#97 – International Soccer

I 097 International soccer

Ylivoimaisesti suosituin yksittäinen urheilulaji edustettuna aikakautensa tietokonepeleissä oli jalkapallo. Sen bittiversioita ilmestyi tasaisesti, kuusnelosellekin useita nimikkeitä joka vuosi aina koneen ensihetkistä hamaan loppuun saakka, ja monia tuli ainakin hetken verran pelailtua – yhtä jopa varsin innokkaasti, mutta pääsemme siihen joskus myöhemmin. Silti vasta 80-luvun lähestyessä loppuaan markkinoille saatiin pelejä, jotka teknisesti päihittivät sen ihan ensimmäisen. International Soccer (Commodore, 1983) on klassikko, joka löytyi kaikilta jossain kopioidussa muodossa (alunperinhän se ilmestyikin moduulina, joten piraattiversio on ymmärrettävästi se levinnein) viimeistään sen jälkeen, kun kohtalaisen rupuisista peleistään tunnettu CRL uudelleenjulkaisi pelin joskus vuoden 1988 paikkeilla. Silloinkin se päihitti suuren osan markkinoiden tarjonnasta.

Mutta silti kyseessä on vain jalkapallo, eikä peli täten herättänyt minussa koskaan sanottavaa intohimoa. Sen verran toki huomasin itsekin, että se oli parempi kuin suurin osa muista alan yrittäjistä, vaikka totta kai tietyt tekniset seikat osoittivatkin pelin iän selvästi. Pelattavuus kuitenkin toimi. Ei minulla itselläni tästä juuri enempää sanottavaa ole, mutta tuleepa mieleen pieni kohtaus jostakin 90-luvun puolivälistä. Olin silloin jo siirtynyt PC-puolelle, ja laitteistoni olin hankkinut pikkukaupungin Data-Infosta; ketjusta joka irtaantui kirjakauppa-Infosta keskittyäkseen tietokoneisiin pian sen jälkeen kun isommat koneet alkoivat tehdä tuloaan kotikäyttöön. No, olinpa sitten erään kerran käymässä tuolla Data-Infossa, olisinko Cd-asemaa tai jotain muuta lisähärpäkettä ollut pöytäkoneeseeni (IBM PS/1) hankkimassa. Henkilökuntaa ei näkynyt, joten vaeltelin kassan taakse ja kolkuttelin takahuoneen oveen. Ja siellähän ne jampat istuivat pelaamassa, kuusnelonen oli kytketty isoon telkkariin ja ruudulla pyöri International Soccer. Tämä siis joskus vuonna -95, kaikkien isojen PC-koneiden ja niiden oheislaitteiden keskellä.

#39 – Trailblazer

T 039 Trailblazer

Sain oman kuusneloseni Infosta. Siellä oli käytäntönä että koneen ostaja sai valita pelihyllystä kaupan päälle yhden pelin, ja kun tämä odotettu hetki sitten kohdallani koitti, valitsin Boulder Dash Construction Kitin (josta olin lukenut MikroBitin Peliluolasta – itse Boulder Dashia en ollut tuolloin vielä nähnytkään). Kun myyjä näki valintani, hän totesi että ai tuollainen halpis, ota nyt toinenkin vielä. Palasin hyllylle. Muistan vieläkin sen nurkan, jossa tietokenepelit tuossa Infossa sijaitsivat, kaikesta muusta irrallaan, vähän kuin häpeillen kulmien ja hyllyjen takana. Siellä niitä oli lattiasta kattoon, mikä ihmemaa ihan vain katsella ja toivoa että olisi ollut rahaa kaikkeen. Toiseksi valinnakseni päätyi sitten Trailblazer (Gremlin Graphics, 1986), josta olin siitäkin jonkin maininnan tainnut Bitissä nähdä, vaikkei sitä lehdessä koskaan arvosteltukaan. Nämä kaksi peliä, kuusnelonen kasettiasemineen ja kaksi kappaletta Quickshot II Turbo -joystickeja varustuksenani minustakin tuli commodoristi. Toki tuolloin, syksyllä 1987, jo erittäin tottunut sellainen – olihan useammallakin kaverilla ollut kuusnepa jo vuosia.

Voitaneen sanoa että pelivalintani olivat satunnaisotannalla aikamoisia klassikkoja. Boulder Dashista kirjoittelen lisää sitten kun sen aika koittaa, ja muistelen että sen Construction kit -osuus olikin aluksi vähän vaikeselkoinen. Trailblazer oli se joka vei mukanaan. Ja voi miten hyvältä se olohuoneen ison telkkarin ruudulta näytti: huimaa vauhtia avaruudessa rullaava erivärisistä ruuduista muodostettu rata, jolla jalkapallot kisailevat. Jeps, tämä on taas näitä kohtuullisen omalaatuisia ideoita, mutta piru vie että se toimi. Mainitsin pelin ohjelmoineen Shaun Southernin (hänen esiintymisiään tässä blogissa voi seurata kätevästi lisäämääni tagia klikkaamalla!) jo pelin Ad Infinitum yhteydessä, mutta tämä Trailblazer lienee se josta mies kuusnelosella parhaiten muistetaan (vaikkei mielestäni aivan hänen ykköspelinsä olekaan). Totta kai pelin tekninen näyttävyys on se mikä ensimmäisenä vie huomion. Horisonttiin häipyvä ruuturata on majesteettinen näky, ja efekti yleistyi vuosia myöhemmin demoscenen puolella: ”trailblazer” oli efektillä nimenäkin, ja tekivätpä demokoodarit aikamoisia temppuja tämän visuaalisen vyörytyksen parissa.

Mutta pelinäkin Trailblazer toimii. Ruutu on jaettu kahtia, ja kaksinpelissä kummallakin pallolla on oma näkymänsä – mutta erilaisia pelivaihtoehtoja on useita yksin- tai kaksinmallisia, pisteistä tai nopeudesta kisaavia. Pelin rapiat kahdestakymmenestä radasta saa itse valita kolme kulloiseenkin matsiin ja sitten mennään – ja pirullisiapa ne radat tosiaan ovat sopivasti sijoitettuine aukkoineen. Jokaisella radalla on oma strategiansa ja eriväriset ruudut aiheuttavat erilaisia asioita: on warppeja, stoppareita, ponnahduksia ja niin edelleen. Ja vaikka musiikki tuleekin tässä blogissa usein mainituksi (pitäisi kai nytkin – niin ikoninen on tuo metallisesti iskevä synamelodia alkuruudussa), nostan esiin ääniefektejä harvemmin, mutta nyt sen teen. Eivät ne kovin erinomaisia ole, eivät läheskään sitä luokkaa kuin Boulder Dashin timanttien melodinen kilahtelu tai Impossible Missionin sankarin kuolinkarjaisu… Mutta onpa vain mieleen hitsaantunut todella pysyvästi se outo helähtävä suhahdus joka kuuluu kun pallo suistuu radalta tyhjyyteen. Ehkä siksi, että sen kuuli niin usein. Trailblazer on totisesti vaikea!

Ja kuten sanoin, klassikoksi tämän voi aika huoletta luokitella. Hyvin lähellä ”Uguksen suosikki!” -mitalia ollaan erityisesti kaksinpelin hilpeän kaoottisen huvin ansiosta, mutta jalkapallon pompun verran siitä vielä jäädään. Silti pala omaa tärkeintä pelihistoriaani ja tekninen huippusuoritus, jolle jatko-osakin vuotta paria myöhemmin ilmestyi.

#26 – Adidas Championship Football

A 026 Adidas championship

Ai että minä inhosin lapsukaisena jalkapalloa. Liikuntatunneilla se oli aina joukkuelajeista ankein – en saanut edes psyykkaamalla itseäni pitämään tärkeänä sitä että satunnaisesti arvotun joukkueen pallo meni maaliin useammin kuin toisen satunnaisesti arvotun joukkueen, puhumattakaan siitä että lajia olisi pitänyt yleisönä seurata. Pelkkä jalkapallon vilaus telkkarista riitti ajamaan minut aistideprivaation partaalle. Kaikki ajatustoiminta pysähtyi. Tylsyys hiipi hermostoon kuin kuolio raajaan kun joku Manchester otteli jotain Liverpoolia vastaan. En tiennyt miksi kukaan välitti siitä oliko tulos 0-1 vai 1-0. Kolikonheitolla saman olisi voinut ratkaista nopeammin, rahaakin säästäen.

Todettakoon, että mielipiteeni lajista ei ole muuttunut.

Kuolettavasta pitkäpiimäisyydestään huolimatta jalkapallolla on ilmeisesti maailmalla pieni mutta innokas kannattajakuntansa, joiden vuoksi pelejäkin kannatti ainakin vielä kolmisenkymmentä vuotta sitten julkaista. Ja kyllähän niitä vastaan tuli, ja aina ne olivat yhtä piinallisen ankeita kuin The Real Thing. Adidas Championship Football (Ocean, 1990) on yksi niistä vähemmän tunnetuista, ja muistaakseni yksi ensimmäisistä peleistä joita minulla koskaan oli disketillä kun lopulta siirryin kasettikopioista eteenpäin, mikä lisäsi kiinnostusta pykälän verran. Ja onhan tässä kai perusasiat kunnossa: monipuoliset valikot ja optiot, asiansa ajava grafiikka, tunnusmusiikki on itse asiassa yksi kaikkien aikojen SID-suosikkejani. Valitettavasti itse peliosuuskin on toteutettu esimerkillisen realistisesti. Mitään sanottavaa ei siis tapahdu. Joukko tyyppejä hölköttelee vihreällä kentällä. Jollain heistä on pallo. En tiedä ketä pitäisi ohjata, mutta ei se mitään, kone on tässä vaiheessa jo resetoitu.

Yläasteen liikuntatunneilla minut pistettiin aina maalivahdiksi kun pelattiin jalkapalloa. Tapanani oli nojailla maalintolppaan ja katsella sivusilmällä kun pallo heilahti verkkoon.  Ei siinä kauaa mennyt kun sain jo ihan opettajan luvalla siirtyä kentänlaidalle. Ah sitä joukkueurheilun hurmaa.