#226 – Vendetta

V 226 Vendetta

Toisistaan suuresti poikkeavien tyylilajien sekoittaminen on aina vähän riskialtista puuhaa. Mahdollisuudet epäonnistua ovat suuret, vaikka toisaalta onnistuminen takaa helposti jonkinlaisen postmodernin klassikon maineen, enkä nyt siis puhu vain tietokonepeleistä, vaan kulttuurituotteista ylipäätään. Epäonnistuneesta yrityksestä käytän tällä kertaa esimerkkinä toimintaseikkailua Vendetta (System 3, 1990), johon on tarinallisen juonen taukokohtiin ympätty autolla kaahailua lopputuloksen ollessa enemmän tai vähemmän pannukakku.

Ennen julkaisuaan Vendetta oli iso juttu, jota mainostettiin lehdissä pitkään, ja tekijöiden haastattelujakin saatiin lukea ennen kuin peli oli markkinoilla. System 3 oli tuohon mennessä jo vakiinnuttanut maineensa tähtiluokan julkaisijana, jonka ykköstuotteita olivat juuri nämä toimintaa ja väkivaltaa sisältävät laajat seikkailupelit hyvällä grafiikalla ja aikakauden pelien keskiarvoa huomattavasti rikkaammalla juonenkuljetuksella. No, minuahan ei pelaajana ole koskaan liiemmin juoni kiinnostanut, joten siihen en ota kantaa (mafian kaappaaman lapsen palauttaminen kotijoukoille taisi olla tässä ideana), mutta muuten tässä vahvasti Last Ninjan viitoittamaa tietä kulkevassa 3D-vinkkelistä kuvatussa toimintaseikkailussa on ihan lupaavat ainekset kasassa. On machomiestä pääosassa, runsasta väkivaltaa, tyylikkäänrujoa grafiikkaa, ja kyllähän tällainen tylyjen kujien ja konekiväärien värittämä ympäristö ainakin minuun vetosi paljon paremmin kuin ne ninjat. En ole oikein koskaan ymmärtänyt mitä hienoa on ninjoissa.

Mutta Last Ninjan tavoin myös Vendetta kaatuu siihen, että sen pelaaminen ei ole ajanvietteenä kovin viihdyttävää. Liekö syynä sitten tämän sankarin ninjaan verrattuna isompi koko vai mikä, mutta tuosta itämaisen huppupään seikkailusta on jo valmiiksi kankea ohjattavuus ottanut aimo harppauksen hankalampaan suuntaan. Tämä on sääli, koska ennen kaikkea Vendetta olisi ansainnut suoraviivaisemman lähestymistavan, nyt ollaan niin turhauttavan pikselintarkan sähellyksen äärellä, että turpasauna jonka lihaskimppu ruudulla saa, tuntuu myös pelaajan otsalohkon takana hetki hetkeltä voimistuvana sykkeenä. Päähenkilö on koko ajan jumissa ahtaan grafiikan keskellä, ja jos kohdistus nyrkkiä heiluttavaan viholliseen ei ole pikselintarkasti kohdillaan, menevät lyönnit iloisesti ohi. Paitsi siltä viholliselta. Jos sattuu niin onnellisesti että selviää niihin ajo-osuuksiin asti, niin yllätys yllätys, ne ovat tasoltaan korkeintaan C-luokkaa. Kaikesta saa sen harmillisen vaikutelman, että simppelinä toimintamättönä oivallisesti toimivasta perusasetelmasta on ihan suotta nysvätty pikkutarkkuutta vaativa monimutkainen toimintaseikkailu varustettuna turhilla kaahailuepisodeilla.

Vendetta otettiin lehdistössäkin vastaan vähän nihkeästi. Peliä tuntui vielä julkaisumuodossakin vaivaavan keskeneräisyys, mikä on sääli, koska puitteet ovat tosiaan hyvät: juonessa on potentiaalia, Paul Dochertyn grafiikka on huiman hienoa, Matt Grayn tunnelmallinen alkumusiikkikin on miehen lyhyen mutta tuotteliaan kuusnelos-uran paras kappale. Mutta ei tätä oikein jaksanut pelata. Itselleni peli tuli, kuten vuonna 1990 oli tapana, piraattikopiona maailmalta tuoreeltaan, mutta muutaman kokeilukerran jälkeen disketti meni uusiokäyttöön.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s