Commando oli tietokonepelimarkkinoiden jouluhitti vuonna 1985, ja nosti julkaisija Eliten pikkufirmojen joukosta kertaheitolla isojen kastiin. Olihan sille jatkoa saatava. Koska alkuperäisen kolikkopelin laatija Capcom ei ollut asialle ehtinyt, Elite päätti homman hoituvan ominkinpäin, ja niin tarjottiin kupruilevana odottavalle yleisölle Commando 86 (Elite, 1986). Siitä ei tullut hittiä.

Sen ensimmäisen Commandon kuusneloskäännös muistetaan paitsi Rob Hubbardin ikonisesta tunnusmusiikista, myös siitä, että alkuperäisestä kolikkopelistä rajusti typistettynäkin oli sentään menevä ja hyvin tehty peli, joka myös sementoi kivijalan kyseiselle ”mies vastaan armeija”-genrelle: Commandoahan ne kaikki sittemmin kopioivat. Syystä tai toisesta Elite kuitenkin päätti olla tällä linjalla jatkamatta, ainakaan ihan sellaisenaan – Commando 86 kun on imenyt näkyvimmät vaikutteensa vuoden 1986 enimmin imitoidusta pelistä, Gauntletista. Näitä Gauntlet-variantteja on tässä blogissakin käsitelty jo pienehkö läjä, ja vaikka ne olivat kuuminta hottia ohikiitävän hetken ajan tuolloin, eivät ne ainakaan näillä kasibittisillä koneilla kovin usein olleet kauhean tasokkaita.

Tässä mielessä Commando 86 istuu joukkoon johon kovasti pyrkii. Se on jokseenkin kämäinen tekele, eikä Gauntlet-kopioinnin vuoksi oikein enää edes tunnu Commandolta. Alkuperäisen äärimmäisen etäinen realismi on nyt kokonaan kadonnut, kun yksi tai kaksi sotamiestä tarpoo jokseenkin abstraktissa miljöössä lahdaten pienistä laatikoista hyönteisparven lailla ryöppyäviä sotilaita, tankkeja tai ties mitä geneerisiä tappokoneita. Ison G:n lailla energiapisteet vähenevät hiljalleen osumista, mutta, myös tuttuun tapaan, maastosta voi kerätä voimia palauttavaa naposteltavaa, ja onpa kerättävänä kaikenlaista muutakin tavaraa, jonka käyttötarkoitus jäi ainakin itselleni mysteeriksi, sen kummempaa infoa kun niistä ei pelaajalle anneta, ja niiden graafinen ulkoasu on tyyliä ”pikselimötikkä”. Grafiikka on muutenkin riivatun kökköä. Värimaailma kuvaa keltaruskeudessaan pelaajan fiiliksiä valitettavan osuvasti, animaatiot lähinnä puuttuvat, ja kuten todettu, suurin osa pelissä tavattavista hahmoista tai esineistä on esittämättä oikeastaan juuri mitään. Kun originaali-Commandossa oli sentään sodan tuntu läsnä räjähdyksineen ja kuolinsätkivine sotilaineen, tässä on vain harmaa hahmonkaltainen olento, joka hernepyssyllään (”plik, plik”, sanoo pelaajan konekivääri) sohii kohti vihollisia, jotka osuman saatuaan noin vain katoavat ruudulta ilman kummempaa reaktiota. Tasolta toiselle siirryttäessä kajahtava ”Ptrööt” on jo niin surkea että kuulostaa melkein bugilta.

Mutta ei Commando 86 sentään ole buginen. Oikeastaan, nyt pelattuna, se ei ollut ihan niin huono muutenkaan kuin muistin. Toki se on aneeminen ja mielikuvitukseton esitys, sitä en kiellä – mutta ainakin paremmalla grafiikalla se olisi voinut joksikin aikaa jopa tarjota viihdettä, kyllä Gauntlet-massalahtauksissa kuitenkin on omanlaisensa viehätys. Vaikka tempo olisikin tämän pelin tyyliin vähän laahaavampi. No, aika vähäisiä ovat ne kehut joita Commando 86:lle voi antaa. On toki mahdollista, että yhtäakainen kaksinpeli on pirteämpi kokemus, mutta vähän epäilen – sen verran vähän tämä herätti mielenkiintoa silloin aikoinaan, ettei tehnyt mieli kaveria kiusata, kun parempaakin pelattavaa oli. Parasta Commando 86:ssa on, kuten niin monessa pelissä, musiikki. Moniin Eliten peleihin musapuolen hoitanut Mark Cooksey muistetaan ennen kaikkea Ghosts’n’Goblinsin tunnarista, mutta on tässäkin alkuruudussa soiva kappale häneltä loistoveto. Muun muassa Mike Oldfieldin ja Rick Wakemanin 70-luvun progemelodioita tykittävä potpuri on huikean hyvä ja jää päähän soimaan kivasti.

80-luvun jälkipuoliskolla alkoivat isommat koneet vallata markkinoita, ja kuulemma jotkut jopa siirtyivät kuusneloselta Amigalle (ei minun kaveripiiristäni kyllä kukaan – harppaus tehtiin sitten myöhemmin suoraan PC:lle). Oma kokemukseni tuosta Commodoren isommasta koneesta oli vain hekumallisen upeat kuvaruutukuvat peleistä alan lehdissä, ja ne parhaimmat näköiset olivat aina Psygnosiksen (tai alanimekkeensä Psyclapsen) pelejä. Joitakin alkuaikojen julkaisujaan tuo lähinnä Amigaan keskittynyt firma käänsi myös pikkukoneille, mutta syystä tai toisesta tulokset olivat aina jotenkin rupuisia.

Esimerkkinä vaikka tämä Captain Fizz Meets the Blaster-Trons (Psyclapse, 1989). Että osaa olla karmean näköinen tekele, eritoten kun ottaa huomioon julkaisuvuoden. Ollaan sentään enää muutaman kuukauden päässä Turricanista! Ensivilkaisu ruudulle aiheuttaa jo sellaisen vastareaktion, että ellei taustalla soisi David Whittakerin ankarasti groovaava musiikki, ei tälle viitsisi aikaansa tuhlata. Mikä on kyllä sääli, koska potentiaalia jälleen kerran olisi vaikka mihin. Ennen kaikkea Captain Fizz on monipuolistettu Gauntlet-klooni; kaksi avaruustaistelijaa, kumpikin omalla ruudunpuoliskollaan, säntäilee ympäri avaruusalusta käyden päin massoina vastaan tulvivia alieneita. Matkalla kohdataan erivärisiä lukittuja ovia joihin pitää kerätä avaimia, on tuhottavia hirviögeneraattoreita ja sen sellaista. Miellyttävää perushuttua siis, varsinkin jos ei saman genren pelejä aikaisemmin ole tullut vastaan. Nytkin Kapteenin nostaa massasta toimiva kaksinpeli.

Tai siis nostaisi, ellei Captain Fizz tosiaan näyttäisi niin hirveältä. Niin päähenkilöt kuin vihollisetkin muistuttavat möhkäleitä ja tausta on korvattu alati rullaavalla ristikolla – mukavasti silmiä ristiin vääntävä efekti. Netistä löysin väittämän, että Psygnosis olisi härskisti kusettanut kuusnelosversion koodaajia ja jättänyt tehdyn työn kokonaan maksamatta. Ei heille tästä kyllä hirveästi olisi voinutkaan maksaa, tekisi mieleni jälkiviisaasti sanoa. Paitsi musiikista, se on kyllä mainio. Yksi Whittakerin parhaista.