Kilpa-autopelien otsikointi on selvästikin ollut oma taiteenlajinsa. Tähän mennessä blogissa käsitellyt The Great American Cross Country Road Race ja Ivan ”Ironman” Stewart’s Super Off Road Racer saavat nyt seurakseen genren vähän vähemmän tunnetun edustajan On-Track Computer Model Car Racing (Gamestar, 1985). Samaan kielensolmijoiden kategoriaanhan tämä solahtaa.

Gamestar oli julkaisija, joka keskittyi urheilupeleihin, ilmeisesti pyrkimyksenä olla tässä lajityypissä keskimääräistä vakavammin otettava. Omalle kohdalle firman pelejä osui harvoin; äkkiä ei tule muita mieleen, mutta kaipa niitä sentään jokunen on ollut (yksi jääkiekko ehkä, muistelen). ”We bring sports alive!” vakuutetaan On-Track Racingin alkuruudussakin. Varsin paljon luvattu, mutta ainakin kyseisen alkuruudun perusteella lupaukset vaikuttavat lunastuvan: pelaaja saa valita useista eri maailmankolkissa sijaitsevista tunnetuista radoista (mm. Monte Carlo, Daytona) haluamansa, voi valita manuaali- tai automaattivaihteiston, radan pintamateriaali on valittavissa, ja kisan keston voi määritellä joko kierroksina tai ajallisesti – en tosin uskalla edes kokeilla, onko 24 tunnin ajo todella reaaliaikainen. Kylmäävä ajatus.

Valitettavasti kaikkien hienojen valintojen jälkeen itse peli on sitten varsin arcadehenkistä kohellusta. Kaksi formula ykköstä pörrää yhden ruudun kokoisella miniradalla halutun ajan tai kierrosmäärän ja kisa oli sitten siinä. Super Sprintistä ja muista tunnetummista versioista varsin tuttu konsepti, joka myös paljon viihdyttävämmin tehtiin useammankin kerran tämän pelin ilmestymisen jälkeen. Ohjaustuntuma on ok, mutta yksinpeli on oikeastaan vailla mitään varsinaista ideaa: tietokoneen ohjastama auto tekee joka kerta täysin virheettömän ajosuorituksen maksiminopeudella, joten mikrosekunnin erehdys pelaajan taholta ja peli on menetetty. Kaksinpelinä tämä voisi toimia, mutta miksi pelata tätä, kun tosiaan parempiakin versioita aiheesta löytyy, esimerkiksi vaikkea itseäni aikoinaan pitkään viihdyttänyt Championship Sprint.

Kenties On-Track Racing on ilmestyessään ollut mukiinmenevä tekele, mutta itse sain tämän kopiona vasta disketillä, noin vuoden 1990 paikkeilla. Siinä vaiheessa olin ne paremmat versiotkin jo puhki pelannut, eikä tämä kiinnostanut enempää kuin kuriositeettina. Pakko nyt kyllä sanoa, että alkuruudussa soiva musiikki, vaikka onkin teknisesti kömpelö, on mukavan funkahtavasti potkiva menopala. Siitä pisteet.

”The worst of all worlds – Commodore 64 racing games”, toteaa Stuart Ashen kirjassaan Attack of the Flickering Skeletons. Tässä on rahtunen totuutta kyllä. Arcadehenkiset yhdelle ruudulle mahtuvat pelit olivat pääsääntöisesti ihan ok, mutta kun toteutustapa oli tämä pykälää realistisempi, saattoi lopputulos olla vähän mitä sattuu. Edellä käsittelyssä ollut Pitstop on varhainen onnistuminen, ja 90-luvun lähestyessä saatiin muutama oikein pelattava peli lisääkin, mutta jokaista hyvää ajopeliä kohti oli läjä kamalia.

Outrun (U.S. Gold, 1988) on maineeltaan vähän kehno, mutta ainakin näin retrosti katsottuna kumminkin ihan pelattava tekele. Odotukset olivat aikoinaan kovat; Outrun kuului siihen valtavasti etukäteen hypetettyjen pelien joukkoon, jollaisia oli muutama joka vuosi, ja jotka melkein aina lässähtivät. Tavallaan myös Outrun lässähti. Segan kolikkopeli oli graafisesti huima, ja tuntuu hullulta että pientenkin koneiden omistajat odottivat kokemuksen jotenkin välittyvän myös kotiruudulta. Eihän se ollut mahdollista. Esimerkiksi kuusnelosen Outrun korvaa massiiviset tienvarsigrafiikat pienillä puilla, auton kokoisilla legotaloilla ja enimmäkseen tyhjyydellä, mikä latistaa ensivaikutelman jotenkin hengettömäksi. Tämä on myös se peli, joka esitteli sittemmin kuusnelosen ajopelien standardiksi muodostuneen raitatekniikan: vaikutelma vauhdilla alla kiitävästä tiestä saatiin aikaan kahden värisiä raitoja pikavauhdilla välkyttäen. Edes etäistä realismia tällä menetelmällä ei syntynyt, mutta yksi asia saatiin aikaan: Outrun on todella nopea. Moneen myöhempäänkin kuusnelosen ajopeliin verrattuna tämä genren merkkipaaluksi muodostunut kolikkopelikäännös pärjää hyvin, ja olihan Outrunin pelaaminenkin aika hauskaa. Auto tottelee ohjausta, nopeuden vaihtelu näkyy ja tuntuu vierivässä maisemassa ja niin edelleen. Ihan viihdyttävää peruskruisalua, jota ryydittää onnistunut käännös kolikkopelioriginaalin soundtrackista.

Kaverilla oli Outrun ostettuna, ja häneltä pelin sitten tupladekillä kopsasin itsellenikin, joten tämä osui kohdalle ihan tuoreeltaan. Kyllä tätä enemmän tuli pelattua kuin teknisesti paljon parempaa jatko-osaa, osittain siksikin, että tässä kasettiversion multiload on toteutettu yksinkertaisesti tekemällä jokaisesta eri tasosta kokonaan erillisenä ladattava ohjelma ilman pelin sisäisiä latauksia. Turbo Outrunin kasettiversio olikin sitten koko kuusnelosen historian hirvein multiload-häslinki, mutta siitä lisää sitten aikanaan. Ai niin ja vielä: Outrunin mukana tuli myös kolikkopelin alkuperäinen taustamusiikki audiokasettina soitettavaksi. Kopsasin itselleni senkin.

Ei ole kauaakaan siitä, kun surkuttelin kuusneloselle julkaistujen 3D-näkökulmaan pyrkivien autopelien tilaa. Varsinkin koneen varhaisvuosina tämä genre oli tuomittu epäonnistumaan, kuten tuolloin käsittelyssäni ollut 3D Speed Duel todisti – kyseessä tosin lienee surkein autopeliviritelmä johon kuunaan olen törmännyt, joten sikäli lienee hieman epäreilua laajentaa se määrittämään kokonaista lajityyppiä. Esimerkkinä saman idean onnistuneesta toteutuksesta käy Pitstop (Epyx, 1983), joka on julkaistu vuotta aiemmin kuin edellä mainittu kolmedeestään niin ylpeä räpellys, ja on todella toimiva ja pelattava yhä vieläkin.

Niin moni asia on tässä formulapelien varhaisessa klassikossa tehty oikein: auto liikkuu radalla kontrolleja totellen, eivätkä muut kilpailijatkaan kiidä kuin ohjukset ohi. Radan reunaan törmäämisestä ei seuraa välitön romuttuminen, ja mikä tärkeintä: tiehen on onnistuttu koodaamaan jotenkuten realistisen näköinen vaikutelma. Ei Pitstop nyt mitenkään huimaavaa kolmiulotteista horisonttiin katoavaa efektiä tarjoa, mutta osoittaa toisaalta sen, ettei sellaista tarvitakaan: taivaanranta puuttuu tyystin, ja hienoisesti edempänä kapeneva rata jatkuu ruudun yläreunaan asti. Ehkä se ei luo vaikutelmaa ympäröivästä todellisuudesta, mutta ainakin radan tapahtumat ovat ennakoitavissa, ja tie soljuu alla mukavasti.

Pitstopin iso omaperäinen idea on tietenkin otsikkoonkin päätynyt mahdollisuus varikkokäyntiin. Renkaita pitää huoltaa (niiden kulumistila näyttäytyy ajon aikana vaihtuvana värinä), täytyy tankata, joskus menee vähän peltiäkin ryttyyn. Kaikki varikkojannut ovat pelaajan ohjattavia, mikä toisaalta tarkoittaa, että muut odottavat kuuliaisesti vuoroaan kun yksi kaveri vaihtaa yhden renkaan kerrallaan, mutta samapa tuo, koska huoltojoukkoina toimiminen on ihan viihdyttävää sekin. Ja kenties peli antaa todellista tilannetta enemmän anteeksi ajankäytöllisesti: Äskeisessä testipelissäni kulutin melkein kolme minuuttia varikolla räpellellen ja voitin kisan silti.

Pitstop löytyi minulta kasettikopiona, ja päätyi aikoinaan pelattavaksi muutaman kerran. Ei tämä mitään suosikkejani ollut, eikä edes muutenkin vähän vieroksumani autopeligenren lemppareitani, mutta toisaalta pelistä on vaikea löytää moitittavaakaan. Ikäisekseen oikein kelpo tekele, joka tosin jäi sittemmin kuusnelos-legendaksi nousseen yhtäaikaisen kaksinpelin tarjonneen jatko-osansa varjoon. Sitä en kuitenkaan itse muista koskaan pelanneeni.

Kolikkopelien tekniikka alkoi 90-luvulle tultaessa olla kuusnelosen tehojen saavuttamattomissa, mutta onneksi aina silloin tällöin ilmestyi sellaisiakin tekeleitä kuin Ivan ’Ironman’ Stewart’s Super Off Road (Virgin Mastertonic, 1990), joka paitsi jatkaa The Great American Cross Country Road Racen asettamia kunniakkaita autopelinnimeämisperinteitä, on myös sen verran simppeli, että käännös kasibittiseen ympäristöön onnistuu mutkattomasti, etenkin kun työstä vastaa aiemmin lukuisia omaperäisiä pelejä laatinut Graftgold.

Itselleni tämä epävirallista jatkoa mm. Championship Sprintille oleva peli tuli maailmalta kopiona varsin tuoreeltaan, mutta tästäkin huolimatta aktiivista pelaamiskautta ajatellen myöhään. Vuonna 1990 olivat päällimmäisenä mielessä demot, diskmagit ja muu scenesälä; toki pelit piti aina tsekata kun sellaisia saapui, ja nopeassa testissäkin paljastui, ettei Zzap!64 Ironmania suotta kehunut – peli on kyllä hyvä. Teknisestihän tämä on monin verroin parempi kuin tuo oma suosikkini Championship Sprint; on huimasti hienompi grafiikka (autojen animointi on erityisen taidolla tehty), näppärä musa, pelattavuuskin rahtusen sujuvampaa. Mutta ajankohta on oleellinen: pari vuotta aiemmin väännettiin C-Sprintiä kaksinpelinä niin pirusti omia ratoja laatien, tätä en ole tainnut kaverin kanssa kokeilla kertaakaan, eikä rataeditoriakaan ole. Muuten peli noudattaa tuttua kaavaa: on neljä autoa, joista enintään kolme voi olla ihmisohjauksessa, ratojen välissä voi ostaa lisävarusteita autoonsa ja niin edepäin. Aiemmasta formulahenkisestä kuminpoltosta poiketen nyt mennään hiekkaisella ja kuoppaisella radalla mukavasti pomppivalla nelivedolla. Meno on reteän ryskyvää ja ihan hauskaa aikansa; pari vuotta aiemmin julkaistuna tämä olisi ollut minunkin tahollani kenties iso hitti.

No sehän Ironmanissa kyllä on valitettavan tuttua aiemmasta myös, että tietokoneen ohjaamat autot ovat tuskastuttavan taidokkaita heti alkumetreiltä. Äsken kokeilin peliä emulaattorilla, ja kun olin nipin napin päässyt johtoasemaan viimeiselle kierrokselle tultaessa ja kaikki kolme tietokoneen autoa hurauttivat viimeisessä kaarteessa ohi, muistin taas elävästi sen tunteen kun joystick lensi päin seiniä, kirosanat sinkoilivat ja kirjoituspöytä sai monoa. Kyllä pelaaminen on sitten rentouttavaa.

Kaikki kunnia heille, jotka sinnikkäästi yrittivät saada aikaan toimivan kolmiulotteisesti vierivän autopelin kuusneloselle, mutta ei sellaisia kyllä juurikaan ollut. 90-luvun lähestyessä muutamat guruimmat koodinvääntäjät pääsivät jo lähelle, mutta mitä kauemmas 64-historiassa mennään, sitä masentavampia yritykset tuppaavat nyt nähtynä olemaan. Ja silti niitä oli – runsaasti jopa. Ilmeisesti genre miellytti pelaavaa yleisöä; nämä olivat kolikkopeleinä suosittuja, joten niitä tykättiin kai sitten pelata kotonakin.

Itse en niinkään. Ylhäältä kuvatuista autopeleistä tykkäsin kyllä (esim. Championship Sprint) kovastikin, mutta tämän realistisemman näköisen lajityypin edustajat olivat vähän niin sun näin. Oli siellä ihan kohtuullisen pelattaviakin joukossa, mutta kuten sanottu, vasta kuusnelosen elinkaaren loppupuolella. The Great American Cross-Country Road Race (Activision, 1985) on paitsi mahtavasti otsikoitu, myös vielä pykälän keskimääräistä ajopeliä kunnianhimoisempi. Näkymä on perinteinen 3D: pelaaja saa ihastella autonsa takapuskuria, tie katoaa edessä horisonttiin. Mutta nyt ajellaan läpi Yhdysvaltojen manneralueen, etapit saa valita useasta haluamastaan, on maastojen ja vuorokaudenaikojen vaihtelua sun muuta. Ja, valitettavaa kyllä, vauhdin illuusion täydellinen puuttuminen. Vuonna 1985 oltiin vielä noin vuoden verran edellä mullistavaa Outrunia, jonka käyttämä raidoitustekniikka oli ehkä karmean näköinen, mutta ainakin vauhdikas, ja antoi suuntaviivat todella monille tuleville kuusnelos-ajeluille. Vielä tässä pelissä liikettä ei siis aisti muusta kuin valonnopeudella ohi vasemmalta ja oikealta kiitävistä kanssakilpailijoista. Auton vaihtuvan nopeuden voi päätellä vain nopeusmittarin lukemaa tarkkailemalla, tie on pääasiassa suora, mutta satunnaisissa mutkissakin se tuntuu lähinnä vispailevan kuin merisairas käärme. Enkä nyt edes ala urputtaa siitä, että kontrollit ovat kovin monimutkaiset ja ”ENGINE BLOWN” ilmestyy ruutuun yleensä parinkymmenen sekunnin kiihdyttelyn jälkeen.

Silti karttaruuduista sun muista on aistittavissa että TGAC-CRR on ollut tekijöilleen tärkeä projekti johon on panostettu. Alkuruudulla tekstiä vaihteva pakokaasuefekti on sitäpaitsi aivan himmeän hieno, ja sopisi hyvin johonkin 90-luvun alun demoon – sitä katselee mieluummin kuin turhautuu itse pelin parissa. Minulla oli tästä kopioversio kasetilla, josta kaiketi puuttuivat kaikki disketiltä löytyneet vaihtoehtoiset radat, joten sen pelaaminen oli vielä pykälän laajempaa versiota tylsempää. Ei jäänyt kuusnelosen ajopelien historiankirjoihin tämä tekele. Yrityksestä silti pointsit.