Tetris | Run / Stop

#280 – Welltris

Alkuperäinen Tetris oli iso tietokonepelimaailman ulkopuolellakin uutisoitu tapaus, missä mielessä on aika yllättävää, että varsinainen jatko-osa antoi odottaa tuloaan useita vuosia. Kenties neuvostobyrokratialla ja koko itänaapurin 90-luvun alkuun osuneella hajaannustilalla oli osuutta asiaan, joka tapauksessa kun Welltris (Infogrames, 1991) sitten lopulta saapui, sen tuloa oli odotettu jo pedattu jo pitkäänkin. Valitettavaa kyllä, lopputulos ei tainnut vakuuttaa oikein ketään.

Idea on näennäis-kolmiulotteinen Tetris, tai näin sitä mainostettiin, mutta eihän tässä ole kolmiulotteisuuden häivääkään. Neljä seinämää, joita pitkin kaksiulotteiset palaset valuvat kohti pohjaa, jossa ne sitten muodostavat rivejä ristiin rastiin. Alkuperäisen Tetriksen selkäytimeen välittömästi napsahtava tuntuma on saanut väistyä ärsyttävän monimutkaisen säätämisen tieltä – palasia pitää eri seinillä ohja eri suuntiin joystickia vääntämällä, firenappula pyörittelee niitä ympäri ja välilyöntipainike tiputtaa pohjalle. Melkoinen sähellys siis on pelatessa päällä verrattuna entiseen. Kolmiulotteisuus olisi kyllä ollut hyvä idea – minkä samoihin aikoihin eräs epävirallinen mutta huimasti parempi Tetris-variantti osoittikin – mutta tällaisesta neljän yhtäaikaisen normitetriksen pyörittämisestä ei oikein jaksa innostua. Valmiit ”pohjalle” muodostuvat rivitkin tuntuvat katoavan vähän epämääräisesti, puhumattakaan siitä, että pohjan yli seinälle jäävät palat ”lukitsevat” seiniä välillä vähäksi aikaa, myöhemmin ne sitten taas avautuvat pelattavaksi… Kai siinäkin joku logiikka on, minulle ei ihan auennut.

Pakko on silti myöntää, että jonkin verran Welltristä tuli veivattua silloin aikoinaan. Olisi kenties tullut enemmänkin, ellei yllä mainitsemani Blockout olisi ollut olemassa, ja eilenkin kun peliä emulaattorilla testasin, huomasin ”vielä yksi”-tekijän kohottelevan varovasti päätään. Tetris on kuitenkin aina Tetris, oudossakin muodossa – ja näitä outoja jatko-osiahan Alexei Pajitnov on vuosien mittaan väsännyt, muistan ainakin yhden DOS-pelin, jonka demoversio tuli muistaakseni PC Gamer -lehden mukana jaetulla disketillä. Siinä oli pommeja sun muuta, klikkailtiin ruutuja, muistikuvani ovat hämäriä. Ihan näppärä sekin taisi olla, mutta ei mikään, tietenkään, ole koskaan alkuperäisen rinnalle päässyt. Omaan monimutkaisuuteensa kaatuu lopulta myös Welltris.

Kuusnelosen originaali-Tetris oli audiovisuaalisesti nautinnollinen jylhine avaruusmusiikkeineen ja fantasia-grafiikkoineen, mutta valitettavasti jatko-osan ulkoasu on inspiroitunut amerikanmarkkinoiden Nintendo-viritelmistä, ja korostaa neuvosto-venäläistä alkuperää – sinänsä erheellisesti, että Pajitnov taisi jo tässä vaiheessa olla emigroitunut pysyvästi Yhdysvaltoihin. Oli miten oli, pelialueen rinnalla saa ihailla sosialistis-realistisia arkinäkymiä mm. taitoluisteluareenalta ja Punaiselta torilta. Alkuruudussa soi Kalinka (onneksi ei pelin aikana sentään… mutta eipä ole mitään muutakaan musiikkia). Kaikki R-kirjaimet ovat nurinpäin. Ja niin edelleen. Varmaan tuntui eksoottiselta jossain muualla maailmassa, ei meillä Suomessa niinkään, eikä tosiaan pelillä enää Neuvostoliiton suuntaan ollut muita yhteyksiä kuin että sen ideoitsija oli sieltä lähtöisin. Tosin ainakin kuusnelosen tekijätiimin nimet ovat unkarilaisia, joten ihan pikkuisen keskivertopeliä idemmällä ollaan sentään.

#272 – Tetris

Posted on 12 toukokuun, 2019 by ugus

T 272 Tetris

Kun Tetris (Mirrorsoft, 1988) ilmestyi, hämmästelivät arvostelijat niin Suomessa kuin ulkomaillakin paitsi pelin neuvostoliittolaista alkuperää, myös sen konseptia. Vakiolause oli ihmetellä miten kukaan ei ollut keksinyt näin yksinkertaista ideaa aiemmin. Minusta tämä tuntui oudolta. Ruudun yläosasta putoavia palasia pitää kieputella ympäri ja muodostaa sivusuuntaisesti ruudun yli jatkuvia yhteneviä linjoja? 12-vuotiaan minun mielestä tämä kuulosti päinvastoin hyvin omituiselta idealta. Silti peli kiinnosti kovasti heti ensilukemalta, mikä tarkoittaa kohdallani Niko Nirvin lyhyttä mutta ylistävää arvostelua MikroBitissä. Peli Neuvostoliitosta tuntui niin absurdilta ajatukselta tuolloin. Peli tuosta kolkosta ja ilottomasta kommunistisen sotakoneen ikeessä kärsivästä maasta? Moni tuolloin yllättyi että itärajan takana ylipäätään tiedettiin mitään tietokoneista. No, Tetriksen syntytarina on toki nykyään osa kulttuurihistoriaa ja varsin mielenkiintoinen onkin – eivätkä kotikoneille ilmestyneet versiot toki olleet venäjältä lähtöisin, vaan pelin lisenssioikeudet napannut Mirrorsoft palkkasi osaavaksi havaitsemiaan tyyppejä hommiin.

Kuusnelosella ollaan kuitenkin melko lähellä lähtöpistettä, kun käännöksestä vastaa unkarilainen Andromeda Software, vuonna 1988 jo pitkän uran tehnyt porukka, tosin he vastasivat vain koodipuolesta: audiovisuaalinen karkki haettiin poimimalla Compunetista osaavia sällejä, ja niitähän löytyi. Stephen Thomson hoiti tyylikkään harmaasävyisen grafiikan mallikkaasti, mutta kyllä kuusnelosen Tetriksessä silti parasta on soundtrack. Wally Bebenin huikea 25-minuuttinen eepos on yhtä jylhän tunnelmoinnin ja kasvavan tunnelman juhlaa, autenttista kasibittistä sinfoniaa vailla vertaa. Todella järisyttävä kappale, joka on jo sävellyksenäkin vaikuttava. Olen käsittänyt, että moni yhdistää Tetriksen siihen karnevalistiseen pseudo-venäläiseen rallatukseen, joka soi ilmeisesti ainakin Nintendo-version taustalla. Minusta sellainen on totaalisen väärä musiikki tälle pelille. Tetris on hidasta uhmaa, avaruuden surumielistä autiutta, jylhiä kaikuvia rumpuja ja huikeita minuuttikaupalla kasvavia jännitteitä. Harvoin istuvat peli ja sen taustamusiikki näin hyvin toisiinsa.

Tetris saapui minulle kopiona kohtalaisen tuoreeltaan, ja vei tietenkin heti mukanaan, onhan kyseessä sentään Tetris. Myöhempiä versioita aiheesta kun tutkailee, on kuitenkin helppo havaita, ettei kuusnelosen originaali ole sieltä parhaasta päästä. Tuntuma on jotenkin kolkko, eikä palojen kieputteluun synny sellaista intuitiivista suhdetta kuin vaikkapa Windows Entertainment Packin legendaarisessa versiossa (yhä edelleen paras koskaan pelaamani Tetris). Mutta ensimmäinen on silti ensimmäinen, ja klassikkostatuksensa ansainnut, vaikka esim. demoscenellä vaikuttavilta tekijöiltä syntyi jokunen vuosi tämän jälkeen useampiakin teknisesti parempia tulkintoja aiheesta. Ja näitähän toki piisaa: mitään toista peliä ei koskaan liene yhtäläisellä innolla kopioitu ja varioitu kuin Tetristä, ja aina siinä on jotain puoleensavetävää, no, minulle ainakin. Kyllä ensikosketus Tetrikseen osoitti heti, että jotain tämänkaltaista peliä olin tietämättäni kaivannut jo pitkään. Pelattava oli, ja paljon, ja koska uustulkinnat olivat vasta hamassa tulevaisuudessa, tämä tuntui puhtaalta neroudelta. Muutama myöhemmin ilmestynyt peli kuitenkin sitten ajallaan pudotti tämän alkuperäisen aika kauas omien suosikkieni tuntumasta. Yhdessäkään niistä ei tietenkään ollut edes lähimain tähän verrattavaa taustamusiikkia. Tuosta soimaan, jos ei vielä ole tuttu.

#183 – Orbits

Posted on 24 marraskuun, 2018 by ugus

O 183 Orbits

Päivitin tietokonekantani kuusnelosesta PC-laitteistoon keväällä 1993. Vanha C-64 oli vielä tuonkin jälkeen vähenevästi käytössä, kunnes taisi vuoden -94 lopulla viimein siirtyä suosiolla komeron perälle laatikkoon. Tätä ajatellen lienee turvallista olettaa, että Orbits (CP Verlag / Magic Disk, 1994) on viimeisiä pelejä joihin olen kasibittisessä ympäristössä koukuttunut, hyvin todennäköisesti viimeinen. Olisikohan mahdollista, että jokin piraattiversio Orbitsista olisi jo vuoden -93 puolella ollut liikkeellä? Kukapa enää tietää… Hyvin elävästi vain muistan ne piiiitkät sessiot joita tämän teknisen taidonnäytteen kanssa tuli otettua.

Orbits on sitä tavanomaista CP Verlagin julkaisemaa tavaraa sikäli, että on hyvin yksinkertaiseen ja tälläkin kertaa monesti aiemmin nähtyyn perusideaan pohjautuva puzzle-variantti, jonka tekijät löytyvät demoscenen puolelta. Tetris-henkinen palikanpyörittely on kyseessä, vai olisiko tämä pikemminkin kopio Coloriksesta, vai Columnsista, mitä näitä nyt isommilla koneilla jo tuolloin oli… Joka tapauksessa Tetriksen mieleen tuovia palikoita putoaa ruudun yläreunasta (vielä vähän korskeasti niin että tulevat ruudun yläborderin läpi ilman ongelmia… koodaaja lienee päätynyt tähän ratkaisuun vain osoittaakseen siihen kykenevänsä). Palikat koostuvat eri kuvioin pinnoitetuista kuutioista, ja aina kun kaksi kuutiota on alhaalla vieretysten, ne katoavat. Kerrassaan yksinkertaista, mutta erilaisia pintoja on paljon, ja joka tason jälkeen niitä tulee yksi lisää; lopulta ollaan tilanteessa, jossa kahta samanlaista ei millään tahdo onnistua löytymään vieri viereen. Ainahan nämä pelit koukuttavat jos sellaiseen on taipumusta, ja minulla oli: Tetris klooneineen lukeutuu ikisuosikkieni joukkoon.

Mutta eipä kai Orbits olisi heviin pelaamiseen päätynyt enää kuusnelosteluni loppukuukausina ellei olisi ollut teknisesti niin hengästyttävän hienoa työtä. Pelistä vastaa häikäiseviä teoksia demopuolella aikaansaanut puolalaistiimi Taboo, ja kaikki on kohdallaan: ihanan pehmeä pelituntuma, kauniisti ja luonnollisesti liikkuvat palaset, leppoisa vauhti ilman monien näiden pelien syntinä ollutta älytöntä nopeudenkasvua, audiovisuaalinen täydellisyys. No, grafiikka saattaa taustakuvineen olla nykysilmääni vähän räikeää, mutta kaunista toki. Silti nostan kaksi asiaa yli muiden: ensinnäkin pelituntuma, jossa isoista ja mukavan muhkeista palasista voi ja pitääkin pudotella osia matkan varrelle jonka jälkeen niitä voi yhä kieputella ja liikutella matkalla alas. Tämä on kyseenalaistamatta nautinnollisimmin pelattava palikanpudottelupeli kuusnepalla, ja jo se riittäisi nostamaan pelin klassikkosarjaan, mutta kun sitten bonuksena on se soundtrack… Joka tason taustalla soi oma kappaleensa, ja nämä huikean tunnelmalliset sävellykset ovat kyllä jotain ihan muuta kuin mihin perinteinen pelaaja oli tuolloin tottunut. Jonkinlaista kokeellista elektroa tämä lienee jos määritellä pitäisi, vaikutteita ambient-musiikista ja teknopopista, pitkiä ja polveilevia juttuja, muistan elävästi sen hypnoottisen tunnelman, jonka pelin leppoisaan tahtiin putoilevat palikat, psykedeelinen värimaailma ja jumalainen taustamusiikki yhdessä muodostivat pimeään huoneeseeni. Ah, se oli elämää se. Commodoren viimeisiä kukoistuksia tykönäni ennen koneen ansaittuja eläkevuosia.

Niin että eihän tälle voi kuin Suosikki-mitalin heittää. Ainakaan teknisesti parempaa Tetristä ei kuusnelkulle ole olemassa, ja vaikka ihan puhtaasti pelinä löytyykin vielä eräs toinen hätyyttelemään ykkössijaa, on tämä nerokas tekele ansainnut kaiken suitsutuksen. Mukava muuten on ollut huomata että moni muukin Orbitsia lämmöllä vielä nykypäivänä muistaa.

#126 – Vioris

Posted on 8 elokuun, 2018 by ugus

V 126 Vioris

Kesätauon päättyminen tuntuu vähän samalta kuin pelin lataaminen kasetilta: pirun pitkän odotuksen jälkeen on lopulta ihan sama mitä tuubaa sieltä tulee kunhan jotain. Aloitellaan Run / Stop – Restoren toinen tuotantokausi hivenen obskuuristi tällä viritelmällä, josta harva lieneen kuullut. Alkuperäinen Tetris oli luonnollisesti myös kuusnepalla oman genrensä aloittanut megahitti, ja mainio peli tuo virallinen versiokin toki oli, myös Commodore-muodossa, ja ennen kaikkea sen lähes puolituntinen eeppiset mittasuhteet saava soundtrack on yhä kuuntelemisen arvoinen. On kätevästi saatavilla Youtubessa, mistä sitä aina silloin tällöin pistän soimaankin.

Mutta nyt ei siis puhuta Tetriksestä, vaan yhdestä lukemattomista saman idean kieputtajista. Vioris (The Digital Undergound, 1992) on australialaisen demogroupin tekosia, ja ilmestyi alkujaan Violator-nimisen diskettilehden mukana, siitä nimi, ja tuon lehden mukana sen itsellenikin jostain kaukaa posti toi. Ja vaikka sitä virallista Tetristäkin kyllä kuusnepalla pyörittelin, olivat omat suosikkini tässä genressä pd-puolelta – Vioriksen lisäksi toinenkin demogroupin tekemä Tetris oli ahkerassa peluussa, mutta myöhemmin siitä lisää (ja siitä yhdestä kaupallisesta Tetriksestä, joka on ykkössuosikkini tässä lajityypissä… ei tämän blogin materiaali kuulkaa heti lopu). Heti ensivilkaisulla selviää Vioriksen tuoma lisä perus-tetrikseen: toinen pelaaja. No, tämä optio jäi itseltäni kokeilematta, mutta väliäkö tuon – Vioris on esimerkillisen pelattava yksinäänkin. Tempo on inhimillinen, palasten ohjattavuus napakka, ja mikä tämän nostaa sen alkuperäisen ohi: palaset eivät joystickiä alas kääntäessä tömähdä niille sijoilleen, kunhan nopeutuvat vain. Niinkuin sen perhana pitäisi ollakin; tätä ohjausmokaa en kuusnelos-Tetriksessä ikinä tajunnut. Vioriksessa tosin palaset pyörivät napinpainalluksella aivotnyrjäyttäen vastapäivään myötäpäivän sijasta, mikä aiheuttaa pientä paniikkia aluksi toiseen tapaan tottuneelle, mutta eiköhän jo parin tunnin peluun jälkeen homma ole selkäytimessä.

Tätä tosiaan tuli veivattua. Julkaisuvuosi huomioon ottaen Vioris on ollut ihan kuusnelosaikojeni viime vaiheita, mutta toisaalta olin tuolloin niin uppoutunut ikivanhojen pelien keräämiseen, että tällainen moderni tuulahdus 90-luvun sensibiliteetein (mainio musa!) lienee miellyttänyt siksikin. Äsken muuten netistä selvisi sellainenkin seikka, että Vioris on ehtinyt päätyä Zzap!64:n mukana tulleelle kasetille lehden elinkaaren lopulla. Hieno homma! Ellen ihan väärin muista, taisi lehti tuolloin suosia enemmänkin pd-pelejä kaseteillaan. Ainakin yhden suomalaislähtöisen palikanpyörityspelin muistan Zzap!in kautta kohdanneeni. Juuri tätä genreähän nuo kotikutoiset pelit usein edustivat.