#244 – Zoomerang

Z 244 Zoomerang

Äkkivilkaisulla voisi kuvitella, että Zoomerang (Atlantis Software, 1991) on juuri minunlaiseni peli: puzzlevivahteista toimintaa jossa edetään huoneesta toiseen vaatimusten alati kasvaen. Tämänlaisestahan minä kyllä tykkään, mutta Zoomerang menee metsään heittämällä kuvioon yhden syvästi vihaamani ja aika tasaisesti vastaan tulleen elementin: koskaan pysähtymättömän päähenkilön. Pelaajan näennäis-ohjaama vihreä pallo kiitää menemään, yleensä kohti tuhoaan, ja se on tarkoitus saada joka ruudussa oviaukkoon ja matkalle kohti seuraavaa pykälän verran tappavampaa lokaatiota. Pelaajan tehtäväksi jää ohjailla kursoria, ja käännellä sillä ruuduntäytteenä olevia peilejä eri kulmiin, jotta pallo kimmahtelisi oikeaan suuntaan. Valitettavasti vain 90 asteen ponnahdukset ovat mahdollisia, joten melko mekaanista eteneminen on, mutta oli millaista tahansa, niin silti tämä on ihan jumalattoman turhauttava peli.

Atlantis Softwarelle pisteet yrityksistä omaperäisyyteen. Vuonna 1991 kuusnelonen oli jo täällä aiemmin mainitsemieni söpöjen tasohyppelypelien invaasion kohteena, ja siinä sopassa tällainen outolintu kyllä erottui edukseen. Valitettavan nopeasti peliä pelatessa tulee kyllä selväksi, että pelkkä outo idea ei riitä – myös esim. pelin testaus ajan kanssa olisi paikallaan. Zoomerang on menolippu suoraan raivohulluuteen. Ei riitä että pallon holtiton poukkoilu päin energiaa syöviä esteitä on jatkuvaa ja uhkana käytännössä joka suunnalla – on myös silkkaa sadismia, että jokaisen uuden huoneen ensimmäinen este ponnauttaa pelaajan aina takaisin edelliseen, ellei sitä ehdi sekunnin sisällä kääntää osoittamaan toiseen suuntaan. Olen normaalisti kohtuullisen zen, mutta en minäkään kaikkeen taivu, ja Zoomerang oli minulle liikaa.

Peli tuli luokseni tuoreeltaan samoihin aikoihin kuin luin Zzap!64:stä sen arvostelun, jonka loppuarvosana muistaakseni oli naurettavan korkea; kun kuusneloselle julkaistujen kaupallisten pelien määrä väheni rajusti 90-luvun alussa, oli ainakin Zzap!in arvostelijoilla selvä tendenssi olla suututtamatta vähiä mainostajiaan, ja lukuisat olivat ne karmeat rupupelit, joita lehti parin viimeisen elinvuotensa aikana kehui. Surullista seurattavaa – semmitenkin, kun lehden ulkoasukin samaan aikaan muuttui infantiiliksi lastenlehti-imitaatioksi. Mutta yksi asia Zoomerangin arvostelusta on jäänyt mieleen. Pelin alkuruudussa nimittäin ilmoitetaan musiikin tekijäksi taiteilija nimeltä ”Nice Noise”, ja Zzap!in arvostelijan mukaan nimi onkin osuva, kunhan poistaa siitä tuon ensimmäisen sanan. Aika kamala päänsäryn lailla hermoon käyvä jolkotus tämän stressihetken taustalla soikin, joten samaa mieltä on oltava.

Mutta taas kerran on todettava samaa kuin olen tämän blogin kuluessa todennut jo monesta tällaisesta puzzlehenkisestä pelistä: mainion nykyversion kosketuslaitteelle tästä saisi. Enkä kyllä oikeastaan epäile, etteikö noin miljoona tähän ideaan pohjautuvaa jo olisi tehtynäkin.

#122 – Bizy-beez

B 122 Bizy-Beezzz

80-luvulla tietokonepelit olivat hyvin leimallisesti lasten puuhastelua. Vaikka aiheina olivatkin useimmiten eri tavoin ampumiseen ja hengissä selviämiseen liittyvät skenaariot, oli asetelmassa jotain samaa kuin sotaleikeissä: Kuuluu ikään. Tietenkin oli sitten näitä päälleliimatun lapsekkaita pelejä kuten Bizy-beez (Solar Sotware, 1984), ja luonnollisesti nämä ärsyttivät varsinkin varhaisteini-ikäistä minua. Tämänkaltaiset pelit toivat ikään kuin näkyvästi esiin sen, että naperoiden viihdettähän tämä tällainen pelaaminen on. Ei tällaisia pelejä kehdannut edes yksikseen omassa huoneessa pelata ennen kuin vasta vanhempana (millä tarkoitan nyt about lukioikäistä itseäni), jolloin saattoi jo ihan estoitta velloa kaikenlaisessa söpöilyestetiikassakin.

Toisaalta Bizy-beez on niin epäviihdyttävä tekele, ettei sen parissa muutenkaan tehnyt mieli viettää aikaa. Konsepti on aikakauden peleistä mitä tutuin: ruudullinen tikapuiden yhdistämiä tasoja, joilla pitää hyppiä ja kiipeillä vihollisia vältellen ja esineitä keräten. Tällä kertaa pääosassa on mikroskooppinen nallekarhu (tai ehkä nuo mehiläiset ovat giganttisia), jonka tarkoitus on tyhjentää mehiläispesään sinne tänne asetellut hunajapurkit. Kun tästä on selvinnyt, tapahtuu siirtymä seuraavalle, vaikeammalle, tasolle. Peruskamaa, monesti ihan hyvin tehtynäkin, vaan ei tällä kertaa. Kun lähdetään tekemään hyppimiseen perustuvaa peliä, olisi tärkeintä että ainakin se hyppypuoli olisi pelihahmon kontrolleissa kunnossa. Tällä kertaa juuri se rysäyttää pelin metsään niin että soi. Bizy-beezin nallekarhun loikka on niin aneeminen nytkäytys ja niin kaikkia tietokonepelivaistoja vastaan toimiva – vauhdikas eteneminen yläviistoon, sitten täysstoppi ilmassa ja suora pudotus alas – että pitkänkään pelaamisen jälkeen sen epäloogisuus ei iskostu selkäytimeen. Ei tätä pysty pelaamaan. Kaikki vaadittavat hypyt ovat pikselintarkkoja ja tietenkin nalle kuolla kupsahtaa jo ilmassa pudotessaan yhtään omaa polveaan korkeammalta. Ja totta kai, totta fucking kai, ne hunajapurkit täyttyvät aina ennalleen kun henki lähtee.

Viitsinkö edes mainita, että taustalla jolkottaa iloinen nallekarhu-aiheisten lastenlaulujen sikermä koskaan päättymättä? No jaa, sentään aloitusruudun saa valita peräti viidestätoista mahdollisesta. Jippii! Bizy-beez oli jollakin kopiokaseteistani, ja muistan että peli ärsytti minua suunnattomasti jo silloin. Internet kertoo, että pelin laatinut Jim Baguley teki myöhemmin Mastertronicille sellaisia kovasti kehuja keränneitäkin pelejä kuin Storm ja Spore, mutta ne eivät ole tulleet vastaan. Toivoa tosiaan sopii että ne ovat parempia kuin Bizy-beez.