#266 – Hellhole

H 266 Hellhole

Suomalaista tietokonelehdistöä kun seurasi, jäi siihen käsitykseen, että tästä maasta oli tasan kaksi henkilöä onnistunut nousemaan ruohonjuuritasolta kansainväliseen sarjaan: Stavros Fasoulas ja Jukka Tapanimäki. Kumpaakin MikroBitti ja C=lehti ylistivät niin maan perhanasti, ja kummankin pelit (poislukien Fasoulaksen Quedex) arvosteltiin huippupistein ilman sanottavan kritiikin häivääkään. Vasta 90-luvulle tultaessa, kun pelejä alkoi diskettiaseman hankkimisen myötä ajautua luokseni yhä enenevämmin, tajusin ettei asia suinkaan ole niin yksinkertainen. Suomalaisia nimiä tuli kyllä toisinaan vastaan pienten julkaisijoiden tuntemattomissa peleissä; syy siihen, miksei MikroBitin toimitus pitänyt näistä meteliä, ei koskaan ihan selvinnyt. Ehkei näistä pienten tekijöiden peleistä yksinkertaisesti tiedetty, ehkä nämä eivät vain laadullisesti ylittäneet Bitin hehkutuskynnystä.

Eräs tällainen peli on Hellhole (CRL, 1990), joka tuli vuoden 1990 tuttuun tapaan luokseni maailmalta tuoreesti kräkättynä kopiona, eikä ollut millään tavoin mitään erikoista, paitsi että alkuruudun mukaan pelin oli laatinut eräskin Mika Ylikangas. Heräsihän siinä heti kiinnostus, varsinkin kun samaisessa ruudussa soi oikein vetävä musiikki (myös Tapanimäen ensimmäiseen kansainväliseen peliin soundtrackin laatineen Wally Bebenin käsialaa – ja sama biisi oli vuotta myöhemmin mainion toimintastrategian The Ballgame tunnarina) ja keskellä ruutua roihusi staili liekehtivä pääkallo. Lupaavaa!

Mutta peli itsessään sitten. Ehkä jo julkaisijan nimi kertoo Hellholesta kaiken tarpeellisen. CRL oli outo firma, jonka varhainen peli Tau Ceti on yksi isoimmista kasibittisten koneiden klassikoista, ja jonka kaikki sitä seuranneet julkaisut olivat vuosi vuodelta hirveämpää kuraa. 90-luvulle tultaessa CRL:n pelit rypivät jo kammottavissa pohjamudissa – parhaimmillaan ne olivat vain ideaköyhiä räiskintöjä ilman mitään edes etäisesti mielenkiintoisia ominaisuuksia, pahimmillaan hädin tuskin pelattavia teknisesti viallisia hirvityksiä joista rahan pyytäminen lähenteli jo rikollista toimintaa. Hellhole menee onneksi sentään ensimmäiseen kategoriaan. Se on pelattava, mutta monotoninen ryntäily, jossa persoonaton lihaskimppu juoksee tasapaksussa maisemassa oikealle naurettavan tiukan aikarajan puitteissa nakuttaen huimalla tulinopeudella varustetulla konekiväärillään hengiltä geneeristä mutta tyylikästä demonipopulaatiota. Tosiaan grafiikka on kunnossa; tässä suhteessa herra Ylikangas asettuu siis napakasti paikalleen kotimaisten pelintekijöiden jatkumoon. Tausta on miellyttävän boschiaanista infernokuvastoa ja vihollisspritet, vaikkeivät omaperäisyydellään hurmaakaan, on tehty taiten. Mutta kunnollisen sisällön tilalla on vain ankean tasapaksu juoksu aikaa vastaan, jossa pysähtyä ei saa hetkeksikään, eikä mielellään sormeakaan nostaa joystickin firenapilta. Pahin kuolemanuhka on aikarajan ohella taustagrafiikkaan katoavat kuopat, joihin sankari suistuu joko suinpäin juoksemalla tai ohi hyppäämällä – pikselintarkkuutta vaaditaan ja kontrolleissa on hahmojen huimasta nopeudesta johtuen lievää paniikin tuntua.

Zzap!64 ei koskaan arvostellut Hellholea, eikä siitä juuri mitään muutakaan dataa ole nykyään olemassa. Muutama Mika Ylikangas löytyy googlella, mutta ainakaan kuusnelosen historiankirjoihin ei tämän pelin laatija ole jäänyt. Hän on kuitenkin tehnyt juuri sen, mitä MikroBitti aina koitti saada kotimaisia pöytälaatikkokoodareita tekemään: laatinut pelin, lähettänyt sen isolle kustantajalle ja saanut julkaistuksi. Eikä kukaan ihmeemmin huomannut.

Mainokset

#252 – Coalminer

C 252 Coalminer

Saksalainen CP Verlag tuuttasi kotimaansa markkinoille pelejä kuukausittain omien tietokonelehtiensä kylkiäisinä, ja ilmeisesti näitä ostettiin, koska tämä toiminta jatkui pitkään senkin jälkeen, kun muualla maailmassa kuusnelonen oli jo menneen talven lumia. Mitään klassikkoja nämä pelit eivät toki olleet, mutta kyllä niiden joukosta toisinaan löytyi oikein pelattavaakin tavaraa, ja kun yhden tietokoneliikkeestä ostetun pelin hinnalla sai disketin täynnä uutta ja alkuperäistä tavaraa, niin ei kai kukaan valittanut. Näistä peleistä moni oli demoscenellä vaikuttavien tekijöiden käsialaa, mutta sitten oli myös pieni joukko sellaisia tiimejä, jotka olivat jossain demojen ja kaupallisten pelitalojen välimaastossa. Näitä ryhmiä olivat vaikkapa X-Ample Architectures ja Digital Excess, ja ne erikoistuivat nimenomaan tekemään pelejä näille CP Verlagin lehdille, yleensä selvästi muuta julkaisijan tasoa korkealaatuisemmin lopputuloksin.

Coalminer (CP Verlag / Game On, 1991) on X-Amplen laatima Boulder Dash -klooni, ja oiva esimerkki siitä, miksi näinkin teknisesti lahjakkaan (voi hyvin sanoa, että X-Amplen pelit olivat audiovisuaalisesti parempia kuin 95% kaupallisesta kuusnelostuotannosta tuolloin) tiimin pelit eivät päätyneet ns. oikeille markkinoille koskaan. Niin vaan nimittäin on, että vaikka grafiikka ja soundipuoli olisivat miten hallussa, on pelissä kuitenkin aina tärkeintä itse peli, eikä ainakaan X-Ample tällä saralla loistanut. Heidän julkaisunsa olivat joko klassikkojen suoria kopioita, tai totaalisen mielikuvituksetonta perustoimintaa ilman persoonaa. Mutta saakeli että puitteet olivat kunnossa.

Boulder Dash on hyvä esimerkki pelistä, jonka idea on niin tyrmäävän hyvä, että, kuten olen varmaan joskus jo täälläkin sanonut, sitä on oikeastaan mahdoton pilata. Sinällään siis sääli, että Coalminer onnistuu nimenomaan tässä, ja tarjoaa kauniisiin kuoriin kiedotun Boulder Dashin, jonka pelaaminen on hauskaa muutaman sekunnin ajan. Tavoite on tuttu: pelihahmo kaivautuu ruudulla hiekan läpi kiviä ja vihollisia väistellen keräten kaikki näkyvillä olevat timantit. Hyvä musiikki soi taustalla, kaikki liikkuvat otukset ovat kauniisti piirrettyjä, ja taustagrafiikka… No joo, yksinkertaisuus olisi valttia: näyttäähän tämä nätiltä, mutta niin täyteen sälää tämä ”hiekka” on tungettu, että navigointi on puhdasta tuuria, kun osa kivistä on pelkkää taustagrafiikkaa, osa taas estää kulun. Hiilikaivokseksi kovin värikkäät luolat ovat vain yhden ruudun kokoisia, mutta se ei haittaa, koska nyt päästään siihen Coalminerin kaatavaan keskeiseen ongelmaan: aikarajaan. Ensimmäisessä ruudussa kerättäviä timantteja on viisi, kaikki ripoteltuna eri puolille ruutua. Aikaa kentän suorittamiseen on seitsemän sekuntia. Tämä tarkoittaa, että mihinkään strategiaan, ongelmanratkaisuun tai sellaiseen ei ole tarkoituskaan ryhtyä – ainoa tapa selvittää Coalminerin ykköstaso on yrittää ja kuolla tarpeeksi monta kertaa, jotta se oikea tapa juosta ruutu läpi jokaisen timantin kautta löytyy. Hukka-aikaa on käytettäväksi alle sekunti. Tähän kun ympätään ne taustagrafiikkaa muistuttavat kivet, joihin tuppaa koko ajan törmäämään ja viholliset jotka eivät noudata mitään säännöllistä liikerataa… No, siinäpä se sitten. Muistelen että olen kerran selvinnyt kakkostasoon asti, äsken emulaattorilla muutaman tusinan elämiä heitettyänikään en siihen kyennyt.

En voi kuvitella ketään jonka mielestä tällaisen pelin pelaaminen olisi viihdyttävää, elleivät sitten sakemannit ole vain niin jumalattoman kovia pelimiehiä. Se saattaa toki pitää paikkansakin, koska olen näiden CP Verlagin pelien infernaalista vaikeustasoa ennenkin manannut – nämä oli suunnattu yksin Saksan markkinoille, joten ehkä haastavuustasokin oli viilattu siten kohdilleen. Paljon aikaa Coalminerin tekemiseen on varmasti ainakin grafiikka- ja musiikkipuolella mennyt, mitä ajatellen on harmillista, että peliin turhautuu pysyvästi sekunneissa. Boulder Dash olisi ansainnut parempaa.

#185 – Metro-cross

M 185 Metro-cross

Vaikka pelin otsikosta niin voisi päätellä, ei kyseessä ole esim. Mellunmäelle sijoittuva Frogger-klooni, jossa tarkoitus on onnistua loikkimaan hengissä metroradan yli. Olisikin. Valitettavasti tässä ollaan melko köykäisen kolikkopelikäännöksen parissa. Metro-cross (U. S. Gold, 1987) on juuri näitä niin idealtaan kuin toteutukseltaankin puolivillaisia toimintapelejä, jotka ovat sentään saattaneet näyttää pelihallin nurkassa hyvältä, mutta koska kellään ei riitä innostus sanottavaan panostukseen, hutaistaan kuusnepaversio vasemmalla kädellä ja tällaista siitä sitten syntyy.

Käytännössä peli on kilpailu hillittömän tiukkaa aikarajaa vastaan. Pelaajan on saatava alati juokseva pelihahmonsa 40 sekunnin kuluessa esteitä täynnä olevan tunnelin päästä päähän, mikä ehkä olisi ihan ok jos peli olisi pelattava. Tai näyttäisi edes siedettävältä. Mutta Metro-cross on kaikin puolin kurja tekele. Grafiikka on poikkeuksellisen karkeaa, musiikki aivan kammottavaa plinkutusta ja sokerina pohjalla hahmon ohjailu onnistuu lähinnä jotenkuten. Ongelmana on lievää kolmiulotteisuutta tavoitteleva kuvakulma yläviistosta, minkä johdosta pikselintarkkuutta vauhdissa vaativa hyppely menee arvailuksi, mistä seuraa se että hahmo ottaa kuperkeikkaa tai makaa ketarat ojossa radalla vähän väliä ja sekunnit sen kuin iloisesti juoksevat.

Hämärä muistikuva on, että jollain kaverilla olisi ollut tämä originaalina, ehkä jonkin kokoelman osana. Itseltä ei ainakaan Metro-crossia löytynyt edes kopiona koskaan, mutta muistan tätä muutaman kerran pelanneeni – parhaiten mieleen on jäänyt animaatio, jossa radan selvittämisen jälkeen päähenkilö nojaa puuskuttaen polviinsa. Höyryävä hengitys näyttää siltä kuin hän oksentaisi loputtomasti valkoista mönjää.