Strategia

#201 – Archon

Posted on by ugus

A 201 Archon

Autuaita ovat yksinkertaiset ideat, ja ihan parhaita ovat ne yksinkertaiset ideat, joissa on tietynasteista ajattomuutta mukana. Archon (Electronic Arts, 1983) on sikäli varsinainen jackpot, että sen perusidea on sekä yksinkertainen, omaperäinen, että nerokas, ja kertakaikkisen ajatonkin vielä päälle. Toki pelissä on paljon lainattua: shakkihan tästä ensimmäisenä tulee mieleen, mutta millainen shakki! Fantasiamaailmaan sijoittuva kuolemaan asti käytävä kaksintaistelushakki valon ja pimeyden välillä! Ei vähä mitään.

Pelialue Archonissa on siis ruudullinen shakkilauta, jossa musta ja valkoinen puoli ovat tutunnäköisesti lähtöasetelmissaan. Mutta perinteisiä nappuloita ei tästä löydy, vaan kummallakin sotavoimalla on uniikki kokoelmansa toineen toistaan myriadimpia olentoja: löytyy lohikäärmettä ja peikkoa, velhoa ja yksisarvista, golemeita ja basiliskeja; jokaisella on shakin tyyliin oma tapansa liikkua ja omat taistelutaitonsa, mistä päästään siihen ominaisuuteen, joka tuo Archonin lautapelimaailmasta digitaaliselle puolelle: samaan ruutuun päätyvät hahmot warppaavat sotatantereelle, jossa otetaan toisesta mittaa aitoon deathmatch-henkeen. Sotilaita vastaavat nuijanheiluttajat ovat pahan kerran altavastaajana, jos vastassa on vaikkapa nyt lohikäärme, mutta taitavalla joystickin käytöllä voi ihmeitäkin sattua. Hahmojen kyvyt ja kestävyys vaihtelevat radikaalisti – kummallakin osapuolella on muutama todellinen tappokone, joiden kentälle heittämistä kannataa säästellä sinne pelin loppupuolelle… Kun toinen osapuoli on lanattu tomuksi, on toinen voittanut, siinäpä se yksinkertaisuudessaan.

Itselleni Archon oli toki nimeltään ja maineeltaan hyvinkin tuttu pitkään, mutta sattuipa kuitenkin niin, että sain sen itse vasta ihan viimeisinä kuusnelosvuosinani kokoelmaani. Pelin nerous paljastui välittömästi, mutta samalla valitettavasti myös se tosiasia, että ei tästä ole yksinpeliksi. Kenties tietokoneen tekoälyn ohjelmointi on ollut vuonna -83 vielä vähän hakusessa tai sitten Archonin tekijät ovat olleet sadisteja, mutta tietokone on kaksinkamppailutilanteessa täysin armoton ja käytännössä mahdoton voittaa. Kaksinpeli sitten taas on lautapelihenkisen taktikoinnin ja hillittömän ammuskelu-mätkimisen silkkaa nautinnollista yhteensulaumaa, ja olipa hyvä, että vaikka kuusnelonen alkoi olla jo takanapäin, löytyi silti yksi kaveri, jonka kanssa tätä yhtenä talvena pelattiin paljonkin aina silloin kun Doomilta jäi aikaa. Myöhemminhän kävi sitten niin, että kun tulin ensimmäisen tyttöystävän kanssa käymään lapsuudenmaisemissani, niin silloinkin kaivettiin kuusnelonen esiin ja pelattiin Archonia. Taisi olla tarkoituksella valittu taholtani olemaan juuri se peli, joka kuusneloselta erityisesti kannatti ottaa esittelyyn. Hyvin viihdyimme.

Olen ymmärtänyt, että Archonin julkaisseella Electronic Artsilla on nykyisin jotenkin huono maine; syytä en tiedä, eikä se niin kiinnostakaan. Oudoltahan se toki tuntuu, sillä 80-luvulla firma oli nimenomaan tunnettu siitä, että julkaisi vähän, mutta sitäkin korkeatasoisempaa tavaraa. Electronic Artsin pelit olivat luksusluokan julkaisuja; ajattelevan ihmisen ajatuksella tehtyjä pelejä, huolella viimeisteltyjä, usein klassikkoja. Archon taitaa olla firman ensimmäisiä julkaisuja, ja korkea taso on läsnä jo pelin todella tyylikkäässä M.C. Escher -kansikuvassa, joka totisesti erottuu aikakauden muiden pelikoteloiden kaoottisen sarjakuvahenkisestä kuvamaailmasta. Ei voi mitään: vaikka nykyään on kaiken maailman Call Of Dutyt ja Final Fantasyt, niin latteita kokemuksiahan ne ovat sellaisen ajattoman klassikon rinnalla kuin Archon (kirjoittaja tosin huomauttaa, ettei ole koskaan pelannut sen paremmin Call of Dutya kuin Final Fantasyakaan, joten näkemys voi olla hieman asenteellinen). Suosikki-mitali tulee tälle vanhalle sotaratsulle fanfaarin kera.

#167 – North & South

Posted on by ugus

N 167 North & south

Toisten verinen historia on toisten leikkikenttä, näinhän se menee, ja sama mielessään pykäsivät ranskalaiset vahvasti huumoripainotteisen pelin Yhdysvaltain sisällissodasta. North & South (Infogrames, 1991) oli alkujaan iso hitti Amigalla, ja tämä kuusneloskäännös tuli jonkun verran myöhemmin ja on ilmeisesti pitkälti samanlainen kuin esikuvansa.

Omassa pelihistoriassani tämä on sitä aikaa kun olin täysillä mukana demoscenellä; diskettejä eri maailmankolkista kolahteli tienvarressa sijaitsevaan punaiseen postilaatikkoomme päivittäin, ja vielä vuonna -91 niissä oli usein kertakaikkiaan tuoreita pelejäkin. Nort & South saapui myös heti ilmestyttyään meikäläisen kokoelmiin. Saattoi olla että olin jo Zzap!in arvostelun tästä kuusnelosversiosta nähnyt – jonkinlainen etukäteismielenkiinto peliä kohtaan ainakin oli, mutta eipä tälle sitten lopulta tullut aikaa uhrattua. Kromia kyllä löytyy: on oikein nätti grafiikka, animoitu intro, paljon valikoita, Jeroen Telin mainion ripeätempoiset marssimusiikit ja sen sellaista. Harmi että itse peli on sitten hirmu simppeli ja aika tylsä.

”Strategiaksi” North & South vielä nykyäänkin luokitellaan, mutta ei tässä kyllä strategiapelistä ole muuta kuin karttanäkymä, jossa joukkoja siirrellään. Varsinainen taistelu erilaisine yksinkertaisine alipeleineen on sitten ihan puhdasta joystick-toimintaa, kaunista katsella toki, mutta ei mitään mullistavaa, ja ainakin piraattiversio lataili niin usein, että vaikkei disketti ikinä kauaa pyörinyt, oli pelaaminen silti kovin katkonaista. Totta kai sodan karnevalisointia näin puhtaasti koomisten hahmojen kohellukseksi voi kyseenalaistaa, mutta parasta North & Southissa silti on nimenomaan kivan sarjakuvamainen ulkoasu ja miellyttävä äänimaailma. Itse pelipuoli ei sitten oikein kolahtanutkaan.

#143 – Quake Minus One

Posted on by ugus

Q 143 Quake minus one

No nyt on aika spesiaali tapaus. Quake Minus One (Monolith, 1985) kiinnitti huomioni jo varhain kauppojen hyllyillä pakkauksellaan, joka oli radikaalisti kaikista muista aikansa pelikoteloista poikkeava. Monolith-niminen julkaisija pyrki erottumaan muista pitkällä ja kapealla, no, monoliitilla, jonka mustaan marmoriin vivahtavan kuoren pois liu’uttamalla pääsi käsiksi itse kasettiin – kaikki vaadittavat teksti- ja kuvatiedot pelistä oli painettu isolle pyöreälle pahvilevylle, joka kohosi monoliitin ylle neonkeltaisen jämäkän muovilämiskän tukemana. Paketti veti vertoja käsittämättömyydessään taannoiselle Stefan Lindfors -vesipullolle, ja on helppo kuvitella että sen kuljettaminen ja varastoiminen on ollut yhtä tuskaa. Ja tosiaan, erottuihan tuo kaupoissa. Olin peliä katsellut siellä täällä jo pitkään tietämättä siitä kotelon ohella mitään muuta, kunnes lopulta eräänä kesänä ostin sen Isojoella sijaitsevan sähkötarvikeliikkeen pelihyllystä 29 markalla.

Ei ollut Quake Minus One senkään arvoinen. Kyseessä on jonkinlaisen kulttihahmon mainetta jo tuolloin kantaneen Mike Singletonin luomus, ja laajoista rooli- ja / tai seikkailupeleistään tunnetun (varsinkin Spectrumin omistajat miehen vanhoja pelejä muistelevat lämmöllä) tekijän askel scifin ja strategian puolelle on… No, vaikea oikeastaan sanoa mitä se on. Peli on niin vaikeasti lähestyttävä ja suorastaan aktiivisesti pelaajan läsnäoloa hylkivä, ettei mitään tuntumaa synny. Parille paksulle pahvinpalaselle painetut ohjeet ovat naurettavan niukat, etenkin kun kyseessä on todella, todella, monipuolinen ja -mutkainen strategiapläjäys. Olen ollut pelin ostaessani kenties noin 11-vuotias. Kun ruudulla ei vahingossakaan vilahda mitään neuvoa-antavaa, ei sanaakaan tekstiä, ei alkuruutua edes, suoraan keskelle toimintaa vain – – tunne oli sama kuin olisi  yrittänyt tulkita vieraan tietoisuuden lähettämää radiosanomaa. On karttaruutu, jossa liikuu kuvakkeita. On ilmeisesti jonkin laitteen tuulilasista katseltu maisema. On useita ikoneilla täytettyjä valikkoja, jotka vaihtuvat joystickia vääntämällä, mutta jotka yhtä usein vaihtuvat itsekseenkin. Joka puolella ruutua pyörii valoja ja symboleja, tutkaimia ja mittareita. Kuuluu moottorin ääniä, sireeneitä, räjähdyksiä. Välillä maisema liikkuu oikeastaan aika tyylikkäästi 3D:nä, välillä onnistuu ampumaankin, joskaan tällä ei mitään käytännön vaikutusta ole mihinkään.

Olen myöhemmin saanut tietää, että pelin ohjeiden niukkuus ei ollut vain oma käsitykseni: niiden vähäinen informaatioarvo on jo legendaarinen. Kun Quake Minus One oli 90-luvulla mukana Zzap!in covertapella, oli lehteä varten laadittu uudet, kattavammat ja ylipäätän toimintaa jollain tavoin selkeyttävät ohjeet (esim. pelin tavoitetta ei alkuperäisessä ohjeessa mainittu lainkaan), mutta siltikin Quake Minus One herätti närää hankaluudellaan. Singletonilla on selvästi ollut visio, harmi ettei kukaan muu tunnu päässen sisälle siihen. Ja entäs julkaisija Monolith sitten? Ilmeisesti tätä firman (tosiasiassa jo vakiintuneen julkaisijan isolla mainonnalla käynnistämän uuden alanimekkeen) ensimmäistä julkaisua mainostettiin kuukausien ajan isosti. Vaan ainoaksi jäi. Kenties Monolithin oli tarkoitus erottua kaupan hyllyllä muista juuri näillä monoliittipakkauksillaan; ihan kiva idea, mutta eiväthän nämä kenenkään kotona sopineet minnekään. Eivät hyllyyn (sen pahvi/muovilätkän kanssa paketin korkeus varman hipoi kolmeakymmentä senttiä), eivät kasettitelineeseen varsinkaan, eikä sitä pöydälläkään viitsinyt säilöä kun ei sitä koskaan pelannut. En muista missä omaani pidin, jossain nurkassa kai, harmitti ja ärsytti että olin rahat moiseen rupuun laittanut.

Singleton ei tainnut kovin montaa peliä suoraan kuusneloselle tehdä. Hän oli omimmillaan Spectrumin parissa, ja siirtyi aika varhain isommille koneille, joille tehtaili läpi 90-luvun 3D:nä rullailevia rooliseikkailujaan, joista en tiedä muuta kuin Nirvin kirjoittamat arvostelut Pelit-lehdessä. Säännönmukaisesti Singleton julkaisi tekeleitään, ja yhtä takuuvarmasti Nirvi runnoi ne mitä hersyvimmin sanankääntein maanrakoon. Kuulostivat niin uskomattoman hirveiltä ne pelit, että teki mieli päästä kokeilemaan voivatko ne todella olla sellaisia hädin tuskin pelattavia räpellyksiä. En sitä tänäkään päivänä tiedä: Quake Minus One on yhä ainoa koskaan pelaamani Singleton. Enkä sitäkään tietenkään voi sanoa pelanneeni, koska en mistään mitään ymmärtänyt. Mutta ainakaan tällä kertaa en ollut ainoa sellainen.

#140 – Laser Squad

Posted on by ugus

 

L 140 Laser squad

Jos kuusnelospelaamiseni suosikkigenre oli puzzlepainotteinen arcaderemellys, voinee pc-puolella kohottaa muiden ylle toimintastrategian (toki graafinen seikkailu pääsee liki). Mutta vaikka tämä lajityyppi erittäin leimallisesti onkin nimenomaan isompien koneiden heiniä, niin ei voi mitään – ensimmäinen kohtaamani tämän lajin tekele oli vanhalla kunnon kuusnepalla: Laser Squad (Blade Software, 1989) tuli kaverilta disketille kopsattuna ja kyllä tyrmäsi.

Laser Squadin merkitystä ei itse asiassa pidä aliarvioida laajemmassakaan mittakaavassa. Oman pelihistoriani ohella tämä pienen firman ensimmäinen (ja melkein ainoa) julkaisu mullisti pelimaailman siinä määrin radikaalisti ettei entiseen ollut koskaan paluuta. 80-luvun lopulle tultaessa ”strategiapeli” nimittäin tarkoitti väistämättä puhelinluettelon kokoisella manuaalilla varustettua hidasta ja raskasta pedanttisiin yksityiskohtiin hukkuvaa sotapeliä, jollaiset saivat aina MikroBitissä hirveää suitsutusta Kasvilta tai Kauppiselta ja jota 90 % pelaavasta kansanosasta tuskin olisi maksustakaan tahkonnut. Laser Squad kietoi strategiapelin olemuksen toiminnalliseen kehykseen ja teki sen laakista niin taiten, että kävi ilmi tällaiselle olleen jo pidemmän aikaa tarvetta. Jopa minä olin hetkessä myyty, joskin voi olla että kaverin suostuttelua piti hetken aikaa kuunnella ennen kuin päädyin kokeilemaan.

Peli sijoittuu jonnekin scifahtavaan tulevaisuuteen. Pelaaja kontrolloi joukkiollista avaruusajan eliittisotilaita, ”Laser squadia”, jolle on annettu muutamia tehtäviä, jotka vaihtelevat ulkoasultaan ja fiilikseltään radikaalisti: on villiintyneiden droidien valtaaman tutkimuslaitoksen evakuoimista, ison rikollisen salamurhaa, kaivoskuiluun jääneiden pelastamista ja sen sellaista. Alusta asti tehdään ratkaisuja: jokaiselle joukkion jäsenelle annetaan budjetin puitteissa haarniskat ja aseet (joiden toimintatapa ja teho vaihteli todella laidasta laitaan), jokainen jäsen sijoitetaan kartalle haluttuun aloituspisteeseen. Ja vuoron perään sitten jokaista liikutetaan niin kauan kuin toimintapisteet antavat myöten, ja niitähän kuluttavat kaikki tekeminen liikkumisesta aseen lataamiseen tai vaikka kääntymiseen. Kun pelaaja on tehnyt siirtonsa, tekee tietokoneen kontrolloima tiimi omansa pimennetyn ruudun takana, mutta mahdolliset kohtaamiset tietysti johtavat tulitaisteluun. Tunnelma on piinallinen varsinkin silloin kun pari kolme tiimin jäsentä on niitattu, niin henkinen kuin fyysinen kuntokin rapistunut, lipas tyhjenemässä, se viimeinen, tappavin, telaketjudroidi vielä jyrää jossakin rakennuksen käytävillä mutta eihän sitä näe ellei kohdalle osu…

Vähävärinen hires-grafiikka on ehkä ensinäkemältä hivenen luotaantyöntävää, mutta käytännössä mahdollistaa nopeudellaan pelin toimivuuden, ja toisaalta myös tarkan yksityiskohtaisen maiseman. Pelin maailma on tietynlaisessa riisutussa olomuodossaankin kerrassaan tunnelmallinen, ja tulipa näitä muutamaa (peliin julkaistiin myöhemmin jokunen lisätehtävä uusine maastoineen) paikkaa koluttua niin taajaan, että vieläkin niistä jokainen herättää oudon nostalgisen sykähdyksen. Äsken emulaattorilla peliä pyörittelin ja hätkähdin: minähän muistan nämä paikat! Voi luoja miten silloin tulikin eläydyttyä näihin kalseisiin tukikohtakäytäviin, näihin kolkkoihin kaivoskuiluihin, paratiisilaakson pensaisiin ja kalliomuodostelmiin. Kotiinpaluun fiilis oli vahva.

Sillä totisesti Laser Squadia tuli veivattua paljon. Tämä lienee ollut ensimmäisten diskettipelieni joukossa, ja säilyi jatkuvassa peluussa varmasti ainakin vuoden ajan. Ne viimeiset tehtävät… piru vie, mutta ”Paradise Valleysta” en tainnut koskaan saada joukkojani hengissä ulos. Olihan tässä toki myös sosiaalinen puolensa: sama porukka lukiossa joka ratkoi Ultima V:ttä, oli myös Laser Squadin parissa aktiivinen, ja eiköhän tämän pelin parissa tullut monenakin iltana myös yhteistyötä tehtyä. Ei tosin kaksinpeliä, arvelen, sen aika tuli vasta myöhemmin – mistä pääsemmekin siihen, että Laser Squad oli sitten myös ensimmäisten DOS-pelieni joukossa, kun päivityin pc-yhteensopivaan muotoon. Periaatteessa pc:n Laser Squad oli sama kuin esikuvansa, mitä nyt pari pykälää sutjakkaampi ohjaus, rutosti parempi monivärinen grafiikka, ja – – aivan törkeän hieno adlib-soundtrack. Onhan se myönnettävä että tuolla 90-luvun alun DOS-pelien soundilla on oma sijansa sydämessäni, monia hienoja soundtrackejä noissa peleissä oli… Ja siltikin niistä paras on Laser Squadin jyräävä futuristinen synapop. Uskomatonta tavaraa. Ja tätä isompaa versiotahan tuli sitten kaksinpelinäkin väännettyä, sellaiseen aika tee-se-itse-malliin että toinen käänsi aina selkänsä monitorille sillä välin kun toinen siirsi joukkojaan. Hyvin toimi.

Kuitenkin pc-puolella itselle tärkeämpi pelinä oli sitten saman tiimin myöhempi pc-julkaisu Ufo: Enemy Unknown, joka perustuu suoraan Laser Squadissa jo toimivaksi havaittuun systeemiin. Kyseinen franchise taitaa olla voimissaan vielä tänäkin päivänä, ja olivathan ne vuorottelevat (ja sittemmin myös reaaliaikaiset) strategiat kova juttu pc-peleissä tuohon aikaan muutenkin. Mutta alkuperäisessä on vaan edelleen sitä jotain. Ei silloin kaivannut huimaa animaatiota, moniväristä grafiikkaa, ei musiikkia tai ääniefektien kavalkadia. Tunnelma syntyi uskottavasta miljööstä ja toimivasta systeemistä. Klassikkohan tämä on jos mikä.

#38 – Airborne Ranger

Posted on by ugus

A 038 Airborne ranger

Kyllä henkeä salpasi kun luki MikroBitistä Niko Nirvin kirjoittamaa arvostelua Airborne Rangerista (Microprose, 1987). Täydet viisi tähteä pelille arvosanaksi lätkäissyt Nirvi maalaili kuvaa jostakin elämää suuremmasta, lukiessa tuntui että tätä on pelien tulevaisuus, heippa vaan kaikki lapsellisen vanhanaikaiset räiskintäpelit – ja tuohon aikaan kovasti muodissa olleet Rambo-kloonit varsinkin. Aivan kuten niissä, myös Airborne Rangerissa on asetelmana yksi mies vastaan kokonainen armeija, mutta tällä kertaa avainsana on realismi. Pelaaja valitsee suoritettavan tehtävän, saa briiffauksen ja pudotetaan sitten lentokoneesta linjojen taakse. Siellä on sitten selvittävä vihollisen selustassa huomiota herättämättä, vain ehdottoman välttämättömästi aseita käyttäen, hiiviskellen ja miinakentät kiertäen.

Kuulostaa hyvältä. Omasta kokoelmastani tätä peliä ei koskaan löytynyt, mutta joku lähipiiristä sen taisi ostaa – muistan millainen piina kasettiversion jatkuva latailu oli. Realismi on kiva myyntivaltti, mutta kun pitkän latailun jälkeen astuu miinaan 10 sekuntia tehtävän alkamisen jälkeen, eikä ranger-paralla ole kuin se yksi elämä niin sitä uutta minuuttikausien lataamisrumbaa oli vähän vaikea jaksaa. Teknisestikin peli on aika kolkko. Grafiikka on rumaa, päähenkilön pökkelömäinen animointi jopa tahattoman koomista; Microprosella ei ollut juurikaan kokemusta edes näin etäisesti toiminnallisten toimintapelien tekemisestä, ja sen huomaa.

Kyllä tämän parissa taidettiin jonkin aikaa koittaa kaverin kanssa selvitä, ja voi olla että kaveripiiristäni löytyi enemmänkin niitä joita tämä viehätti. Itselleni Airborne Ranger oli kuitenkin ankea kokemus, enkä ollut yksin: Nirvin massiivisesta ylistyksestä huolimatta olen myöhemmin pannut merkille, että maailman lehdistössä Airborne Rangerin saamat arvosanat olivat ihan skaalan vastakkaisessa päässä.