusnepa-räiskintöjen rinnalla. Lieneehän Zaxxonilla jonkinlainen klassikon mainekin nykyisin, mutta ei peli minuun niin suurta vaikutusta koskaan tehnyt. Hyvin ohjelmoitu varhainen remellys, joka tosin pohjautunee pitkälti jo olemassaolleeseen lähdekoodiin: pelin tehnyt Peter Adams oli nimittäin jo edellisvuonna vastannut Blue Maxin 64-versiosta, ja tätä samaa vinkkeliähän siinäkin käytetään. Pari vuotta myöhemmin Adams koodasi vielä Pantherin, joka edelleen on pitkälti sama peli uusin grafiikoin. Mitäs sitä hyvää koodia hukkaamaan.

Videopelaamisen alkuhuuma jätti jälkeensä joitakin sellaisia pelejä, jotka jatkoivat elämäänsä arkkityyppeinä vielä pitkään. Näistä kolme tärkeintä olivat Pac-man, Space Invaders ja Defender, joista viimemainitun kohtuullisen suoraviivainen kopio on Astroblitz (Creative Software, 1983). Kaikki nuo kolme pelidinosarusta saivat kymmenittäin epävirallisia kopioita kuusnelosen ensimmäisten elinvuosien aikana, ja vaikka kloonaamisvimma sittemmin laantui, ei se kokonaan tyrehtynyt koskaan. Itselleni läheisimpiä lienevät olleet pac-viritelmät, mutta kyllähän kunnon räiskintäkin kelpasi, ja vaikka Defender olikin (ilmeisesti) yllättävän vaikea tehdä kuusneloselle kunnolla, siinäkin joku sentään toisinaan onnistui.

Astroblitz ei ole kloonipataljoonan parhaasta päästä. Pelissä on toki muutamia omaperäisiä pikkujuttuja, kuten laavaa sylkevä tulivuori ja lukuisia erilaisia eri tavoin liikkuvia vihollisia, mutta defender-kopion pitäisi olla armottoman vauhdikas ja räjähdysherkkää tykitystä alusta asti, eikä Astroblitz veikeästä salamasotaan viittaavasta nimestään huolimatta sitä oikein ole. Nimestä puheenollen mainittakoon myös, että on hivenen humoristista, miten näin suoran kopion kaikkien tuntemasta klassikkopelistä on julkaissut pulju nimeltä ”Creative Software”…

Itseltäni Astroblitz löytyi joltakin kopiokasetilta, eikä ole jättänyt kaksisia muistikuvia. Peli ei ollut tarpeeksi oikein mitään jotta sitä olisi jaksanut paria kertaa enempää pelata, ja itse asiassa olisi ehkä nyttemmin unohtunut kokonaan ilman erästä outoa seikkaa. Olen nimittäin ihan varma, että siinä minun kopiossani luki alkuruudussa pelin logon alla ”By Veijo Esso”. Muistan tuolloin ihmetelleeni että onko tämä kotimainen tuotos. Ja että onko jollain oikeasti tuollainen nimi. Mutta kun pelejä lipui editseni enemmän ja enemmän, ymmärsin nopeasti, että varsin yleistähän piraattien parissa tuo pelin tekijöiden nimien korvaaminen omilla oli. PC-vuosina huomasin sitten kerran itsekin, että Sid Meierin Civilizationin filmaattisen intron tekstit olivat kaikki TXT-tiedostoina pelin hakemistossa. Hupia riitti!

Poliittinen ajankuva heijastuu tietokonepeleihin siinä missä muihinkin taiteen ja kulttuurin tuotoksiin, mikä tarkoittaa että minun lapsuuteni peleissä puhalsivat usein kylmän sodan hyytävät tuulet. Ja vaikka Falcon Patrol II (Virgin Games, 1984) päätyikin kokoelmaani vasta muutamia vuosia julkaisunsa jälkeen, oli sen kuvasto silti kovin tutunlainen: suihkuhävittäjiä, aavikkomaisemaa, rekkoja, öljytynnereitä, rangoiksi palaneita kerrostaloja. Tätä Lähi-idän sotakuvastoahan sai 80-luvulla katsella uutisista harva se päivä, ja vaikka moni pelikin näihin kuvioihin sijoittui, harva niin suoraan kuin tämänkertainen shoot’em up.

Mitään kovin monimutkaista ei Falcon Patrol II tarjoa, tai jos tarjoaakin, niin peliin on kuitenkin helppo päästä sisään ja vain alkaa mäiskimään ilman sen suurempia tavoitteita. Pelaaja ohjaa vaikuttavan näköistä suihkaria ja pyrkii pilalle pommitetun aavikkokaupungin yllä (tosin siellä sijaitsevat pyramidit ovat säilyneet ehjinä) eestaas lentäen tiputtamaan kaikki paikalla pörräävät helikopterit. Myös maastoa voi tulittaa, kenties pitääkin, ainakin niitä tynnyreitä voi kosautella menemään, ja muutamia rakennuksiakin on mahdollista pistää paloiksi. Omaa bensankulutusta on syytä tarkkailla, mutta ei hätää, tankkausalustalle voi laskeutua ja pienen huoltotoimen jälkeen voivat tappohommat jatkua.

Falcon Patrol II oli ensimmäisiä minulle kopiona saapuneita pelejä, ja suhtauduin siihen siten kuin selkäydintasolla pitää: reipasta ja pelattavaa ampumistahan tämä on, mutta tosiaan lienee mahdollista että pelissä on jotain syvempiäkin tavoitteita. Ehkä tietyssä aikarajassa pitää selvittää aina yksi taso? Vai olisiko jokin maastokohde tuhottava? Kukapa näistä tiesi, eikä välittänytkään, tärkeintä oli että oli vähäksi aikaa viihdettä, ja sitähän FP II tarjosi kyllä. Tämä on ikäänsä nähden oikein menevä peli, jossa on kunnon korvamato vielä tunnusmusiikkinakin. Erityismaininta todella näyttävästä syöksystä, jonka pelaajan osuman saanut suihkari liekehtien tekee aavikon hiekkaan. Pelin ääniefektit ovat muutenkin hyvät, mutta varsinkin tässä kohdin täyttä timanttia.