#139 – William Wobbler

W 139 William Wobbler

Siinä missä nykyään pelit ovat isojen studioiden valtavia ihmismääriä työllistäviä jättiprojekteja, oli tietokonepelien kultakaudella tavallista että yksi ihminen teki kaiken. Syntyi jopa pienimuotoista tähtikulttia, ja yksi kuuluisimmista oli Antony Crowther. Hän julkaisi ensimmäisen pelinsä 18-vuotiaana vuonna 1983, ja tämän jälkeen kasvatti mainettaan sellaiseen tahtiin, että kaupan hyllyiltä löytyi kymmenen hänen kokonaan yksin koodaamaansa julkaisua vuoden -84 loppuun mennessä – musiikkipuolella auttoi toisinaan koulukaveri Ben Daglish, mutta usein Antony hoiti äänipuolenkin itse, ja kehittyipä hänestä vuosien mittaan jopa aikamoinen SID-innovaatioiden pioneeri; demoscenen puolella Crowtherin kehittelemiä äänipiirijippoja otettiin vasta vuosia myöhemmin käyttöön.

Vanhoja brittilehtiä selaillessa huomaa kyllä Crowtherin maineen. Hänen julkaisuilleen annettiin painoarvoa, ja niitä ruodittiin arvosteluissa eri tavalla kuin monia aikansa tusinapelejä. Crowther oli hyvä graafikko ja kehittyi nopeasti erittäin lahjakkaaksi koodaajaksi, mutta kuten julkaisutahdista voi olettaa, pelien omaperäisyys vaihteli laidasta laitaan. Jokaisen oudon ja originaalin pelin rinnalla oli jokin toisaalta härskisti kopioitu julkaisu, mutta tahti oli sellainen, että väliäkö sillä jos välillä tuli jotain heikompaa markkinoille, seuraava oli jo työn alla.

William Wobbler (Wizard Developments, 1985) osuu aikaan, jolloin Crowtherin kulttimaine on ollut kovimmillaan. Hän oli vakiinnuttanut asemansa hieman erikoisten ja nimenomaan hänen luomikseen tunnistettavien pelien tekijänä, tahti oli hidastunut, pelit alkoivat muun aikansa tarjonnan tavoin olla vähän isompia kokonaisuuksia. Ja sen verran nimekäs tuolloin jo peräti kaksikymppinen Crowther uskoi olevansa, että pisti pystyyn oman firman, jonka ensimmäinen julkaisu oli juuri William Wobbler. Miten hyvin tämä itsemarkkinointi toimi, voi päätellä siitä, että kyseessä on samalla myös Wizard Developmentsin viimeinen julkaisu. Tähtistatusta oli kuitenkin tarkoitus ylläpitää: pelin latautuessakin saa ihailla Crowtherin leveästi hymyilevää omakuvaa.

William Wobblerin vastaanotto oli ristiriitainen. ”Viimeisin Crowtherin peli!” sai kyllä asiaankuuluvan huomion, mutta se jätti arvostelijat vähän kylmäksi. Nyt nähtynä peli on kyllä teknisesti upea – mahdottoman hienosti animoidut isot hahmot ja oikein nätisti rullaava koko ruudun maisema – mutta tuskallisen vaikea ja hankalasti hahmotettava sokkelotoimintaseikkailu ei sytytä. Ei se sytyttänyt minua silloinkaan kun tämän pelin sain, viimeisinä kuusnelosvuosinani. Daglishin musiikki on toki taattua laatua (joskin toistaa itseään turhan nopeasti), ja päähenkilön palasiksi pistävät erilaiset kuolintavat huvittivat aikansa – mutta vain yksi elämä, kokonainen seikkailu kerättävine esineineen ja jatkuvaa millintarkkaa hyppelyä ja sekunnintarkkaa ajoitusta? Näyttävä ”Game over”-ruutu on se mitä tätä pelatessa saa eniten katsella.

80-luvun puoliväliin tullessa Crowtherin maine hiipui sikäli, että hänen peliensä estetiikka jäi ehkä sinne vuosikymmenen alkuun ja niitä alettiin pitää hivenen vanhanaikaisina. Vuonna 1988 hän teki näyttävän paluun parrasvaloihin parilla todella upealla pelillä, harppasi sitten Amigan kautta isommille koneille ja on Wikipedian mukaan vielä 2010-luvullakin ollut joissakin Electronic Artsin peleissä mukana osana tuotantotiimiä. Mahtaakohan hän kaiholla muistella aikoja jolloin pelit tehtiin yksin ja nopeasti?