Toisistaan suuresti poikkeavien tyylilajien sekoittaminen on aina vähän riskialtista puuhaa. Mahdollisuudet epäonnistua ovat suuret, vaikka toisaalta onnistuminen takaa helposti jonkinlaisen postmodernin klassikon maineen, enkä nyt siis puhu vain tietokonepeleistä, vaan kulttuurituotteista ylipäätään. Epäonnistuneesta yrityksestä käytän tällä kertaa esimerkkinä toimintaseikkailua Vendetta (System 3, 1990), johon on tarinallisen juonen taukokohtiin ympätty autolla kaahailua lopputuloksen ollessa enemmän tai vähemmän pannukakku.

Ennen julkaisuaan Vendetta oli iso juttu, jota mainostettiin lehdissä pitkään, ja tekijöiden haastattelujakin saatiin lukea ennen kuin peli oli markkinoilla. System 3 oli tuohon mennessä jo vakiinnuttanut maineensa tähtiluokan julkaisijana, jonka ykköstuotteita olivat juuri nämä toimintaa ja väkivaltaa sisältävät laajat seikkailupelit hyvällä grafiikalla ja aikakauden pelien keskiarvoa huomattavasti rikkaammalla juonenkuljetuksella. No, minuahan ei pelaajana ole koskaan liiemmin juoni kiinnostanut, joten siihen en ota kantaa (mafian kaappaaman lapsen palauttaminen kotijoukoille taisi olla tässä ideana), mutta muuten tässä vahvasti Last Ninjan viitoittamaa tietä kulkevassa 3D-vinkkelistä kuvatussa toimintaseikkailussa on ihan lupaavat ainekset kasassa. On machomiestä pääosassa, runsasta väkivaltaa, tyylikkäänrujoa grafiikkaa, ja kyllähän tällainen tylyjen kujien ja konekiväärien värittämä ympäristö ainakin minuun vetosi paljon paremmin kuin ne ninjat. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä hienoa on ninjoissa.

Mutta Last Ninjan tavoin myös Vendetta kaatuu siihen, että sen pelaaminen ei ole ajanvietteenä kovin viihdyttävää. Liekö syynä sitten tämän sankarin ninjaan verrattuna isompi koko vai mikä, mutta tuosta itämaisen huppupään seikkailusta on jo valmiiksi kankea ohjattavuus ottanut aimo harppauksen hankalampaan suuntaan. Tämä on sääli, koska ennen kaikkea Vendetta olisi ansainnut suoraviivaisemman lähestymistavan, nyt ollaan niin turhauttavan pikselintarkan sähellyksen äärellä, että turpasauna jonka lihaskimppu ruudulla saa, tuntuu myös pelaajan otsalohkon takana hetki hetkeltä voimistuvana sykkeenä. Päähenkilö on koko ajan jumissa ahtaan grafiikan keskellä, ja jos kohdistus nyrkkiä heiluttavaan viholliseen ei ole pikselintarkasti kohdillaan, menevät lyönnit iloisesti ohi. Paitsi siltä viholliselta. Jos sattuu niin onnellisesti että selviää niihin ajo-osuuksiin asti, niin yllätys yllätys, ne ovat tasoltaan korkeintaan C-luokkaa. Kaikesta saa sen harmillisen vaikutelman, että simppelinä toimintamättönä oivallisesti toimivasta perusasetelmasta on ihan suotta nysvätty pikkutarkkuutta vaativa monimutkainen toimintaseikkailu varustettuna turhilla kaahailuepisodeilla.

Vendetta otettiin lehdistössäkin vastaan vähän nihkeästi. Peliä tuntui vielä julkaisumuodossakin vaivaavan keskeneräisyys, mikä on sääli, koska puitteet ovat tosiaan hyvät: juonessa on potentiaalia, Paul Dochertyn grafiikka on huiman hienoa, Matt Grayn tunnelmallinen alkumusiikkikin on miehen lyhyen mutta tuotteliaan kuusnelos-uran paras kappale. Mutta ei tätä oikein jaksanut pelata. Itselleni peli tuli, kuten vuonna 1990 oli tapana, piraattikopiona maailmalta tuoreeltaan, mutta muutaman kokeilukerran jälkeen disketti meni uusiokäyttöön.

System 3 oli legendaarinen julkaisija, jolta putkahti pelejä harvakseltaan, mutta aina kyseessä oli paitsi ison luokan tapaus, myös kuusnelosen teknistä kyvykkyyttä mittaava virstanpylväs. Paitsi että se ainoa System 3:n peli joka itselläni oli alkuperäisenä, ei oikeastaan tähän kaavaan sopinut. Tusker (System 3, 1989) tuli jotenkin yllättäen takavasemmalta, tuomittiin arvosteluissa hyväksi joskaan ei loistavaksi peliksi ja on olemukseltaan jokseenkin vanhanaikainen.

Enää ei muisti kerro miksi olen päätynyt ostamaan juuri Tuskerin. Ehkä pelin ulkoasu houkutteli: System 3:n logo kertoi laadusta, ja Indiana Jones -henkinen aarteenetsintäteema tyylikkäine kotelon kansikuvineen on saanut minut puolelleen. Voi olla, silti vähän ihmetyttää – alkuperäispeleihin oli kuitenkin rahaa sen verran harvoin, että yleensä ostokset oli huolella etukäteen harkittu, ja kun en Last Ninja -sarjastakaan koskaan pitänyt, on tämä vähän outo hankinta sikälikin.

Tosiaan, The Last Ninja – ei vielä käsitelty täällä, mutta kommentoidaan nyt ohikiitäen. Kymmenen kovimman kuusnelosklassikon joukossahan tuo peli varmasti on, niin ykkös- kuin kakkososakin (kolmonen oli vähän jo passé), hillitöntä grafiikan ja musiikin juhlaa, ja luotaantyöntävän kankea pelattavuustuntuma, joka ainakin oman mielenkiintoni tappoi muutamassa minuutissa. En voi sanoa että varsinaisesti olisin inhonnut Last Ninjoja (Ben Daglishin musiikki ykkös-ninjan ykköstasolla saattaa hyvinkin olla kaikkien aikojen SID-suosikkini sentään), mutta voi pojat että ne tympivät minua. Hyvä grafiikka ja musiikki totisesti tekivät parhaansa kätkeäkseen melkein vastenmielisen epäpelattavan peliraakileen… No, se siitä. Last Ninjojen ohella myös System 3:n myöhempi Vendetta käytti samaa yläviistosta katsovaa näkövinkkeliä, mutta Tusker on paluu vuonna -89 jo kovin vanhanaikaiseen pelialueen representaatioon: sivusuuntainen näkymä ilman sanottavaa syvyysefektiä ja siinä se. Hivenen persoonaton sankarimme etsii tarunhohtoista elefanttien hautausmaata aavikolla ja pistää aluettaan puolustavia kaapuasuisia arabeja hengiltä niin nyrkein, puukolla kuin pistoolillakin. Pienimuotoista esineidenkeräilyä on mukana, ja vedensaannista pitää huolehtia (veitsi + kaktus + vesipullo = hengensäilymisen elinehto aavikolla). Peruskamaa, ja kiinnostava tarina olisi varmaan vienyt mukanaankin ilman sitä joka ruudussa tapahtuvaa pakonomaista alkuasukkaidentappoa. Hidasta, turhauttavaa, etupäässä mielikuvituksetonta mättöä.

Ja vaikka Tusker onkin tavallaan hyvin vanhanaikainen, se on audiovisuaalisesti taattua System 3:a. Paul Dochertyn grafiikka hivelee silmää (pelin läpipelanneelle tarjottu kuva sieltä norsukalmistosta on paitsi kuvana hieno, myös majesteettisen upea osoitus kuusnelosen multicolour-grafiikkatilan teknisestä haltuunotosta) ja Matt Grayn soundtrack on toki sitä tuttua Graytä, mutta kappaleet ovat pitkiä ja tykittävät oikein rytmikkään jyräävästi menemään. Kyllä tätä kelpasi pelata, ja pelasinkin: muistaakseni ihan ilman ohjeita läpi asti, minkä tosin jo tuolloin tajusin olevan enemmän pelin vika kuin oma ansioni. Tusker on todella lyhyt: kolme yksinkertaista tasoa ilman mitään maatakääntäviä ongelmia ja siinä koko hoito. Kyllähän pelin parissa ihan viihtyi, mutta enemmän se silti oli jonkinlainen kestävyyssuoritus jatkuvine tappeluineen kuin missään vaiheessa ekstaattisen nautinnollista pelituntumaa (vrt. Turrican, Wizball, The Great Giana Sisters, jne…).  Ihan jees tekele silti, ja edelleen vähän mysteeri System 3:n muuten melko ikonisen pelikatalogin keskellä. Lisäbonus: tykkään noista 80-luvun lopun pelikoteloista; pahvinen loota tuo mieleen sikarirasian tai pelikorttipakkauksen. On ihan jo esineenäkin hieno.