#108 – Master of Magic

M 108 Master of magic

Kun en moderneja pelejä juuri tunne, en osaa sanoa miten iso on taustamusiikin osuus pelin tenhosta, mutta ainakin me 80-luvun pelaajat tiedämme, että musiikki saattoi tehdä pelin. Esimerkkinä Master of Magic (Mastertronic, 1985), ja itse mister game music, Rob Hubbard, joka on melko yksimielisesti nostettu legendaarisimmaksi kuusnelosmuusikoksi. Ja kyllähän nytkin jo ensitahdit, ne jotenkin uhmaavan pahaenteisesti kolkkaavat perkussiot… Ah, jokainen kuusnelosta vähänkin tuolloin käyttänyt tuntee tämän teeman. Jos ei itse pelistä, niin sitten demoista tai crack-introista, milloin mistäkin – Master of Magicin tunnari totisesti ponnahti esiin sieltä täältä, eikä se silti kulunut käytössä. Hyvän kappaleen merkki jos mikä.

Entäs itse peli sitten? Mielenkiintoinen tekele; eräänlainen varhainen tunneliremellys, hyvin simppeli rooli/seikkailuhybridi, jossa pelaaja on löytämäänsä maanalaiseen luolastoon hölmöyttään astuva tavis, joka sitten tempautuukin keskelle vampyyreja, susia, lepakoita, loitsuja, aarteita – mitä tahansa mitä kliseisintä. Pelin jippo on se, että kun tuolloin järjestään kaikki roolipelit olivat massiivisia, vaikeita ja vain levyaseman omistajille, julkaisi halpapelikuningas Mastertronic tämän jotta myös kasettia käyttävien roolipeleistä kiinnostuneiden kolikot kilahtaisivat kassakoneeseen. Tästä toki seuraa juuri pelin kertakaikkinen yksinkertaisuus, mutta on tässä jotain kiehtovaakin: itse luolastoon tutustuminen tapahtuu ruudun vasemmassa yläkulmassa, jossa hahmot näkyvät pelkkinä pallukoina, ja luolasto tyylikkäästi ”line of sight”-toteutettuna jossa kulmien ja ovien takaa tulee aina ylläreitä vastaan. Kaikki pelaajan silmien edessä olevat esineet ja hirviöt ilmestyvät varsin kauniisti piirrettyinä ruudun alalaitaan, ja kaikki tarvittava teksti-informaatio rullaa kartan vierellä oikealla. Toimivaa ja taloudellista, ja muistan että vaikka peli oli aika vaikea, sen klaustrofobinen tunnelitunnelma välittyi hyvin ja henki oli totisesti hiuskarvan varassa koko ajan, mikä aiheutti oikeasti pientä paniikkia, kun oli jo pirun pitkällä, sudet louskuttivat leukojaan niskassa ja se ainoa elämä oli enää parin puraisun päässä gameoverista ja kaiken aloittamisesta alusta…

Mutta sitten: otapa tästä yhtälöstä pois se Hubbardin musa ja mitä jää? Kauniista viholliskuvistaan huolimatta visuaalisesti todella mitäänsanomaton ja lopulta hyyyvin hidastempoinen ja simppeli ”roolipeli”, jossa kerätään jotakin loitsukääröjä, siinä roolielementit. Totisesti musiikki on se elementti joka Master of Magicin tekee: sen uhkaa ja jylhää kohtaloa huokuva vahvarytminen tunnelma on samalla koko pelin tunnelma (sävelmä tosin on varastettu Synergy-nimiseltä yhtyeeltä sellaisenaan, mutta ei nyt nipoteta pienistä…). Mastertronic käytti Hubbardia peleissään paljon, ja vaikka mies ilmeisesti aika nopeasti tajusi oman arvonsa ja hinnoitteli itsensä pilviin, tämä luultavasti kannatti firmalle silti. Kun peli maksoi vain pari puntaa, saattoi hankinnan syyksi hyvinkin riittää vain tieto siitä että luvassa oli uusi Hubbard-soundtrack.

Advertisement

#57 – Gateway To Apshai

G 057 Gateway to apshai

Vanhin arkistostani löytyvä MikroBitti-lehti on numero 4/84, joka ilmestyi tuon vuoden joulukuussa. Olen sitä selaillessani ollut hämmentynyt tokaluokkalainen, vielä sitä ensimmäistä omaa tietokonettani vailla (Salora Fellow oli tosin juuri kuusen alta löytymäisillään), mutta aiheesta jo kovasti kiinnostunut. Peliarvosteluja oli lehden tässä numerossa joulun kunniaksi sivukaupalla, kaikki tiukasti konekohtaisesti jaoteltuna. Kuusnelosen arvostelut on otsikoitu ”Apshai on paha paikka osaavallekin Commodoren käyttäjälle!”, ja kyseessä siis on Gateway To Apshai (Epyx, 1983) yksi tietokoneistetun roolipelaamisen pioneereista. Peli saa erityistä kehua laajuudestaan (7680 huonetta), hyvästä grafiikastaan (no jaa…) ja moduulin oivallisesta muotoilusta. Tuohon aikaan kuusnepallekin tosiaan oli yleisesti tarjolla moduuleja, joskin hyvin pian niin disketit (jenkeissä) kuin kasetitkin (Euroopassa) menivät formaattina näiden ohi.

Itse sain Gateway To Apshain vasta paljon myöhemmin käsiini, se taisi joltain kopiokasetilta löytyä, ja tuntui oudolta pelata peliä, jonka arvostelun oli naskalina lukenut niin moneen kertaan läpi että sen osasi ulkoa. Ei kokemus ollut ihan niin hieno kuin mitä olin silloin joskus kuvitellut. Näppärä rooli/seikkailupeli toki on kyseessä, julkaisuajan huomioon ottaen jopa aika edistyksellinen. Pelaaja lampsii sokkeloissa, joiden uudet huoneet tulevat näkyviin vasta sitä mukaa kuin niihin astuu, sitä ennen kartta on enimmäkseen pimeänä. On esineitä joita kerätä, aseita joita valikoida, loitsujakin voi heitellä ja aina välillä kimppuun käy kovin tappavia luolaston asukkeja. Pelin tahti on nykymenoon tottuneelle todennäköisesti kuolettavan verkkainen, mutta historiallisena artifkatina tällä on edelleen oma viehätyksensä.

#41 – Ultima V: Warriors of Destiny

U 041 Ultima V.jpg

Ultima V: Warriors of Destiny (Origin Systems, 1988) on hyvin epätodennäköinen menestystarina allekirjoittaneen pelihistoriassa. Ensinnäkin se on erittäin laaja ehdottomasti ohjekirjaa ja muistiinpanoja vaativa roolipeli. En koskaan innostunut sellaisista – olin enempi toiminnan mies. Toiseksi ajauduin pelin pariin vasta myöhään; julkaisuvuodesta huolimatta vasta reippaasti 90-luvun puolella, jolloin pelaaminen oli muutenkin jo enimmäkseen jäänyt. Ja tästä huolimatta kyseessä on nimenomaan pelihistoriani viimeinen täydellinen immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen, ehkä kuusneloskauteni intensiivisin sellainen.

Jollakulla kaveripiiristä oli Ultima V alkuperäisenä versiona, joka sitten yhteisen ratkaisemishalun siivittämänä kopioitui nopeasti muille (olisiko ollut 5 tai 6 kaksipuolista diskettiä yhteensä), mukaanlukien ohjekirjat, mikä tosiaan olikin välttämätöntä. Muut olivat jo jonkin aikaa pelin salaisuuksia selvitelleet siinä vaiheessa kun itse liityin osalliseksi. Lähinnä symbolisesta grafiikasta ja pc-piipperin mieleen tuovista äänistä huolimatta peli tempaisi mukaansa raivokkaalla otteella. Ensihetkistä kävi selväksi kaksi asiaa: 1) Tässä on ihan oikeasti tarina joka etenee, ja 2) Pelaajalla on käytössään Britannian kartta kaikkine kaupunkeineen ja kylineen jossa voi ihan vapaasti oman halunsa ja sunnitelmansa mukaan vaeltaa. Lineaarisuus puuttui. Kaupunkeja oli kymmeniä, kaikissa rakennuksia joissa piipahtaa, jokaisessa asukkaita joita jututtaa. Jotkut heistä liittyivät pelaajan seuraksi, ja niin Britannian kadonnutta kuningasta etsivä joukko karttui. Kaupunkien välillä piti tapella milloin minkäkinlaisia petoja vastaan, välillä löytyi luolia ja luolastoja, riimuja opettelemalla kehittyi loitsijana. Ja kun tarinan palaset hiljalleen alkoivat nekin muodostaa kokonaiskuvaa, voi sitä tunnetta.

Ultima V:ttä varten tekemieni muistiinpanojen määrä on mittava. Oli loitsuja, karttoja, kaupunkien ja henkilöiden nimiä. Olisipa mukava muistaa minä vuonna tätä pelasin? Oletan että noin 1992, lukion ykkösluokan aikoihin. Ihme että on läksyihinkin jäänyt aikaa – sen verran pitkiä sessioita muistan Ultiman kanssa viettäneeni, enkä tietenkään lopulta peliä ratkaissut, varmasti viimeistään keväällä -93 hankkimani PC-laitteisto terminoi tämän mysteerin ratkeamisen. Mutta pitkälle pääsin. Nyt on kovin vaikea välittää sitä tunnetta, jonka öisessä kaupungissa hiippailu herätti. Majatalon muut asukkaat nukkuivat, vartija oli kierroksellaan, oli tilaisuus käydä katsomassa mitä sinne suljettuun arkkuun oli kätketty…

Tekniikan kestämiseen sai näiden pelien kanssa luottaa. Levyasema oli kovilla, diskettiä piti jatkuvasti vaihtaa, ja totta kai kaikki pelitilanteet tallettuivat niille samoille pelilevykkeille. Nyt ajateltuna jokseenkin kaamea tapa toimia, mutta minkä teet, kun ei kovalevyä ole. Toisaalta ainakin omassa käytössäni diskit pysyivät ehjinä ja Ultima toimi moitteetta niin kauan kuin sen parissa itsekin viihdyin. Kyllä kyllä, ”Uguksen Suosikki!” -mitali irtoaa tälle kevyesti, järjestyksessä toinen sellainen, ja mitä ansaituin. Ultima-sarja jatkui vielä tämän jälkeenkin, taisi kutososa olla viimeinen joka kuusneloselle survottiin. Itselleni tämä viides jäi ainoaksi tutustumiseksi sarjaan; en ole isommilla koneillakaan aiheeseen palannut. Ei tuo 3D-grafiikka oikein iske.