#217 – Future Knight

f 217 future knight

Tunnelma on hyvin usein ratkaiseva osatekijä siinä millaisen vaikutuksen peli tekee – tämän olen monesti ennenkin maininnut. Sellaisten klassikoiden kuin Boulder Dash ja Great Giana Sisters maailmat ovat kutkuttavan omanlaisiaan, ne ovat välähdyksiä jostain uskottavasta toisesta todellisuudesta, siis kahdeksanbittisen tietokoneen mahdollistamalla mittapuulla tietenkin. Oivallinen tunnelma on omalla kohdallani ollut peleissä niin tärkeä tekijä, että monet yleisesti ei-niin-rakastetut teoksetkin ovat saaneet minulta tämän myötä paljon anteeksi. Esimerkkinä vaikka Demons Of Topaz, jota ei kovin moni lisäkseni laske ikiklassikoksi – flegmaattisen hidastahtinen vaeltelu ilman paljoa tekemistä, mutta oi miten tunnelmallisia nuo surrealistiset maisemat liukuhihnoineen, tiiliseinineen ja katoavine lattioineen olivatkaan. Pitkälti samaan kaavaan perustuu myös Future Knight (Gremlin Graphics, 1986). Samalla tavalla tässäkin yksi hieman pönäkänpuoleinen avaruuspukuun pukeutunut sankari harhailee suuressa tikapuita, tasoja ja kymmeniä omituisia olentoja vilisevässä tilassa etsien ties nyt mitä. Demons Of Topazissa haussa olivat jalokivet, tästä Tulevaisuusritarista en ole ihan varma, mutta ainakin uusia aseita matkan varrelta löytyy.

Eihän tässä mitään originaalia ideapuolella ole, mutta toteutus on Gremlinin kultakauden pelien tapaan mainio. Grafiikka on oikein nättiä ja ennen kaikkea aika persoonallista: kolkko metallinen ympäristö on ehkä karu, mutta onnistuneella tavalla. Kaikessa on koneellisen ankara vivahdus, ja grafiikan lisäksi tämä pätee myös ääniefekteihin. Harvoinpa tosiaan tuli vastaan sellaista peliä jossa efektit olisivat olleet jotain muuta kuin sitä standardipauketta, mutta Ben Daglish on pistänyt äänipuolella parastaan, ja nämä industrial-henkisesti kirskahtelevat ja napsahtelevat efektit ovat todella hämmentävän outoja. Luulin ne ensi kerran kuullessani että pelissä oli jotain vikana. Äänet tuntuivat liian korkeilta, sirahtelevilta, rikkinäisiltä – mutta osa pelin omanlaistaan estetiikkaa tämä vain on, ja mitä onnistunein osa. Kaikenlisäksi se alkuruudussa jyräävä mahtipontisen hidas särökitarahevi on paitsi Daglish-suosikkejani, myös kuusnelos-biisieni toplistan kärjen tuntumassa. Mieletön!

Sikäli on surullista, että pelinä Future Knight on vähän b-sarjaa. Ei se huono ole, mutta ei myöskään edes etäisesti omaperäinen, eikä kovin koukuttava. Sokkeloisessa metallimaastossa suunnistaminen eksyttää, ja pelaaja päätyy nopeasti tallaamaan samoja paikkoja eestaas. Samat tappavat viholliset, saman pikselintarkat loikat tehtävänä… Silti tätä tuli aina silloin tällöin pelattua, ympäristö oli niin kiehtova rujoine metalliseinineen, lumisadetta näyttävine monitoreineen, rätisevine kimahduksineen. En ihan tarkkaan muista missä muodossa Future Knight minulla oli, mutta ensi kerran siihen kuitenkin törmäsin jo varhain: osana serkkupojalla ollutta mainiota 10 Great Games -kokoelmaa. Siinä oli kyllä hittikokoelma jos mikä: löytyi sellaisia kuolemattomia pelejä kuin Krakout ja Trailblazer, eikä siinäkään seurassa Future Knight pahasti kalvennut. Kiehtova peli, vaikkei välttämättä mikään huippu.

#194 – Iridis Alpha

I 194 Iridis alpha

Jeff Minterin Iridis Alpha (Hewson, 1986) oli osa kokoelmaa 10 Great Games 3, ja taisipa olla koko paketin ainoa sellainen, jonka nimeäkään en ollut aiemmin kuullut mainittavan. Tämä oli vähän outoa: olihan julkaisijana sentään laatupeleistä tuttu Hewson, ja Minter itsekin oli minulle jo tuolloin tuttu; ehkä kuitenkin vielä tuossa vaiheessa pelkästään nimenä. On siis mahdollista, että Iridis Alpha, vaikka onkin miehen viimeisiä kuusneloselle tekemiä pelejä, on oma ensikosketukseni ilmiöön nimeltä Jeff Minter.

Eikä näistä ensivaikutelmista olla pitkälle edetty kolmen vuosikymmenen aikana. Edelleen Minterin pelit ovat minusta kiehtovan omituisia, aivan liian nopeita ja maanisia, samanaikaisesti sekä nerokkaita että helvetin ärsyttäviä. Tuolloin pidin peliä nolona ohilyöntinä laatutasostaan tarkalta Hewsonilta, mutta vähänpä tiesin, että esim. Minteristä aina pitäneen Zzap!64:n arvostelussa Iridis Alphalle lätkäistiin loppuarvosanaksi kunnioitettavat 95%.

Ensivaikutelma pelistä tuo mieleen arcadeklassikko Defenderin. On pieni alus joka suhaa pitkää vaakasuuntaan vierivää maisemaa edestakaisin. On väriä ja vauhtia, surrealistisia vihollisia käy päälle aaltoina, ääniefektit ulvovat ja mouruavat psykedeelisesti. Välillä alus muuttuu hyönteismäisesti koikkelehtivaksi kävelijäksi ilman näkyvää syytä. Oli pelaajan ohjattavana kummanlainen kulkija tahansa, aluksen väri muuttuu salaperäisesti koko ajan. Ruutu on täynnä outoja symboleja ja mittareita, ja tapahtumakentän alapuolella on pelaajan kaksoiskappale, joka toistaa kaikki liikkeet – kunnes sitten kuolo lopulta korjaa molemmat. Hämmennystähän tästä silloin aikoinaan seurasi, ja tämän näennäisen yksinkertaisen kohelluksen alla onkin erittäin monimutkainen pelimekaniikka säilytettävine energiatasapainoineen, planeetalta toiselle etenevine pelimaailmoineen ja se kaksoisolentokin on oleellinen; sen kanssa on tasaisin väliajoin vaihdettava paikkaa, tai onneton maanalaisasustelija mätänee pois. Lienee kai turha sanoa, että vaikka olisinkin naskalina lukennut pelin mukana tulleet ohjeet, en olisi tästä tajunnut tuon taivaallista, ja koska en lukenut, ei Iridis Alpha varsinkaan minulle avautunut. Jotain kutkuttavan kiehtovaa siinä oli; tavallaan kyllä aavistin sen, että sekavan pinnan alla oli kätkössä ihan oikea peli. Mutta ei minusta ollut sitä kaivamaan esiin.

Taattua Jeff Minteriä tämä kuitenkin on, ja moni tuntuu peliä nykypäivänäkin arvostaen muistelevan. Omaa tietään kulkevan visionäärin teoksena Iridis Alpha on maineensa ansainnut, mutta itse pelistä en sano mitään, kun en sitä koskaan kunnolla löytänyt. Muiden Minter-pelien tavoin tästäkin saa vaikutelman, että jos unissa esiintyisi tietokonepelejä, ne voisivat olla tällaisia. Tai ehkä pelit näkevät Iridis Alphan kaltaisia unia. Valvemaailma tuntuu tällaiselle tavaralle olevan ihan väärä paikka.

#191 – Jack The Nipper II

J 191 Jack the nipper II

Mikäli aikajanani on kohdillaan, tulee jokusen viikon päästä tasan kolmekymmentä vuotta siitä, kun kuusen alta paljastui kaksi pelikokoelmaa – 10 Great Games II ja III. Palaan kokoelmiin toistuvasti, koska niillä oli pelitottumuksiin suuri vaikutus. Magnificent Seven ja kaverin hankkima 30 Games olivat varmasti keskeisimmät, mutta myös samaisen kaverin Konami’s Coin-Op Hits ja erityisesti serkkupojalta löytynyt 10 Great Games (erikoinen suomenkielisin kansipaperein varustettu laitos) olivat oleellisia. Tuo ensimmäinen 10GG teki minusta elinikäisen Gremlin Graphicsin ja Ben Daglishin fanin sisältäen pelejä kyseisen firman parhaimmalta luomiskaudelta ja muutamia Daglishin menevimpiä soundtrackejä niihin. Itselleni sitten tosiaan päätyivät sarjan kakkos- ja kolmososat, jotka ovat hivenen ongelmallisempia. Kakkosessa on vielä Gremilinin omia pelejä, mutta taso heittelee rankasti – ja kolmonen, mainittakoon nyt jälleen, oli eri julkaisijoiden arkistoista kaivettuja vanhoja rupuja, ja jopa häpeämättömästi yksi sama peli kuin kakkoslootassa.

No, joululahjaksi saatuna nämä kaksi settiä olivat kyllä hyvä kombo. Riittihän 19:ssä pelissä tutkimista ja tahkoamista vähäksi aikaa, ja olihan tuolla muutamia helmiä sentään joukossa. Paras oli varmaankin Jack The Nipper II (Gremlin Graphics, 1987). Ensimmäisestä osasta tämä kauhukakaran seikkailujen jatko poikkesi mukavasti edukseen olemalla selvästi C64-peli toisin kuin Spectrumista käännetty originaali. Grafiikka on parempaa, ohjaus toimivampaa, peli miellyttävämpi pelata. Ykkösosan surrealistisuudellaan miellyttänyt kaupunkimiljöö on toki poissa, mutta tilalla on toisella tavalla tunnelmallinen viidakko, ja pelialue on moninkertaisesti laajempi – tässä tosiaan riittää tutkimista niin maan päällä kuin allakin, puiden latvoista ja temppeleistä puhumattakaan. Miksi tämä vaippaikäinen kersa vaeltaa viidakossa viljellen tuhoa niin alkuasukkaille, eläinkunnalle kuin satunnaisille turisteillekin on mysteeri, mutta väliäkö tuon. Peli on tällaiseksi sokkeloiseksi toimintaseikkailuksi poikkeuksellisen koukuttava.

Ihan ensin se taisi kuitenkin jäädä muiden kokoelman parhaiden pelien jalkoihin. Ainakin Rebounder vei minut aluksi totaalisesti mennessään, mutta kun sitten joskus aikojen päästä Jack II:ta aloin tosimielellä tsekkaamaan, muistan ihan kunnolla vähäksi aikaa koukuttuneeni. Pelissä on siis tarkoitus erilaisia esineitä keräämällä ja oikeassa paikassa käyttämällä saada aikaan kunnon jäyniä. Itselleni jäi kuitenkin tämä puoli vähän hämäräksi ja keskityin lähinnä tutkimaan suunnattoman laajaa pelialuetta; voi sitä tunnetta kun tuntikausien pelaamisen jälkeen löysi vieläkin uusia paikkoja, esim. hylätyn kaivosalueen, jossa sai jopa raiteita pitkin kulkevalla kärryllä kruisailla menemään. Grafiikka on tunnelmallisine taustoineen oikein nättiä (alkuasukkaat eivät ehkä nykyisinä korrekteina aikoina enää tulisi kuvatuksi siten kuin tässä…) ja Daglishin lähinnä viidakkorumpuihin ja bassomurinaan keskittyvä taustamusiikki on törkeän hyvää.

Läheskään samanlainen klassikko ei Jack The Nipper II ole kuin edeltäjänsä, vaikka ainakin kuusnelosella on paljon parempi peli. Kasibittistä perusviihdettä parhaimmillaan.

#104 – Ranarama

R 104 Ranarama

Lisää Gauntlet-variantteja. Ranarama (Hewson, 1987) päätyi luokseni jouluna, jona pukinkontista löytyi kaksi laatikollista pelejä: Gremlin Graphicsin julkaisemat kokoelmat  10 Great Games II ja III. Kuten täällä taisin kerran jo mainitakin, tuon sarjan kaksi ensimmäistä osaa on koostettu Gremlinin omista peleistä ja ovat hyviä, ajatuksella kasattuja kokoelmia. Kolmoseen Gremlin sitten haali muiden kustantajien varastoista kaikenlaista vanhaa ylijäämäsälää, ja sieltä tämä Hewsonin omintakeinen Gauntlet-kloonikin löytyi.

En tiedä olisinko peliin perehtynyt paremmin siinäkään tapauksessa että olisin sen saanut yksinään kätösiini, mutta ainakin tällaisen kertarysäyksen osana Ranarama hukkui massaan totaalisesti, eikä ihme: se on audiovisuaalisesti kertakaikkiaan kelvoton. Susiruma grafiikka, kömpelö äänimaailma, koko olemus on jonkin paljon vanhemman tuotoksen kuin vuoden -87 (samana vuonna kuusnelosen pelimaailmaa rikastuttivat muun muassa Wizball ja The Last Ninja, vertailun vuoksi). Kummallistahan tämä on erityisesti siksi, että julkaisija Hewson oli jo luonut kovan maineen tinkimättömillä laatupeleillään. Ja mikäli on uskomista niin aikakauden lehtiarvioita kuin nykyhetken nettikommentteja, on Ranaraman ruman ulkokuoren allakin sellainen. Peli ei ole normaalia Gauntlet-räiskintää, vaan sammakoksi loitsulla muutettu Merlin (!) loikkii luolastossa etsien riimuja ja loitsuja, käyttäen niitä oikeissa kohdissa selvitäkseen edemmäs kohti palautustaan ihmismuotoon, ja vain loitsuja oikein yhdistelemällä tässä selviää. No, koska ei tapanani ollut nappulana vilkaistakaan pelien manuaaleja, en tiennyt tästä mitään. Totesinpa vain Ranaraman surkeaksi peliksi, jossa ruma sammakko sinkoilee rumista huoneista toisiin (tosin pidin siitä miten kartta tuli näkyviin vain sitä mukaa kuin huoneisiin astui) ja ampuu tehottomalla hernepyssyllään rumia vihollismötiköitä. Puutumus iski noin minuutissa.

Opetus: vaikka sanotaan ettei hyvä grafiikka vielä peliä tee, niin kyllä siihen nyt sentään jonkin verran kannattaisi panostaa. Ranarama jäi kokoelmakasetin kätköihin, enkä sen ääreen koskaan pahemmin palannut.

#50 – Eagles

E 050 Eagles

Eagles (Hewson, 1987) on jäänyt mieleen lähinnä siitä, että peli sai poikkeuksellisen näkyvän maininnan MikroBitin uutispalstalla, jossa aika harvoin peleistä uutisoitiin. Oli iso ruutukuva ja vieläpä kuvat tekijöistä: kahdesta tanskalaisjampasta, joiden olisi voinut kuvitella olevan isojakin tähtiä, mutta tämä on heidän ensimmäinen ja ainoa pelinsä ainakin kuusneloselle. Varsinaista arvostelua en pelistä koskaan nähnyt, eikä sitä nykyään muistella erityisellä lämmöllä – oikeastaan, ottaen huomioon Hewsonin maineen laadukkaitten ja omaperäisten yleensä ampumapelien julkaisijana, Eagles jäi jopa yllättävän vähälle huomiolle. Mistä johtunee?

No ehkä siitä syystä mistä itsekin vasta tätä nyt kirjoittaessani muistin että minullahan oli tuo peli myös ihan kaupasta hankittuna – osana kokoelmaa 10 Great Games 3. Enkä silti muistanut siitä juuri mitään. Sivumennen sanoen muuten oli melkoinen mahalasku tuo kokoelmasarjan kolmososa. Kaksi ensimmäistä sisälsivät ainoastaan julkaisijansa Gremlin Graphicsin omia pelejä ja saivat minut yhtiön tuotantoa jos nyt ei fanittamaan niin suuresti sympatiseeraamaan ainakin – mutta kolmas oli täynnä epämääräistä ja aika vanhaa sälää eri kustantajilta. Nolo temppu. Ja Eagles oli senkin sekalaisen seurakunnan harmaimmasta päästä. Periaatteessahan peli vaikuttaa hyvältä: kahtia jaettu ruutu, jossa hienosti animoidut suihkarit kamppailevat vihollista ja toisiaan vastaan. Nätti grafiikka, Johannes Bjerregaardin mainio musiikki (hänen kuvaansa ei Bitissä ollut, ja hän näistä tekijöistä ainoana teki pidemmän uran; enemmän demoscenen puolella mutta tyylikkäitä pelisoundtrackejä myös vuosien mittaan ilmestyi muutamia)… ja itse peli niin pirun kuiva ettei mitään rajaa. Persoona puuttuu. Pelaajien alukset ovat kyllä isoja ja nättejä, mutta viholliset ovat kaikki muutaman pikselin kokoisia mötiköitä. Samaa taustamaisemaa suhataan eestaas. Mitään vaaran tai haasteen tuntua ei ole, mielenkiinto hyytyy hetkessä, samassa hetkessä jossa suunnilleen on nähty kaikki mitä pelillä on tarjota.

Ehkä tämä olisi kaksinpelinä ollut maistuvampi, yksin on yhtä ankea kuin bändinimikaimansa. Harvinainen ohilyöntihän tämä Hewsonilta oli, mutta epäilemättä Tanskassa peliä juhlittiin mestariteoksena (vrt. kaikki suomalaisten laatimat pelit ja niiden saama huomio täällä lehdistössä).