”Open world” on nykypeleissä muodikas käsite, mutta ainakin näin jälkiviisaasti ajateltuna oli tämän lajityypin esiasteita olemassa viljalti jo kolmekymmentä vuotta sitten. Esimerkkinä vaikka Skool Daze (Microsphere, 1985), jossa pelaaja astuu normaaliin brittiläiseen sisäoppilaitokseen ja saa remeltää sen käytävillä ja luokkahuoneissa suhteellisen vapaasti. Toki tunneillakin voi istua, mutta muuten saa ampua ritsalla, varastaa esineitä, kirjoitella rivouksia liitutaululle ja sen sellaista. Ilmeisesti tässä on kyllä jonkinnäköinen juonellinenkin asetelma: ainakin olen ymmärtänyt, että peli on mahdollista päästä loppuun. Mutta mitäpä minä sellaisista. Itse asiassa Skool Daze (lausutaan ”skool datse”) sai minut miettimään tietokoneella pelaamisen tavoitteita noin laajemminkin. Ainakin omalla kohdallani pelin läpäiseminen tai edes jonkin etapin saavuttaminen oli tavoitteena vain harvoin. Pelit olivat ajanvietettä. Kunhan sai jonnekin hukattua puolituntisen ilman että oli tylsää, oli jo voiton puolella. Luoja miten tuhlattu lapsuus.

Mutta se siitä. Skool Daze löytyi kopiokaseteilta, ei tämän pienen kustantajan (Microspheren ainoa julkaisu ainakin kuusneloselle) peliä varmaan koskaan ole edes Suomessa myyty. Pienimuotoinen hitti tämä kuitenkin kaveripiirissä oli; ei autenttisen koulupäivän pelaaminen ole ideana ollenkaan huono, varsinkaan kun peli antaa mahdollisuuden nimetä niin opettajat kuin muutamat keskeisistä oppilaistakin itse. Voi sitä naurua kun luokan hikipinko oli pelimaailmassakin se, joka juoksi kantelemaan rehtorille toisten rötöksistä… Joskin on heti todettava, että tämä englantilainen käsitys oppilaitoksesta poikkesi kokolailla täydellisesti 80-luvun suomalaisesta peruskoulusta. No, pysyi tässä nyt sentään kärryillä mistä oli kyse milloinkin.

Toteutukseltaan Skool Daze on melko onneton. Äänet ovat kankeat ja se jatkuvasti soiva fanfaarinpätkä riipii hermoja. Spectrumista käännetty (oletan) grafiikka on aivan hirveää, ja itse asiassa lienee suurin syy siihen, ettei peli näinkään oivallisella idealla koskaan ole noussut kuusnelos-klassikkojen joukkoon. Kyllä tätä kaverin tai parin kanssa jaksoi aina vähän aikaa naureskella, jos viljeli omia nimiä pelin hahmoille. Mutta kyllä Skool Daze on toteutukseltaan niin antiikkinen, jopa amatöörimäinen, että ärsyttihän se jo tuolloin. Koulumaailmaan sijoittuvia pelejä oli niin vähän (äkkiä tulee toisena mieleen vain Imaginen Mikie), että niiden olisi kaikkien toivonut olevan hyviä. Oltiin sentään pelien pääsääntöisen kohderyhmän keskeisimmän arkitodellisuuden äärellä. Koulu oli jo valmiiksi ankeaa – ei siitä tehtyjen pelien olisi enää pitänyt olla.

Käyttämäni tekoälyprosessi arpoi tämänkertaiseksi käsiteltäväkseni espanjalaisen Dinamicin pelin Hammer Boy, josta oli jonkinlainen etäinen muistikuva eikä muuta. Olen kyllä kyseisen tekeleen joskus nähnyt tv-ruudulla pyörimässä, mutta onko siitä mitään tarkempaa muistikuvaa? Voinko millään mittapuulla sanoa ”pelanneeni” Hammer Boyta? No en. Siispä pienehköä hienosäätöä tämän blogin kriteereihin: edes muutama kierros on täytynyt pelin kanssa ottaa jotta saa sen käsittelyyn täällä. Lieneehän se tähänkin asti ollut itseasetettu ohjeeni, mutta tarkentukoon nyt siten, että ”lataus ja reset”-henkinen pelin testaus kuusnelkulla ei vielä riitä siihen että saa oman entrynsä täällä. Ja tuollaisia pikatsekkejähän kyllä piisaa; varmaan muutama sata potentiaalista päivitystä putosi heti pois. Mikä tarkoittaa että ehkä tämä on joskus ”valmis”, vaikka onko mikään todella valmis, tästähän voidaan keskustella…

No niin, se metatasosta. Unohdin vasarapojan ja päätin siirtyä käsittelemään jotain muuta karkeasti saman aihepiirin teosta. Ei Hammerfist (Activision, 1990) ole sekään mikään merkittävä teos pelaajahistoriassani, mutta sentään muistan tämän kanssa jonkin aikaa taistelleeni. Peli on miellyttävän omaperäinen ja kuusnelosta teknisesti taiten hyödyntävä teos, joka kuitenkin jäi melko vähälle huomiolle – varmaankin leffalisenssit olivat niitä jotka tuohon aikaan parhaiten myivät. Hammerfistissä pelaaja on siinä mielessä kaksineuvoinen, että ohjaa mies/naishybridiä; hahmon olemus vaihtuu joystickiä ylöspäin työntämällä, ja kummallakin sukupuolella on omat ominaisuutensa: miekkonen ampuu, naisenpuoli on atleettinen loikkija, ja kummankin kykyjä tarvitaan jotta pelissä päästään etenemään.

Ruutu kerrallaan avautuva toimintaseikkaillu on kyseessä, jokaisen lokaation ollessa tavallaan selvitettävä puzzle. Vihollisia piisaa, on lukittuja ovia, saavutettavia tasoja, turvajärjestelmiä joita pitää sammuttaa. Ympäristö näyttää hyvältä kasvuston valtaamine futuristisine tiloineen, ja eläväkin tausta on: kaikenlaista pientä vipinää on koko ajan liikkeellä. Kaunis grafiikka jatkuu hyvin animoitujen isojen pelihahmojen puolella, ja peli on muutenkin teknisesti huippuluokkaa – mikäs ihme se on, kun on Last Ninjan tekijöiden myöhempi tuote kyseessä. Erityisesti mainittakon Paul Dochertyn käsialaa oleva pelin päähenkilöiden kasvoja esittävä latauskuva, joka on pysäyttävän hieno osoitus kuusnelosen rajallisten graafisten ominaisuuksien haltuunotosta, ja on varmasti paljon tunnetumpi kuin itse peli; siinä määrin usein tuo kuva tuli demoissa ja muissa vastaan.

Tosiaan Hammerfist on pelinä harmillisen saavuttamaton. Kahden hahmon käyttö on ideana kiehtova, mutta tekee loppujen lopuksi ohjailusta lievää kaaosta. Mitään syvää immersiota pelin tapahtumiin ei synny – ei tämä ole kutkuttavan kiinnostava virtuaalimaailma edes siinä määrin kuin Last Ninjan vastaava, ja vaikka teknisesti kaikki on vähintäänkin kunnossa, on itse peli ensi hetkiltä alkaen sen verran kaoottinen ja vaikea, että pelaaja turtuu. Muistelen että Zzap!in arvostelukin oli vähän varovainen juuri tämän suhteen: pelin teknistä puolta ylistettiin, mutta tekijöidensä aiempien meriittien tasolle ei kuitenkaan pelinä päästy. Klassikon ainekset ovat koossa, eikä klassikkoa silti syntynyt, ja tuosta yhdestä kuvasta Hammerfist nykyään lähinnä muistetaan.

Kun tuossa viimeksi mainitsin Spectrum-käyttäjien keskuudessa ikonisen hahmon Dizzyn, niin nyt päästään Amigan puolella aikakirjoihin jääneen pelisarjan pariin. Ei tämä jokseenkin geneerinen peto ollut hahmona kovin kummoinen, mutta kolmeosaiseksi kasvaneella pelisarjalla on legendaarinen maine – Psygnosis esitteli Amigan audiovisuaalisia kykyjä näillä peleillä ennennäkemättömästi, ja kun en itse ikinä Amigaakaan nähnyt, niin kuvistahan näitä piti vain kuolata.

Kunnes sitten Shadow of the Beast (Ocean, 1990) käännettiin myös kuusneloselle. Aikaa originaalista oli kulunut jo jonkin verran, ja varmaankin 90-luvulle tultaessa hetkellisesti muotiin palanneet moduulipelit mahdollistivat pedon julkaisun myös pienemmällä koneella. Ihan ensimmäisinä vuosinahan C64-pelit olivat nimenomaan koneeseen työnnettäviä moduuleja, kunnes ne sitten kömpelöinä hävisivät kasettien ja diskettien tieltä. Uusi tuleminen hyödynsi kehittyneitä koodauskykyjä ja erityisesti ajatuksennopeaa lataamista: kun dataa siirrettiin moduulilta koneen muistiin reaaliajassa, saatiin sellaisetkin pelit toimimaan, jotka muuten olisivat olleet mahdottomia disketin pyöriessä koko ajan.

Mutta pirullinen on ihmisluonto: tuskin olivat moduulipelit (joita nimenomaan markkinoitiin mahdottomina kopioida) saapuneet markkinoille, kun taitavat piraatit olivat ne jo murtaneet ja diskettikopiot levisivät vauhdilla ympäri Eurooppaa. Itsekin sain Shadow of the Beastin maailmalta ihan tuoreeltaan, eikä se oikeastaan ollut edes kovin epäpelattava tässä muodossaan: silloin tällöin pieni latausbreikki ei haitannut; pelihän onkin luonteeltaan kovin hektinen, joten hengähdystauot olivat pelkkää plussaa.

Ocean tosiaan julkaisi tämän pedon (ja muutamia muitakin isoja moduulijulkaisuja) kuusneloselle, ja laatutyötä käännös totisesti on: hirmuinen määrä parallaksitasoja saa taustan näyttämään kovin luonnolliselta, vauhti on hurja, grafiikka suurta, ja kaikki sadat erilaiset ja hyvin animoidut Amiga-originaalin monsterit ovat mukana. Ruotsalaisen Fredrik ”Moppe” Segerfalkin toteuttamana David Whittakerin alkuperäinen soundtrack soi sekin komeasti. Harmi sitten vaan että itse peli on todella yksinkertainen ja jokseenkin armoton. Pelin nimikkopeto juoksee paikasta toiseen ja kaikki yrittävät ottaa häneltä hengen. Maasta kohoaa käsiä, taivaalta putoilee palloja, lohikäärmeet liihottavat, epämääräinen kokoelma juoksevia mutantteja on koko ajan törmäyskurssilla. Peto voi lyödä tai potkaista, siinäpä se. Upeaa ja monipuolista grafiikkaa ihaillessa menee muutama pelikierros, mutta pikkuhiljaa tekemisen puute alkaa uuvuttaa.

Shadow of the Beast on kuitenkin tunnelmallinen peli kuusnelosellakin, ja sen verran taidokasta työtä käännöksessä on tehty että ei voi kuin hämmästellä. Mutta hämmästyttävän lahjakkaita olivat myös piraatit tuohon aikaan, ja harvapa näitä pelejä olisi koskaan kuusnelosella nähnyt, elleivät laittomat kopiot olisi olleet saatavilla. Moduulipelien hinta oli perus-kuusnepajulkaisuun verrattuna tähtitieteellinen, ja myyntiluvut lienevät olleet todella alhaiset.

Kun muu maailma valitsi kuusnelosen, omintakeiset britit pitivät tiukasti kiinni Sinclair ZX Spectrumista, tuosta 48 kilotavun kuminäppäinihmeestä. Tuntuu käsittämättömältä että niin primitiivinen vehje kuin Spectrum on pysynyt saarivaltiossa hengissä 90-luvulle asti, mutta konekanta oli valtava, ja pelit tekivät kauppansa. Koska laite ei Suomessa juuri esiintynyt, en ole koskaan sitä livenä nähnyt, peleistäkin vain kuvia – mutta hirveän ruma grafiikkahan niissä näytti olevan, ja kuulemma kamalat piipitysäänet. Se vähän kuusneloskäyttäjää kismitti että Spectrumissa oli nopeampi prosessori ja täten 3D-pelit toimivat paremmin – mutta muuten se oli oiva kohde tuntea teknistä ylemmyyttä.

Ja vaikka samat pelit pääsääntöisesti julkaistiin niin kuusneloselle kuin Spectrumillekin, oli pieniä konekohtaisia eroja tarjonnassa kuitenkin – niistä varmasti merkittävimpänä Sinclairin omistajien suuresti fanittama ja ties kuinka monta peliä lopulta käsittänyt Dizzy-sarja. Kyllähän näitäkin käännettiin ainakin jossain määrin kuusneloselle, mutta ei tämä kilpailevan (huonomman!) koneen rakastettu maskotti oikein sytyttänyt. Meillähän oli Commodorella sellaisia miehekkäitä toimintasankareita kuin Last ninja ja Turrican. Dizzy taas oli… onnellisella hymyllä varustettu kävelevä kananmuna. Huoh.

Dizzy: Prince of the Yolk Folk (Codemasters, 1992) on jo aika mones sarjan osa, ja saapui luokseni maailmalta tuoreeltaan yhden toisen samanaikaisesti julkaistun Dizzy-pelin kanssa. Tämä osui aikaan, jolloin oma kuusnelosmaailmani oli lähinnä demosceneä, enkä juuri peleistä piitannut – silti niitä aina silloin tällöin tipahteli, ja pitihän tämä tsekata. Juuri sitä Dizzy sitten oli mitä olin sen kuvitellutkin olevan: väriköyhällä grafiikalla toteutettu toimintaseikkailu, jossa iloinen kananmuna hölköttelee ympäri fantasiamaailmaa kohdaten olentoja ja keräillen esineitä. Pientä aivopähkinöintiä pitää harjoittaa sen suhteen mitä esineitä käyttää missäkin, ja jonkin verran peli sisältää tasohyppelyä, mutta kovin helposti henki ei tainnut tässä lähteä – sen verran ollaan jo 90-luvun puolella, että toimintaseikkailuissa sai keskittyä enemmän seikkailuun kuin pikselintarkkaan pomppimiseen.

Ainoa varsinainen hyvä puoli on musiikki. Melodisesti oivallinen keskiaikainen sävellys soi taustalla ja miellyttää suuresti; sama kävi myöhemmin PC-pelissä Settlers, jonka taustalla kilkutteleva kansansävelmä oli lyhyt ja luuppasi koko ajan, mutta miellytti silti niin että oikeastaan aika tylsää peliä tuli veivattua tuntikaudet. Prince of the Yolk Folkia ei sentään. Peli on tyypillinen toimintaseikkailu, eivätkä ne koskaan minua sytyttäneet, vuonna 1992 eivät varsinkaan enää. Ehkä jos päähenkilö olisi ollut jokin muu kuin koko ajan hytkyvä onnellinen kananmuna. En päässyt koskaan yli siitä miten majesteettisen surkea otus Dizzy on pelisarjan tähdeksi, mutta Britit häntä rakastivat, ja niin he rakastivat Spectrumeitaankin, joten mitäpä minä tiedän.