En ole kyennyt suhtautumaan tähän peliin siten kuin ennen sen jälkeen kun luin Stephen Fryn muistelmat, joissa hän huomioi samannimisen kouluasuntolan nimessä sananmuunnoksellisen lukumahdollisuuden. Mutta oli miten oli, vasta kun hiljakkoin pääsin sanomasta ettei villi länsi yleisyydestään huolimatta ollut minua erityisesti koskaan kiehtonut teema, muistui mieleen West Bank (Gremlin Graphics, 1986), joka on aivan totaalisen nerokas ja addiktoiva remellys.

Ytimeltään tämä peli on pelkkä reaktiotesteri. Pelaaja on pankkivirkailija, joka hoitelee hyvin omituista konttoria (12 vierekkäistä ovea…) lännenkaupungissa. Väkeä pukkaa sisään satunnaisesti ja yleensä yhtä aikaa eri ovista; osa tuo talletuksiaan, osa on ryöstöaikeissa. Jälkimmäisten ampumiseen on aikaa korkeintaan sekunti ennen kuin ruuti palaa heidän suunnaltaan, kun taas viattoman siviilin ampumisesta seuraa yksi elämänmenetys siitäkin. Kun jokaisen kahdentoista oven kautta on tullut sisään rahaa, siirrytään seuraavaan päivään, jossa melske on kovempaa, vauhti kiivaampaa, tulee muuttujia: välillä ryöstäjä kätkee aikeensa rahasäkin taakse, välillä ovesta astunut tallettaja työnnetään tylysti syrjään kun bandiitit tulevat.

West Bankin massasta nostava juttu on sen ensiluokkainen toteutus. Grafiikka on todella isoa ja kaunista – erilaisten hahmojen määrä kasvaa päivä päivältä, ja kaikki kaupungin asukkaat ovat huolella ja persoonallisesti toteutettuja. Pelattavuus on laserintarkka, eikä nopea toiminta katkea hetkeksikään. Taustalla soi pirun hyvin toteutettu hillitön ragtime-kappale, joka lietsoo mykkäkomedian taustamusiikin tavalla tätä kohellusta eteenpäin. Loistokas esitys kaikin tavoin, parhaita esimerkkejä siitä miten hyvin yksinkertainenkin idea voi toimia.

Kuinka monta kopioitua peliä mahtui yhdelle 90 minuutin kasetille? Melkoinen määrä. Ja kun niitä kasetteja sitten kopsailtiin kaverilta toiselle, niin ne samat pelit niillä aina pyörivät, ne jotka silloin 80-luvun lopulla tuntuivat teknisesti hirveän primitiivisiltä: olivathan ne neljä tai viisi, joskus kuusikin vuotta vanhoja jo. Ne olivat sellaisia tylsän sunnuntaiaamupäivän ajantappopelejä. Latasi yhden, pelaili sitä kymmenen minuuttia, resetoi koneen, latasi seuraavan. Kun kasetin oli päässyt loppuun, oli pää niin täynnä ryhmyistä pikseligrafiikkaa ja monotonista pelimekaniikkaa, että hetken verran saattoi ulkoilmakin kiinnostaa.

Yksi näistä peleistä oli Highnoon (Ocean, 1984). Se oli vähän jokaisen jokaisella kasetilla, ehkä tarkoitti että peli oli myynyt aikanaan hyvin, ja miksei olisi: villin lännen teema on aina takuuvarma hitti. Paitsi että tuskin nykyään. Enkä pahemmin tuolloinkaan välittänyt aiheesta, itse asiassa inhosin länkkäreitä lapsena – Aku Ankoissakin tylsimpiä olivat aina ne sarjat, jossa Aku ja pojat menivät villiin länteen, ja niitähän riitti. Paitsi että vastaavat Mikki-sarjat olivat vielä tylsempiä.

Highnoonissa pelialueena on yksi ruutu. Pelaaja on sheriffi, joka yrittää suojella ruudussa näkyvää noin viiden talon kadunpätkää, joka on huivinaamaisten bandiittien rynnäkön kohteena. Miekkosia juoksee ruudun reunoilta sisään, osa käy pankissa hakemassa rahasäkkejä, osa saluunassa kaappaamassa neitoja – ja näitä saaliita sitten kannetaan takaisin ruudusta pois. Pelaaja ampuu kävelyvauhtia kulkevia luotejaan niin kauan kuin paukkuja pyssyssä riittää ellei kuole. Ja kuoleehan hän, lopulta, koska rosvot ampuvat takaisin. Mutta sitä ennen on lainsuojatontakin kaatunut kuin heinää, eivätkä normipelistä poiketen ruumiit katoa, ne kaatuvat dramaattisesti tantereeseen, mistä silinteripäinen hautausurakoitsija käy sitten raahaamassa ne toimitaloonsa (”Rig + Mortis Undertakers”, hahaa).

Highnoon on nähty noin minuutissa. Ei, alle. Puolessa minuutissa on nähnyt kaiken mitä pelillä on tarjota. Verkkaanpuoleisen ammuskelun taustalla soi letkeä versio kappaleesta ”Do not forsake me oh my darling”, joka nuoren minun mielestä oli varsin epäsopiva taustamusiikki tällaiseen peliin, mutta on tietenkin lähtöisin Highnoon-nimisestä elokuvasta, eikä varmasti ole mitään linsenssimaksuja tai muita maksettu, ei se 80-luvulla ollut niin tarkkaa.

Highnoon olisi nykyiseksi mobiilipeliksi sopiva jos lisäisi tempoa ja remellystä noin tuhat prosenttia. Tuskin se sellaisenakaan kauempaa kuin viisi minuuttia jaksaisi viehättää, mutta ehkä ainakin sen viisi.