Ihan hirveän montaa flipperiä ei kuusneloselle julkaistu, ja nekin pääosin laitteen historian ensimmäisinä vuosina. Muutamia toki putkahti satunnaisesti vielä 90-luvun puolellakin esiin, mutta ne tuppasivat olemaan laadullisesti vähän sitä sun tätä. Kaikki klassisimmat flipperit ovat varhaisempaa materiaalia, ja yksi klassisimmista on Slamball (Synapse Software, 1984).

Itsellenikin tämä on yksi varhaisimmista, sillä jos en väärin muista, Slamball päätyi ihan ensimmäiselle Konica-kasetilleni silloin kun rupesin kavereilta pelejä kopsailemaan. Se on siis todennäköisesti ensimmäinen pelaamani kuusnepa-flipperi, ja paljon huonommallakin olisi voinut aloittaa. Slamball on, Synapse Softwaren normaalin tason mukaisesti, korkealaatuinen tuote. Periaatteessa ihan vain flipperi, mutta millainen: kaikista niistä pientä pikselipalloa yhdellä ruudulla pompottaneista poiketen tässä ollaan monen ruudun kokoisen pelitaulun äärellä, pallo on iso kuin mikä, ja ruutu vierii sitä seuraten. Mailoja ei ole vain taulun alalaidassa, vaan pitkin matkaa siellä täällä, mikä kieltämättä tekeekin pelistä pelattavan – muutenhan tässä saisi vain seurailla pallon matkaa kohti pohjalla odottavia jauhavia hampaita. Iloisesti hymyilevän pallon murskaantuminen näiden hampaiden väliin ilmeen hyytyessä on muuten kerrassaan ikimuistoinen näky. Miten outo mutta samalla onnistunut idea onkaan antaa tälle holtittomasti poukkoilevalle kuulalle persoonalliset piirteet!

Teknisesti Slamball on moitteeton. Kuten sanottu, pelin toiminnan kannalta elintärkeä ruudunvieritys on toteuttu taidolla, ja grafiikka on muutenkin nättiä. Mailat tottelevat napakasti komentoja, ja pelipöytää voi tuuppiakin oikein tosissaan. Taustalla soi hiljainen ja ärsyttämätön klassinen sikermä, josta ainakin Bachin ja Griegin säveliä voi bongailla. Jos onnistuu pallolla keräämään kaikki ympäri pelitaulua ripotellut nappulat, saavuttaa kakkoslevelin, ja hämärä muistikuva on, että se tarkoitti erilaista flipperitaulua. Vai muistanko väärin? Hyvä jos kerran tai kaksi tämän tehtävän sain suoritettua, mutta väliäkö sillä – tärkeintähän flippereissä on highscoren takominen, ja komeita pistesaaliita Slamballissa kyllä sainkin. Tähän tuli, kuten kaikkiin hyviin flippereihin, palattua vuosien kuluttuakin aina vain uudestaan, ja aina peli vei mennessään. Pakkohan gameoverin jälkeen oli ottaa taas uusi kierros. Loistava peli tämä on yhä edelleen.

Kun olin juniori, oli flippereitä vähän joka paikassa. Matkahuollon kahviloitten nurkissa, ruotsinlaivoilla, huvipuistoissa ja ostareissa. Laitteiden suosio venyi luonnollisesti myös digiviihteen puolelle, ja niin kauan kuin on ollut tietokonepelejä, on ollut tietokoneistettuja flippereitäkin. Night Mission (Sublogic, 1983) on varmaankin ollut ensimmäisten joukossa kuusnelosella, mutta sikäli ikä ei näy, että peli ei suinkaan ole huonoin kohtaamani kasibittinen flipperi – jos nyt ei likimain paraskaan. Mutta huolimatta teknisistä vajavuuksistaan (vain yhteen pieneen ruutuun mahdutettu pelialue ja kaksivärinen grafiikka) Night Mission on kuitenkin oikein pelattava.

Tämä oli itselläni kopiona kasetilla, ja saattoi olla ensimmäinen kohtaamani flipperi kotikoneelle – joko tämä tai Slamball, joka on kyllä monin verroin parempi, ja hyvinkin ehdolla parhaaksi kuusnepa-flipperiksi (joko se tai eräs toinen… mutta päästään niihin aikanaan). Night Missionissa on intuitiiviset kontrollit, mukavasti ohjailtavaa ruudulla ja kun kuulan liikehdintäkin on koodattu aika onnistuneesti niin eipä tätä moittiakaan voi; erityisen oivaltavana pidän graafista efektiä, jossa kuulan intoutuessa kovaan vauhtiin ilmestyy sitä seuraamaan jono sarjakuvamaisia ”haamukuulia” . Näyttää erikoiselta mutta aika hyvältä.

Ehkä oudointa Night Missionissa on sen julkaissut yhtiö. Sublogicin kaikki muut pelit ovat enemmän tai vähemmän vakavahenkisiä kovan luokan simulaattoreita, sellaisia joista kaltaiseni viihdepelaajat eivät kyenneet kirveelläkään kiinnostumaan huolimatta siitä, että ne MikroBitissä aina keräsivät huippupisteitä. Yhtiö kyllä näkyy flipperin teemassa: yölliset pommistuslennothan tässä ovat kyseessä, mitä kautta päästäänkin teknisesti vaikuttavimpaan puoleen, eli ääniefekteihin: huh huh, mutta on hyvän kuuloinen kattaus räjähdyksiä, laukauksia, ulvoen putoavia lentopommeja ja ties mitä hälytyssireenejä. Jos ei tietäisi mitä peliä naapurihuoneessa pelataan, niin rankemman puolen sotapeliksihän tätä luulisi. Tai niin minä ainakin silloin uskoin, ja nauhoitin pelin ääniraitaa c-kasetille, jota sitten jäynänä soitin kaverille ja kehuin että tältä kuulostaa viimeisin peli minkä sain, eikö ole paha. Hän oli jo Night Missionia pelannut ja tunnisti pelin äänistä, eli sepä siitä sitten.

Ja jollen muuten huomenna saa aikaan päivitystä niin tämä blogi ottaa nyt pidemmän luokan kesätauon ja palailee sitten kun kirjoittaja on taas netin ääressä. Pitäkääpä hyvä kesä, olkaa paljon riippumatossa ja retropelatkaa.