Vaikka monet 80-luvun tietokonepeleistä ovatkin näin jälkikäteen nähtynä melko painajaismaisia, voi tätä ominaisuutta vain harvan kohdalla pitää kehuna. Paul Normanin klassikko Forbidden Forest on sellainen, ja kenties vielä painajaismaisempi on miehen myöhempi ja vähemmän tunnettu teos Caverns of Khafka (Cosmi, 1984).

Väkivaltaisia äkkikuolemia pursuavan pimeän metsän sijasta näyttämönä on tällä kertaa synkkä luolasto, jonne Indiana Jonesilta kovasti vaikutteita saanut (hattua ja ruoskaa myöten) päähenkilö on lähdössä keräämään aarteita. Pitkälle hän ei pääse. Luolassa kulkeminen on todella hankalaa, jalansijaa ei tahdo löytyä, videopelien peruskäytäntöihin tottunut pelaaja luulee voivansa noin vain loikkia menemään, pudottautua alemmille tasoilla, kiivetä kohti uusia paikkoja. Virhe! Tällä kertaa mennään realismi edellä: putoukset tappavat, maasto on jatkuvaa epätasaista rosoa jalan alla, kaikkeen kompastuu, kaikki on tiellä, hankalaa, jopa jokseenkin epätoivoista. Enkä vielä edes maininnut niitä kaikkia tappavia asukkeja joita luolat ovat täynnä – tosin lienee todennäköistä että pelaaja on heittänyt kaikki henkensä ennen kuin on niihin ehtinyt tehdä tarkempaa tuttavuutta. Synkkänä yksityiskohtana jokaisen kuoleman jälkeen luolan alkuun ilmestyy yksi hautakivi lisää; näiden yli kävellen uusi seikkailija aina aloittaa tuhoon tuomitun yrityksensä.

Caverns of Khafka oli minulla kopiona, enkä tosiaan päässyt siinä juuri mihinkään muuten kuin tuurilla, mutta palasin pelin pariin silti säännöllisesti. Sen tuntuma ei ole yhtä intuitiivisen koukuttava kuin Forbidden Forestin, mutta sen outoudessa on jotain vielä kiehtovampaa. Sinisävyinen luolasto on tunnelmallinen, grafiikka on jälleen suurta ja vaikuttavaa, taustalla soi todella painostava urkumusiikki. Koko pelin tunnelma on jotenkin morbidi: synkkä luolasto huokuu kuolemaa, jonka läsnäoloa alati lisääntyvät hautakivet, goottilainen äänimaailma ja dramaattiset kuolinanimaatiot vahvistavat. Oivallisena ratkaisuna ruudulla ei ole mitään muuta kuin peli: ei laskuria elämistä, ei pistetaulukkoa, ei mitään. Vain näkymä suoraan painajaiseen, jossa hattupäinen seikkailija toisensa jälkeen kuolee yksin, hylättynä, pahoin loukkaantuneena pudottuaan kymmeniä metrejä suoraan kivikkoon. Urut soittavat painostavaa sävelmää kun hän kaikkensa antaneena nääntyy ja romahtaa selälleen luolaa asuttavien hyönteisten kipittäessä ympärillä. Ja sitten vain alkuun ja uuden hautakiven vierestä positiivisin mielin kohti uutta yritystä.

Mainitsin Forbidden Forestista kirjoittaessani, että vaikka Paul Norman julkaisi pitkin 80-lukua useita pelejä, en ole hänen teoksiinsa juurikaan törmännyt, ja Caverns of Khafkan myötä olenkin nyt tainnut käsitellä kaikki ne jotka silloin aikoinaan tulivat vastaan. Molemmissa on juuri sellaista outsider-neroutta, josta syntyvät klassikot; kenties nämä pelit eivät ole sellaisia kuin tietokonepelien olisi sääntöjen mukaan kuulunut olla, mutta omanlaista maailmaansa ne edustavat mitä täydellisimmin. Hienoja, unohtumattomia teoksia molemmat.