#152 – Frankie Goes To Hollywood

F 152 Frankie Goes To Hollywood

Näin historian perspektiivistä katsottuna ei voi kuin hämmästellä sitä miten täydellinen peli Frankie Goes To Hollywood (Ocean, 1985) on. Ei sen pitäisi toimia: Lisenssipelit olivat toki vuonna kahdeksanviis vielä kohtuullisen uusi tuttavuus, mutta tietenkin niiden piti jo tuolloin pysyä sopivuuden raameissa. Ja vielä hittibändiin perustuva lisenssipeli? Siis jonkinlainen… fanituote? Ei kuulosta enää hyvältä. Lieneekö sitten ollut aavistus vai puhdas sattuma, että Ocean on värvännyt peliä tekemään Denton Designin, juuri noihin aikoihin huiminta luomiskauttaan eläneen ryhmän, ja tulos on sen mukainen. FGTH on niitä pelejä joita ei voi muistella kuin sydän tykyttäen.

Peruskonventioille heitetään hellät hyvästit heti kättelyssä. Ei ole ”alkuruutua”, peli käynnistyy heti latauksen päätyttyä. Ei ole ”elämiä” joita menettäisi, ei ole ruudun täydeltä ”vihollisia” kiusaamassa – niitä ei itse asiassa ole lainkaan. On vain tunnelmaltaan pelottavan autio brittilähiö, jossa piirteetön (mainio ratkaisu!) pelihahmo hiiviskelee asunnosta toiseen availlen laatikkoja, kurkkien jääkaappeihin, takanreunuksen alle, etsien – mutta mitä? Tavaroita kyllä löytyy: niin avaimia, videokasetteja, ”pleasure pill”-nimellä kutsuttuja symboleita (jotka kasvattavat neljällä eri mittarilla mitattuja pelaajan henkisiä ominaisuuksia) kuin vaikkapa punaisia silakoitakin (”Red herringin” merkitys jäi pieneltä minulta tajuamatta). Tunnelma on tosiaan aavemainen. Miksi nämä kodit ovat tyhjillään? Miksi erään olohuoneen takan päältä puuttu yksi neljästä koristemiekasta? Miksi kaikki ovet ovat kuljettavissa… paitsi se eräs muuten autiossa olohuoneessa sijaitseva?

Tavaroita voi keräillä mukaansa tietyn määrän, jonka jälkeen niitä pitää alkaa joko käyttää tai tiputella pois. Videokasetin voi työntää nauhuriin nähdäkseen pätkän elokuvaa, avainta käytetään tietysti siihen lukittuun oveen… Ja mitä sen takaa sitten paljastuukaan, huh huh. Olohuonenäkymän päälle avautuu uusi ruutu, jossa päähenkilö seikkailee kimaltavissa käytävissä, ”welcome to the pleasure dome”, indeed. Vähän ennen kuin kaikki kadut, asunnot ja takapihat on käyty läpi, pelaaja on varmasti löytänyt ruumiin. Se tulee varoittamatta vastaan eräässä asunnoista, ja siihen asti taustalla pauhannut hillitön soundtrack pysähtyy. Alkaa paljastua mistä on kyse: murhamysteeri! Ruumiin löytämisen jälkeen asunnoissa kiertelyyn saa uutta pontta, kun peli alkaa tarjoilla lähiön asukkaista salaperäisiä vihjeitä: Se ja se on tarkka kirjanpitäjä, toinen on usein matkoilla, joku omistaa auton. Näitä muistan rustailleeni kynällä ja paperilla talteen, miettien yhteyksiä, vetäen eri vihjeiden välille viivoja.

Tietenkin pelialue on lopulta viimeistä nurkkaa myöten koluttu. On katsottu taulut seiniltä, kurkattu kaikki kaapit, on ehkä joku videoistakin laitettu pyörimään useamman kerran… kunnes sitten pelaaja sattumalta huomaa, että siihen pelinäkymän eteen avautuvaan videoruutuun (tai taulunäkymään, tai karttasuurennokseen) voi kävellä sisään, minkä jälkeen peli warppaa kokonaan toisaalle, ja muuttuukin toiseksi. Oli luvalla sanoen tajuntaalaajentava kokemus kun tuon ensi kerran tein. Näiden todellisuusharppausten kautta päätyy kaikenlaisiin pikkupeleihin: on ampumarataa, kaksintaistelua, erilaisia väistelyjä ja ammuntoja, kaikki hyvin erilaisilla pelimekaniikoilla ja uudella hyvällä musiikilla varustettuna. Aikakauden ikonitkin vilahtavat: ainakin Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin olen noista alipeleistä tunnistavinani… ja näistä peleistähän pääsee parhaimmillaan hyppimään toisiin pikkupeleihin kunnes pelaaja on lopulta kokonaan eksynyt tähän mahdollisten maailmojen labyrinttiin, hän on kadonnut lähiön seinien sisältä tajuntansa syövereihin, hän on pleasuredomen pauloissa, trippailee kuin ei olisi huomispäivää.

Denton Design on osannut hommansa. FGTH:n grafiikka on ensiluokkaista, Fred Grayn musiikki, lähinnä erilaisia remixauksia itse nimikkobändin tuotannosta, on aivan tyrmäävän upeaa (muistelen että peli sai korkeimman koskaan Zzap!issa annetun arvosanan musiikille – 98.5%), ja pelidesign – – no, kuten edellä tuli kuvailluksi, se oli jotain jollaista ei ollut koskaan aiemmin ollut, eikä ole tainnut koskaan sittemminkään. Kunnianhimoa ei ole puuttunut, mutta tekijät ovat olleet projektinsa tasalla, eikä nyt pidä unohtaa myöskään ensiluokkaisesti optimoitua koodia: peli on eurooppalaista käsialaa, ja vuonna -85 näillä nurkilla olivat multiload-pelit vielä käytännössä tuntematon käsite. Toisin sanoen: koko hoito on kerralla muistissa ilman välilatauksia. Vain muutamaa vuotta myöhemmin ohjelmoijat olivat laiskistuneet siten, että monta kertaa simppelimmät tekeleet latasivat koko ajan, kasetti pyöri ja hermo meni.

En koskaan selvittänyt FGTH:n mysteeriä, mutta ei se pelin muistoa heikennä. Ihan suoraan voin todeta tämän itselleni Magnificent Seven -kokoelman mukana tulleen teoksen olevan omassa kuusnelosen top kympissäni; samanaikaisesti surrealistinen, aavemainen ja yllätyksellinen tunnelma oli niin puoleensavetävä, niin omanlaisensa. Vietin Frankien parissa lukemattomat tunnit, harppoen ankeista keittiöistä pommikoneen ohjaimiin, lukittujen ovien takaa hohtaviin metallikäytäviin, kummallisiin tietokonehuoneisiin ja taas takaisin rivitalojulkisivun ääreen, keräten vihjeitä murhaajista, saaden kummia viestejä (”Your pain will be halved”), kadoten tähän arjen uneen.

Frankie Goes To Hollywood on niitä kasibittisen pelikauden helmiä, joita ei aika ole himmentänyt.

#144 – Tank War Construction Set

T 144 Tankwar construction set

Joidenkin varhaisten pelien alkuperä on nykyään hämärän peitossa. Esimerkkinä tänään Tank War Construction Set (???, 1984), jolle mikään tietokanta ei enää herran vuonna 2018 osaa sanoa julkaisijaa. Alkuruudussa mainitaan vuosiluvun lisäksi vain pelin tekijät: Matthias & Thomas Wisniewski. Onko tämä peli julkaistu kaupallisesti? Onko kyseessä jossakin lehdessä tai kirjassa ollut listaus? Kukaan ei enää tiedä. Mutta jotain kummaa reittiä tämä peli meille tänne kylmään pohjolaankin päätyi, tämä oli niitä kopiokasettien vakioasukkeja ja löytyi jokaiselta.

Tank War Construction Set on monin tavoin mainio ja oletettuun julkaisuvuoteensa nähden aika modernikin peli. Nimestä voi päätellä kaiken: kaksi tankkia ottaa toisistaan mittaa kentässä, jonka sisällön voi muokata mieleisekseen muutamin tarjolla olevin elementein (pari erilaista seinää, miinoja, taloja). Siinä kaikki, mutta sehän riittää; yksinkertaisuus on kaunista silloin kun homma on tehty toimivaksi, ja veljekset (?) Wisniewski ovat tässä onnistuneet. Editori on pelin varhaiseen ikään nähden joustava (kuten olen ennenkin maininnut, näissä kuusnelosen alkuvuosien peleissä editori oli yleinen lisä, joka sittemmin putosi pois muodista) ja varsinkin tankkien ohjattavuus erittäin hyvin toteutettu. Mielelläänhän tätä pelasi.

Tai pikemminkin olisi pelannut – TWCS:n pahin ongelma on yksinpelimahdollisuuden puute, ja koska ne muutamat vakiintuneet kaksinpelit olivat jo olemassa silloin kun tämä ensi kertaa tuli vastaan, ei tankkirakentelu koskaan päässyt paikalle joka sille nyt nähtynä olisi kuulunut omien kaksinpelisuosikkien joukossa. Voi olla että pelin ulkoasun primitiivisyys on meitä 80-luvun lopun nirppanokkia vähän jo häirinnyt; halusimme pelimme ajanmukaisempina, ja niin tämä muinaisteos jäi tuoreempien jalkoihin. Eikä tämä toki mitään grafiikan juhlaa olekaan, mutta asiansa ajava visuaalinen ilme pelillä on, ja väritkin saa valita mielensä mukaan. Äänipuolista mainittakoon alkuruudussa ylpeästi kajahtava Deutschland über alles, joka jotenkin kasvattaa pelin mysteeri-imagoa entisestään. Mikä pahus tämä oikein on?

#135 – The Detective Game

D 135 Detective game

Liekö montaa hienompaa asiaa kuin murha? Kovin olisivat laimeita vaikkapa kirjallisuus ja visuaalinen viihde ilman toisen ihmisen väkivaltaista hengenriistoa, puhumattakaan että ”true crime”-podcastit ovat syrjäyttäneet kohdallani esim. radionkuuntelun kokonaan. Tietokonepeleissä henkirikos oli kuitenkin, ainakin minun aikoinani, harvoin vastaan tullut aihe. Oli niitä muutamia, mutta ainoastaan Frankie Goes To Hollywood jäi mieleen (ja voi pojat miten se jäikään – – kunhan sen pariin joskus ehdin, tulevat ylisanat kärsimään vakavan inflaation). Yksi kertakaikkiaan mystinen tapaus oli Murder, joka arvosteltiin Zzap!issa 90-luvun alussa huippupistein ja jonka Amiga-version U. S. Gold kaupanhyllylle saikin – mutta ilmeisen valmis ja kaikin puolin pelattava kuusnelos-murhamysteeri katosi jonnekin limboon, eikä – toisin kuin muutamien muiden vastaavien tapausten kohdalla – edes piraattiversio koskaan levinnyt maailmalle. Arvostelun perusteella peli oli aivan hillittömän hyvä ja näyttikin hyvältä, joten lukeuduin siihen isoon joukkoon jota asia jäi vähän kaivelemaan.

Yksi harvoista aiemmista yrittäjistä oli The Detective Game (Argus Press Software, 1986), josta luin MikroBitin kehuvan arvion aika tuoreeltaan, mutta jonka sain käsiini vasta vuosia myöhemmin. Kyseessä on tyylillä toteutettu toimintaseikkailu, jossa on ilmeisesti aika hieno juonikin henkilöhahmoineen ja jatkuvasti etenevine tapahtumineen… Mutta omalle kohdalleni peli osui liian myöhään, ja varmaan olisi tuoreempanakin tapauksena ollut hankalasti lähestyttävä. Pelissä ohjataan klassisen näköistä etsivää poplaritakkeineen kliseistä (hovimestarit sun muut) väkeä vilisevässä kartanossa, etsitään vihjeitä ja todisteita, ja sitä omiaan touhuavaa aujaimistoakin voi haastatella. Nyttemmin netistä löytyy monen peliä tuolloin ajan kanssa pelanneen lämpimiä muistoja huimista juonenkäänteistä, mutta itselleni The Detective Game oli lähinnä vain vaikeasti lähestyttävä toimintaseikkailu, joka ei puoleensa liiemmin houkutellut. Voi olla että olin tämän käsiini saadessani jo lukenut Murderin arvion Zzap!ista ja olisin kovasti kaivannut jotain modernimpaa.

Oivallisin murhapelikokemus löytyy tietenkin edelleen lautapelipuolelta Cluedon muodossa. Vanha peli, mutta edelleen toimii!