Urheilu

#267 – Double Sphere

Posted on by ugus

D 267 Double sphere

Saksalaisen peliteollisuuden kuvioita tulikin tuossa hiljakkoin ruodittua Coalmineria käsitellessä, ja nyt on vuorossa toinen puoliammattimainen CP Verlagille pelejä tuottanut tiimi: Digital Excess. Tämän porukan keskeinen hahmo oli koodaaja Thomas Koncina, jonka nimi tuli tutuksi paitsi monista peleistä (Koncina ohjelmoi reilun tusinan verran pelejä noin viiden vuoden aikana), myös muutamista demoista, ja itselleni ennen kaikkea mainiosta demonteko-ohjelmasta Demo Demon, jolla tuli serkkupojan kanssa väsäiltyä lukemattomia cooleja musan ja kuvan yhteensovituksia. Muistan jopa miten konekielimonitoria käyttäen hakkeroin Demo Demonin siten, että pääsin vääntelemään näytöllä ponnahtelevien spritejen liikeratoja haluamikseni… Good times.

Ensimmäinen kohtaamani Digital Excessin, ja ylipäätään koko CP Verlagin, peli saapui minulle aivan ensimmäisten maailmalta tipahtaneiden diskettien joukossa pian sen jälkeen kun olin siirtynyt levyaseman mahdollistaman scenekulttuurin pariin keväällä 1990. Kyseessä oli Double Sphere (CP Verlag / Golden Disk, 1990), enkä tuolloin tiennyt yhtään mistä oli kyse: selvästi jotain enemmän kuin vain kotikutoinen peli – komea intro, hyvä grafiikka ja musiikki – mutta kuitenkin sellainen, josta Zzap!64 (jota tuohon aikaan aktiivisesti luin) ei ollut koskaan maininnut sanallakaan. Mistä oli kyse? No, pian tämän jälkeen, kesän 1990 aikana, kävi selväksi miten aktiivinen ja miten omissa ympyröissään pyörivä tämä saksalainen pelimaailma oli, sillä näitä enemmän tai vähemmän tasokkaita tekeleitä tuli vastaan tulvimalla. Eihän niistä juuri mikään ollut yhtä hyvä kuin Double Sphere.

Tietenkin voi jälkiviisaasti epäillä, että muistan tämän futuristisen pallopelinkin laadukkaana vain siksi, että aiempaa vertailukohtaa ei juuri ollut. Näyttävähän tämä kyllä on: on komeat alkuteksti-introt tekijäiden digitoiduilla kuvilla ja hyvässä tunnusmusiikissakin paukkaavat sämplätyt rummut. Peli itsessään on pelattava mutta lopulta yksinkertainen Pong-henkinen kaksinkamppailu: kaksi jetpackeilla varustautunutta pelaajaa leijuu avaruudessa ja yrittää saada ympäriinsä sinkoilevaa palloa vastustajan maaliin. Kummalla on enemmän maaleja ajan päättyessä, on voittaja. Simppeliä huvia, mutta pelin elementit ovat kohdallaan: variaatioita lisäävät alati ylös alas liikkuvat maalit ja ruudun alareunassa sijaitsevat tykit, jotka toisinaan sieppaavat pallon, ja ampuvat sen sitten satunnaiseen suuntaan. Pallon saa itselleen siihen törmäämällä, ja firenappi lähettää sen taas matkaan, mutta vastapuoli voi pukata pallon liikkeelle vain liitämällä päin vihollistaan. Hauskaa ja kaoottista, ja varmasti olisi ollut parasta kaksinpelinä, mutta itsekseni minä tätä muistan vain pelanneeni. Vastustajan tekoäly on kuitenkin hiottu tällaiseksi urheilupeliksi poikkeuksellisen hyvin – se taktikoi, ottaa välillä pientä aikalisää, tekee vähän hämäyksiäkin. Peliä jaksaa simppeliydestä huolimattakin veivata aikansa.

Ei Double Sphere ole mikään klassikko, eikä varmaan edes laatijansa Thomas Koncinan uralla mikään virstanpylväs. Itselleni peli on kuitenkin jäänyt mieleen olemalla ensikosketus erääseen kuusnelosmaailman aiemmin tuntemattomaan osa-alueeseen, ja siksi pysyi kokoelmassanikin siinä missä suurin osa muista CP Verlagin peleistä ei.

Advertisement

#219 – Winter Games

Posted on by ugus

w 219 winter games

Pakkasen paukkuessa ei ole mitään mukavampaa kuin lähteä vähän hangille kisailemaan. Siis virtuaalisesti. Kuusnelosen tunnetuin talviurheilupeli Winter Games (Epyx, 1985) tämän mahdollisti oivallisesti, ja lienee turvallista sanoa, että tämä on ainakin näistä monilajisista urheilupeleistä eniten pelaamani; tämän parissa tuli kyllä otettua matsia monen monta kertaa. Ja vaikka Winter onkin Epyxin Games-sarjassa jo kolmas peli (kaksi Summer Gamesia ilmestyi tätä ennen), se vaikuttaisi nykyisin olevan koko tuoteperheen arvostetuin edustaja. Melkoinen hittihän tämä oli heti tuoreeltaan, mikä ei varsinkaan täällä suksimeiningin luvatussa maassa niin kauheasti yllätä.

Se mikä Epyxin urheilupeleistä aina ensimmäisenä muistetaan mainita, on grafiikka, eikä käy kieltäminen, että myös Winter Games loistaa tällä saralla. Ovat kerta kaikkiaan kuin taideteoksia ne taustamaisemat – ei siis ainoastaan pikseligrafiikan laatiminen ole hyvin hallussa, vaan näkymät ovat huolella suunniteltuja ja tasapainoisia kuvia muutenkin: vuoret, metsät, katsomot ja hyppyrimäet ovat kaikki miellyttävästi paikoillaan. Animaatio on sekin aivan käsittämättömän hyvää; ei tosiaan ole ihme, että käytännössä kaikkia talviurheilupelejä verrattiin huonolla menestyksellä Winter Gamesiin niin kauan kuin niitä kuusneloselle ilmestyi, ja tulihan niitä, vuosien ajan. Äänipuolikin on ok; varsinkin musiikissa on oma vähän erikoinen tunnelmansa, ja vaikkeivät nämä mitään SID-klassikkoja ole, niin kumman tarttuvia bassovoittoisia rytmipaloja kumminkin.

Ja oikein hyvin nämä kisat alkavatkin: ensin vähän lämmitellään freestyle-hyppyjen kanssa, mutta heti kakkoslaji, oma suosikkini muuten, ottaa luulot pois, kun ampumahiihdossa laitetaan miestä ladulle. Perinteisellä tyylillä mennään, ja sen tavallisen urheilupelien vitsauksen, joystickinvatkauksen, sijasta nyt pitää ennen kaikkea olla keskittyneen tasarytminen. Oikean otteen löytyminen ei ole ihan helppoa, mutta voi sitä tunnetta kun tahdin saa kohdilleen ja miekkonen ampaisee parilla kolmella joystickintyönnöllä ruudun poikki. Näiden hienojen lajien jälkeen on suomalaisille vähän vieraampaa pikaluistelua, ja sitten…

No jaa, pakkohan se on ottaa puheeksi myös huoneen elefantti. Minkä ilmaisun käyttöä luistelijaneidosta toki pahoittelen, mutta onhan se totta, että kukaan, kukaan, ei voinut sietää niitä kaunoluisteluosuuksia. Ja niitä oli kaksi! Siinäpä pyörähdeltiin jäällä, minuutit kuluivat piinallisen hitaasti, joskus sai tehtyä jonkun hypyn, joskus ei. Niillä main tuli aina mieleen että jotain muutakin voisi pelata. Oli siellä vielä sitten mäkihyppy, joka muistaakseni oli myös kovin vaikea, ja viimeisenä lajina tylsäksi reaktiotestiksi yksinkertaistettu kelkkailu. Toisin sanoen Winter Gamesia vaivasi täsmälleen sama ongelma kuin World Gamesia – pari ensimmäistä lajia olivat vallan mainioita, niiden jälkeen mielenkiinto otti syöksykierteen. Se on sääli, koska minä totisesti pidin sekä siitä hieman hysteerisestä freestyle-hyppelystä että ampumahiihdon rauhallisesta tunnelmasta. Olisin mielelläni pitänyt muistakin lajeista… Olisinhan? Vaikea nyt enää sanoa varmuudella kuinka tosissani koskaan tähän kisatunnelmaan sukelsin. Ei tämä nyt suosikkipelejäni ollut, mutta ihan jees… Muistan kyllä elävästi sen, miten piinallista niiden taitoluistelujen pelaaminen oli. Jo kaksinpeli tarkoitti, että kyseinen osuus piti sietää neljästi. Aargh.

Mutta onhan Winter Games sentään klassikkostatuksensa ansainnut. Toteutus on hämmästyttävän korkealuokkainen kaikesta huolimatta, ja fakta on se, että niistä huonoista lajeistakin huolimatta tämän pariin nimenomaan kaksin- tai jopa useamminpelinä usein palattiin. Mutta totta on kyllä sekin, että Olympic Skier on pelinä paljon hauskempi.

#218 – Leaderboard

Posted on by ugus

l 218 leaderboard

Olin yhdeksänvuotias kun luin MikroBitin numerosta 9/86 Niko Nirvin ylistävän arvostelun pelistä nimeltä Leaderboard (Access, 1986).  Aika alussa ollaan tämän kotimaisen pelijournalismin legendan uralla (Nirvin ensimmäinen arvostelu oli julkaistu saman vuoden Bitissä numero 7), eikä tunnetun nyreästi myöhemmin urheilupeleihin suhtautunut arvostelija ylisanojaan säästellyt. Golf-simulaatio nappasi täydet viisi tähteä… Eikä silti onnistunut oikein vakuuttamaan meikäläistä. Tottahan Bitin arvostelut luettiin niin tarkkaan ja niin moneen kertaan että ne osasi ulkoa, mutta sittenkin – golf? Oli se nyt marginaalisesti kiinnostavampi aihe kuin joku lentosimulaattori tai sotastrategia, mutta ei silti ajatuksenakaan kolahtanut.

Kuluipa sitten jonkin aikaa. Sain oman kuusnelosen, aloitettiin kavereiden kesken kopiointirumba, ja joillekin näistä kaseteista sitten päätyi myös Leaderboard, totta puhuen useammallekin kasetille. Eikä siinä montaa hetkeä mennyt kun jo tajusin mikä pelissä viehätti. Leaderboard on äärimmäisiin perusasioihin asti yksinkertaistettu peli, joka on tavattoman helppo aloittaa, mutta todella vaikea siitä on päästää irti. Ihan aluksi mielenkiinnon vie tietysti vaikuttava 3D-maisema: maasto näkyy pelaajan selän takaa, ja piirtyy aina uudestaan sieltä minne pallon onnistuu lyömään. Kone generoi maiseman todella ripeästi, ja tämä vaikuttava tekninen toteutus takaa sen, ettei pelin flow tahmaa missään vaiheessa. Onpa vähäinen grafiikka muutenkin nättiä: itse pelaaja ei paljoa liiku, mutta se vähä (lyönti) on majesteettisen hienosti animoitu. Sama periaate pätee ääniin – enimmäkseen Leaderboard on haudanhiljainen, mutta lyönnin terävä napsahdus, puihin osuvan pallon kopse, se raivostuttava vesiesteen loiskahdus ja se niin ihanan tyydyttävä kopitikop kun pallo vierähtää lopulta reikään… Vähän mutta hyvää. Musiikkia kukaan tuskin tähän zeniläiseen tunnelmaan kaipaisikaan.

Jotain perin juurin rentouttavaa Leaderboardissa tosiaan on. Kenties peli nousikin tahollani kunnolla suosioon vasta kuusnelosvuosieni loppupuolella, jolloin muistan ottaneeni pitkiä sessioita kokonaiset 18 reikää sisältävällä radalla kolmella tai neljällä pelaajalla (siis itse kaikkia ohjaten); siinä vierähti pitkä ilta mukavasti. Ensimmäinen aloittaa lähestymällä puukolmosella, sitten vesiesteen kiertäen viheriölle… Kakkospelaaja juuttuu bunkkeriin, harmi sinänsä – siellä tahkotessa saa kevyesti omat tasoituksensa tähtitieteellisiin lukemiin. Kolmonen ottaa puuykkösellä riskin, joka kannattaa ja ylittää koko vesiesteen laakista. Ja viheriöllä käydään sitten piinallinen loppukamppailu näiden kahden kesken. Reiän par on 4, onnistuuko kumpikaan…

Niin, kaksinpelinähän tämä kai olisi omimmillaan, mutta on jotenkin sellainen mielikuva, etten tätä kovinkaan montaa kertaa kenenkään kanssa yhdessä pelannut. Leaderboard oli nimenomaan aina oman rauhallisen keskittymisen kohde, ja sellaisena yksi parhaista, Suosikki!-mitalin arvoinen. On myös tässä kohden todettava, että tämä päivitys sisältää myös jatko-osan Leaderboard Executive (Access, 1987), joka sekin oli minulla useampana kopiona. Kumpikin oli tallennettu kasetille nimellä ”Leaderboard”, enkä ikinä muistanut kumpi sieltä tuli kun pelin latasi, joten yhtenä ja samana kokonaisuutena nämä ovat minulle aina mieltyneet, vaikka pelien radat ovatkin itse asiassa kovin erilaiset: ykkönen keskittyy veden ympäröimien pikkusaarten muodostamiin ratoihin, kakkonen tuo vasta mukaan kuvioihin puut ja hiekkaesteet. Ja onpa todettava sekin, että kun kuvakaappausta varten latasin tuossa pelit emulaattoriin, niin pitkäksihän sessiot venyi; Leaderboard kun ei kaipaa joystick-tuntumaa ollakseen kokemuksena autenttinen. Voinee jopa sanoa että jäi ensimmäisen kerran tätä blogia kirjoittaessa sellainen olo, että pitääpä ladata tämä vielä uudestaan ja ottaa kunnon sessio oikein ajan kanssa.

näyttökuva 2019-1-24 kello 15.22.26

#212 – Ski Or Die

Posted on by ugus

s 212 ski or die

Hiihdä tai kuole, siinäpä valintaa kerrakseen. Nuorukaisena olin kova sivakoimaan (kuului asiaan, maaseudulla kun asui), mutta viime kerrasta alkaa olla aikaa siinä määrin, että jos nykykunnossa lähtisin ladulle, olisi seuraus noista vaihtoehdoista varmaankin molemmat. Ski Or Die (Electronic Arts, 1990) on tietenkin jatkoa sille melkein samannimiselle skeittipelille, jolla on klassikon maine muissakin kuin kuusnelosformaateissa, mutta jota itse en ole tainnut pelata. Kyseinen pelihän oli sekä arvostelu- että myyntimenestys, ja tämän jatko-osan kanssa kävi sikäli hassusti, ettei se ollut kumpaakaan. Asioilla lienee syy-yhteys… Vaikka ei kai talviurheilu voikaan samalla tavoin suurta yleisöä tavoittaa kuin skeittailu, tuo radikaali ysäriys.

Nuorena aina ärsytti, kun amerikkalaisissa tv-sarjoissa ja elokuvissa henkilöt olivat kovasti lähdössä Alpeille tai milloin mihinkin ”hiihtämään”… ja kuitenkin ne menivät aina laskettelemaan! Ei hiihtämisestä puhettakaan! Näin suomalaisesta näkökulmastahan tämä tuntui oudolta; hiihtäminen ylipäätään sellaisena tämänkin pelin esittämänä ”coolina” nuorisoon vetoavana juttuna haiskahti kovin kornilta – tosin taisi 90-luvulla olla vähän sellaisen yritystä Suomessakin, muistaakseni ainakin joku Skimbaaja-lehti vähän aikaa ilmestyi… Taisi yritykseksi jäädä. Minulle hiihtäminen oli tuolloin, teini-ikäisenä, vakavaa hommaa: havumetsän siimekseen vedettyä latua pitkin lykittiin menemään, yksin ja mietteissä, yleensä ylämäkeen. Varusteet olivat järkiperäiset, eivät coolit. Joskus oli mukana vyölaukku, jossa evästä. Toisinaan teki mieli pysähtyä hetkeksi ja kuunnella ympärillä levittäytyvän metsän huminaa. Aurinko paistoi, oli kirkas pakkaspäivä. Puut natisivat. Kasvoilla tunsi samaan aikaan sekä pakkasen että lämmön, oli hyvä ja rauhallinen olo.

Ski Or Die on jotain ihan muuta. Ei tässä paljon murtsikkaan sorruta, sen sijaan mennään rockmusiikin soidessa lumilaudalla kourua pitkin, tehdään freestylepomppuja hengenvaarallisissa kalliorinteissä, onpa sellaisiakin perinteisiä hiihtolajeja mukana kuin sisärenkaalla laskettelu ja lumipallonheitto. Kaikki ovat tylsiä, teknisestikin aika heikkoja, joskin grafiikka on pääsääntöisesti hyvää. Siitä lumilautailusta tykkäsin, siinä oli jopa hyvä musa, vaikka Rob Hubbard olikin jo tässä vaiheessa siirtynyt isommille koneille; skeittipelissä oli sentään vielä häneltä sämplättyä särökitaraa sisältänyt tunnari.

Ski Or Die saapui minulle sen ensimmäisen vuoden aikana, jolloin olin levyaseman omistaja ja aloittelin kontakteja Keski-Euroopan suuntaan. Pelejä tuli silloin tolkuttomasti. Kaikki uudet aina heti, yleensä moneen kertaan. Aikani niitä säilyttelinkin, tosin kauaa ei kestänyt, kun koko pelipuoli alkoi kuusnelosessa kyllästyttää, ja keskityin enempi demopuolen juttuihin. Silloin meni formatoinnin alle kymmenittäin pelejä sisältäneitä diskettejä, myös Ski Or Die, jonka lumilautaosuutta olin aina silloin tällöin tainnut pelailla, vaikka kömpelöhän sekin oli, joskin ihan hauska silti. Eipä tämä kyllä ollut klassikko millään rintamalla: ei myyntihitti, ei urheilupelien merkkipaalu, ei Skate Or Dien veroinen edes etäisesti. Eikä tämä puoli tuosta suksimeiningistä itseäni ikinä ole muutenkaan viehättänyt. Kävin minä muutaman kerran 90-luvun alussa Ellivuoressa laskettelemassa, ehkä viisi-kuusi kertaa kaikkiaan. Ei se ollut mun juttuni.

#186 – RBI 2 Baseball

Posted on by ugus

R 186 RBI 2 baseball

Urheilupelit olivat ylivoimaisesti suurin sellainen genre joka ei puhutellut minua juuri lainkaan. Eivät sitä tehneet sanottavasti myöskään esim. tekstiseikkailut, mutta niitä liikkui vähän, eri urheilulajeja simuloivia tekeleitä sen sijaan oli kertakaikkiaan tulvimalla. Enkä nyt väitä etteikö sieltä hittejäkin olisi löytynyt – pelkästään jalkkispeleistä tulee mieleen parikin sellaista joita tuli ihan ajatuksella pelattua jonkin aikaa, mikä tietenkin tarkoittaa silti vain äärimmäisen pientä otantaa kaikista kuusnelosen jalkapallopeleistä.

Pesis muuttui digimuotoon aikalailla harvemmin. Legendaarisin kuusnelosen baseballpeleistä on Accoladen Hardball, jonka muistan nähneeni ruudulla kyllä, mutta jota en usko itse koskaan pelanneeni. Peli tunnettiin kaveripiirissä siitä että siinä oli tosi hyvä grafiikka, mutta eiköhän baseball silti ollut lajina sen verran vieras ettei kukaan tähän vanhaan klassikkoon koskaan ajatuksella paneutunut. Ja olisinpa nauranut jos joku olisi tullut sanomaan että joskus pelaan kokonaisen kampanjan baseball-pelin kanssa. Vieläpä pitkällä 90-luvun puolella, kamoon. Mutta niin vain kävi, että kun RBI 2 Baseball (Domark, 1991) kolahti maailmalta postilootaan niin kokeeksi sen pyöräytin käyntiin ja pelin suoraviivainen arcadehenkinen toiminta nappasi samantien kiinni.

Faktat tiskiin: RBI 2 Baseball ei kuusnelosella ole mikään huipputaidolla tehty laatutuote. Grafiikka on palikkaista ja huonosti animoitua, ääniä ei muutamaa piippausta ja kopsahdusta lukuunottamatta ole ja jotenkin kömpelö yleisvaikutelma on alati läsnä – latailuakin on pelin kokoon nähden aivan liikaa. Mutta koska kyseessä on alunperin Nintendolle julkaistu Namcon Japanissa suunnittelema toimintapeli niin ei kai sellainen voi olla kuin pirun pelattava. Ja tämähän on. Parin pikkuvalikon kautta lähdetään liikkeelle, sen jälkeen toiminta on ripeää ja intuitiivista. Lyönnit, syötöt, pallon koppaukset ja heitot tapahtuvat pelaajan ohjaamina, onneksi lyöjät sentään juoksevat pesille omatoimisesti. Ja vaikka animaatio onkin kökköä, huvitti pallon perään syöksyvä takakentän väki kyllä – varsinkin mätkähdellessään rähmälleen nurmelle. Ja voi sitä tunnetta kun onnistuu mäjäyttämään pallon suoraan stadionin takaseinän yli horisonttiin ja (erittäin kömpelön näköinen) ilotulitus räiskähtää taivaalle…

No joo, vaikka tätä muistankin innolla jonkin aikaa pelanneeni, niin arvelen kuitenkin, ettei tämä innostus kauaa kestänyt. Yhden viikon illat siinä on ehkä vierähtänyt, sitten oli kaikki tarjolla oleva jo nähty. Mutta kyllä tämän ihan sinne pelaamieni joukkueurheilupelien viihdyttävimpään kärkeen voi edelleen sijoittaa.

#99 – World Games

Posted on by ugus

W 099 World games

Epyxin urheilupelit olivat kovassa maineessa silloin joskus. Jo vuonna 1984 alkanut sarja käsitti kaksi peliä kesälajeja, yhdet talvikisat ja loppuhuipentumana tuli sitten tämä sekalaisia lajeja eri maista nipuksi koonnut World Games (Epyx, 1986), jonka arvosanat kansainvälisessä lehdistössä hipoivat jo naurettavan yliylistämisen kipurajoja. No joo, tulihan California Games sitten vielä tämän jälkeen, mutta ei se taida enää samanlaisessa kulttimaineessa olla kuin edeltäjänsä… Tai ehkä oma mielenkiintoni oli silloin jo vähän laskenut.

Totta puhuen en itse näistä hirveästi innostunut, mitä nyt Winter Gamesiä tuli silloin tällöin veivattua. Tottahan Epyxin peleissä oli kilsan parempi grafiikka kuin kilpailijoissa, mutta toisaalta myös joka lajien väliset latailuajat olivat kasetilta piinaavia, ja sitten se varsinainen ongelman ydin – urheilupelejähän nämä olivat, eivätkä ne koskaan olleet minun juttuni. En kyllä voi väittää etteikö World Games olisi ollut tuttu peli. Varmaan jokaisella kaverilla oli tämä vähintäänkin jonkin kokoelman osana, ja diskettiaikakauden myötä piraattikopiotkin levisivät. Omasta hyllystä ei kyllä yhtäkään Gamesiä koskaan löytynyt; miksi toisaalta olisi tarvinnutkaan kun kaikilla muilla näitä oli… Mutta kuvaavaa tyypilliselle World Games -sessiolle on se, että ne kolme ensimmäistä lajia (painonnosto, tynnyriloikka ja oma suosikkini kallioltasukellus) ovat ainoat jotka ovat jääneet mieleen. Varmaankin pelin edettyä näille main olemme aina tuskastuneet siihen kiduttavan pitkään latailuun ja siirtyneet pelaamaan jotain muuta. Esim. hippaa.

Vaikea sanoa ovatko Epyxin urheilupelit kestäneet aikaa kovin hyvin. Toki kasibittinen grafiikka on edelleen kovin näyttävää (hyvät animaatiot pitää eritoten mainita, kuten painonnostajan sormien kipristely tankoa vasten), mutta muuten nämä ovat aika pitkäpiimäisiä ja yleensä turhauttavan vaikeita suoritussimulaattoreita. Ja jenkkipelejä kun ovat, niin musiikit ovat teknisesti kökköjä kun vertaa siihen mitä Euroopan puolella kuusnelosella saatiin jo vuonna -86 aikaan.

Mutta kunnia Epyxille kuitenkin siitä, että osui aikanaan oivalliseen markkinarakoon, eikä täyttänyt sitä millään halvalla ja helpolla. Kaikesta näkee että Gameseihin on uhrattu aikaa, World Games sisältää jopa jokaista lajia ja sen historiaa esittelevän tekstiruudun. Joka pitää tietenkin ladata erikseen joka kerta ja lisää odotusaikaa entisestään, huoh.

#90 – Olympic Skier

Posted on by ugus

O 090 Olympic skier

Nyt kun maailmalla on isommanpuoleiset suksimiskisat meneillään niin otetaanpa käsittelyyn aiheeseen liittyvä peli. Olympic Skier (Mr. Chip Software, 1983) on varmaan vähiten realistinen kohtaamani urheilupeli, mutta toisaalta myös viihdyttävin. Lieneekö asioilla sitten jonkinlainen yhteys, en ota siihen kantaa, mutta ainakin jos talviurheilupeleistä puhutaan, niin tämä vanha klassikko on ainoa jota jaksoin ihan omaksi iloksenikin pelata. (Winter Gamesia kyllä veivattiin kaverien kanssa – pääsen siihenkin joskus tässä)

Olympic Skier pitää sisällään kolme lajia, joista kaikissa mennään suksilla mäkeä alas. Ensimmäinen on pujottelu; kilpailijan on selvittävä rinne alas törmäämättä mihinkään ja mielellään jokaisen portin kautta. Jos kolme porttia jää käymättä, yritys tyssää siihen. Viimeinen lajeista on sama, mutta ilman portteja, vaikeammalla radalla ja mahdollisuudella hyppiä. Törmääminen esteisiin on tässä pääasiallinen vaaratekijä – rinne on täynnä kivenlohkareita ja tukkipinoja ja erittäin ahtaita kapeikkoja. Kuten sanoin, ei tämä ehkä ihan yksi yhteen vastaa olympialaisten slalomia vaikka otsikko sellaista lupaileekin. Se kolmas laji on näiden kahden väliin mahdutettu mäkihyppy, joka tulee ja menee niin nopeasti ettei sille juuri tule uhrattua ajatusta eikä yritystä. Komeita leiskauksiahan tässä syntyy, mutta jos joku on keksinyt miten tullaan alas kaatumatta, hänelle rispektiä. En ole itse moista saavutusta koskaan nähnyt. Hyppyjä on vain yksi, mistä johtuen tämä tosiaan tuntuu vain muutaman sekunnin hengähdystauolta niiden kahden laskettelulajin välissä.

Pelin on koodannut uraansa tässä vaiheessa vasta aloitellut Shaun Southern, ja kuten on tullut jo aiemmin todettua, miehen nimi löytyy monen viihdyttävän pelin krediiteistä. Tälläkin kertaa ”Sout” on onnistunut. Olympic Skier on puhdasta arcade-hupia, hölmönhauskaa viihdettä musiikinpimputuksineen, nopea peli ilman krumeluureja ja täten varsin helposti ”kerta vielä”-efektin aikaansaava. Joskus 2000-luvun alkupuolella olin bileissä, joissa lauma tämän pelin julkaisun aikoihin syntyneitä jamppoja pelasi Olympic Skieriä emulaattorilla ja riemu oli katossa. Kyllä, tämä on juuri niin hauska.

#71 – International 3D Tennis

Posted on by ugus

I 071 International 3D tennis

Tennispelejä kyllä tuli vastaan, mutta itselleni se ainoa oikea on ajalta ennen kuusnelosta: Salora Fellow’n ytimekkäästi nimetty Tennis on edelleen eniten pelaamani virtuaalinen mailanheiluttelu. Siinä pari lähinnä palikan näköistä pelaajaa pompotteli palloa räikeänvihreällä kentällä, viihdearvoa riitti kun pelattiin pikkusiskon kanssa kaksinpelinä, en muista oliko tietokonetta vastaan edes mahdollisuutta ottaa matsia. Pisteytyksen arvelin silloin natiaisena olevan jotenkin viallinen – se kun hyppäsi nollasta suoraan viiteentoista ja siitä neljäänkymmeneen ilman logiikkaa. Sittemmin olen oppinut vian olevan itse lajissa.

International 3D Tennis (Palace Software, 1990) on edeltävillä kolmella julkaisullaan (Wizball, Shoot’em Up Construction Kit ja Microprose Soccer) kaikki arvostelu- ja myyntimenestykset rikkoneen Sensible Softwaren (eli Chris Yates ja Jon Hare) viimeinen peli kuusneloselle. Odotukset miesten seuraavaa hengentuotetta kohtaan ovat olleet järjettömät, niihin on varmaan ollut jopa mahdotonta vastata. Silti tuntuu vähän oudolta miten tämä julkaisu tuli ja meni ilman suurta huomiota. Se on kovin vaatimaton ulkoasultaan, ikään kuin tahtoisi tulla toimeen omillaan, ilman tekijöidensä maineen kannatusta, mikä on toki kunnioitettava tavoite, mutta toisaalta vuonna 1990 tennispelejä oli jo paljon (Ubisoftin Pro Tennis Tour taisi olla edellisvuoden julkaisuja, ja oikein pelattava olikin, minkä jopa minä myönnän) ja vaikka tässä on uutta yritetty, en tiedä voiko tällaisella isoja massoja saavuttaa.

International 3D Tenniksen suurin ongelma lienee riisuttu ulkoasu, mikä on sinällään ironista, että se on seuraus koko pelin perusideasta: tennismatsi on toteutettu vektorigrafiikalla. Tästä seuraa, että pelaajat ovat rautalankahahmoja; erittäin kauniisti animoituja toki, mutta kyllä tämä antaa enemmän ammattimaisen harjoittelusimulaation vaikutelman kuin viihteeksi pelattavan tietokonepelin. Ja kyllähän arvosteluissa väitettiinkin, että tekoäly oli tässä ihan omaa luokkaansa. Tiedä siitä sitten. Itselle jäi mieleen vain se, että näkövinkkeleitä ja kamerakulmia sai vektorigrafiikasta vaihdeltua kivasti sinne tänne, mutta niistäkin oikeasti vain yksi tai kaksi oli pelattavuuden kannalta järkeviä. Parhaana ideana pelissä on portaaton ”yleisön kohahdus” -ääniefektin säätö. Otan tämän osoituksena Sensible Softwaren tunnetusti oudosta huumorintajusta, muutenhan peli olisikin kovin kuivakka.

Ja tämän jälkeen jätkät sitten pakkasivat kuusnelosensa komeroon, tekivät Amigalle Cannon Fodderin ja taas paukkuivat myyntiennätykset.

#16 – Daley Thompson’s Decathlon

Posted on by ugus

D 016 Daley Thompsons Decathlon

Niinhän se on että jostain pitää aloittaa, ja ensimmäinen peli jota minä olen koskaan pelannut Commodore 64:llä on Daley Thompson’s Decathlon (Ocean, 1984). Oli siinä kolmasluokkalaisella nassikalla ihmettelemistä kun kaverin luona olkkarin ison television kautta tämä ihme välittyi. Olihan minulla kotonakin tietokone, mutta Salora Fellow’n piippiäänet, kuutiografiikka ja jo kahdeksanvuotiaan mielestä kohtalaisen mitättömät ominaisuudet olivat sillä hetkellä menneen maailman juttuja. Minä näin tulevaisuuden, se hölkötteli pelin alkuruudussa ikuisuuteen jatkuvaa tartaania pitkin jännittävän musiikin nakutellessa menemään. Olinpa totisesti myyty.

Mutta nyt kun tässä muistelemaan ryhdyin, niin on kai todettava että tämä alkupiste ei silti saanut minua viehättymään urheilupeleistä, ei varsinkaan näistä yleisurheilukoosteista. Kaava oli aina sama: suorituksiin yltääkseen on pelaajan vatkattava joystickiä niin maan sairaasti eestaas. Siinä se. Lajista riippuen tähän liittyi vielä toisinaan millisekunnin tarkasti ajoitettu firenappulan painallus (esim. pituushyppy ja keihäänheitto), eikä strategian suhteen vaadittu muuta. Ja juuri tätä on myös DTD, lajista toiseen, koko kymmenottelun läpi käyden (oletan). Ihan nätti grafiikka ja julmetun hyvä musiikki vuoden -84 peliksi ovat toki plussaa, mutta ei tässä sisältöä ole. Eikä ollut pahemmin niissä muissakaan saman kaavan mukaan tehdyissä peleissä, joista myöhemmin sitten lisää.

Ocean oli kuitenkin ostanut, eittämättä hyvään hintaan, oikeuden käyttää brittiläisen kymmenottelusankarin Daley Thompsonin nimeä, joten ei miehestä niin äkkiä luovuttu: DT-julkaisuja oli tulossa tämän ensimmäisen jälkeen vielä lisääkin. Itsellenihän nimi ei sanonut mitään. Muistan olleeni yllättynyt kun vuosia myöhemmin kuulin että kyseessä on ihan todellinen ihminen. Olin kuvitellut että vain peliä varten oli tällainen hahmo kehitelty.