Martin Walkerin ura pelibisneksessä on malliesimerkki innovatiivisesta ja tinkimättömästä taiteilijasta, joka ei koskaan löydä kunnolla yleisöään. Miehen pari ensimmäistä koodaustyötä olivat ihan hyvän vastaanoton saaneita lisenssipelejä (Briteissä suosittu lastenhahmo Rupert ja ensimmäinen Back to the Future –peli), joiden jälkeen Walker päätti antaa piutpaut kaupallisuudelle ja alkoi tehdä puhtaasti omiin ideoihinsa perustuvia pelejä. Nämä saivat kehuja lehdissä, mutta myyntiluvut jäivät nirkoisiksi, ja lopulta jo nimeäkin saanut tekijä kyllästyi, ehkä kyynistyikin, pelitalojen vaatimusten äärellä ja jäi taustalle – viimeiset vuotensa kuusnelosella mies sävelteli vain musiikkeja muiden peleihin.

Hunter’s Moon (Thalamus, 1987) lienee Walkerin peleistä menestynein ja ainakin nykyään ehdottomasti tunnetuin. Todella hämärän Chameleonin jälkeen tekijällä oli näytön paikka, ja sitä tämä oli myös julkaisijalle: Thalamuksen kolme ensimmäistä peliä olivat suomalaisen Stavros Fasoulaksen käsialaa, ja nyt erittäin arvostetuksi nopeasti noussut firma pääsi osoittamaan löytyikö ensimmäisen suojatin jälkeen muita yhtä päteviä pelinikkareita. Hunter’s Moon osoitti että kyllä löytyy – onhan se jopa kirkkaasti parempi kuin Fasoulaksen viimeinen peli Quedex.

Mutta ei Hunter’s Moon silti mikään suuren yleisön peli ole. Hankalasti ilmaisten kyseessä on jotain shoot’em’upin, puzzlen ja pikselintarkkuutta vaativan toimintastrategian väliltä. Pelaaja ohjaa julmetun hienon näköistä pyöreää alusta kummallisessa ulottuvuudessa, jossa tappavat olennot kiertävät loputtomasti samoja ratojaan luoden jälkeensä materiaa, jota pelaajan pitää ampua pois päästäkseen etenemään. Jossain noiden ratojen keskellä on kerättäviä tähtisumuja, joita tarpeeksi haalimalla pääsee seuraavalle tasolle, jossa kerättävää on vähän enemmän ja ulottuvuuden asukkien radat aina vain kummallisempia ja psykedeelisempiä, män. Jeff Minterin vaikutus on Hunter’s Moonissa vahvana – pelin aloituswarpit ja levelinvaihtumiset ovat täynnä outoja kuviota ja välkettä, hurjasta pause-moodista nyt puhumattakaan – sen aikana kun näytöllä morffailevia kuvioita voi joystickilla ohjailla sumeiden äänien soidessa. Woooaah.

Kaiken tämän outouden keskellä on hemmetin hyvä peli. Itse ostin Hunter’s Moonin aikanaan kasetilla Infosta, mutta se ei toiminut, liekö kasetti ollut jotenkin viallinen, nauha ikään kuin loppui kesken latauksen aikana. Pöljä kun olin, ei koskaan tullut mieleen että pelin olisi voinut palauttaa, niinpä se vain jäi toimimattomana keräämään pölyä muun kokoelman sekaan, mutta väliäkö tuolla – ei kulunut kauaakaan, kun Hunter’s Moon jo ajautui kopiona luokseni. Olin nopeasti koukussa. Pelin vaikuttava audiovisuaalinen toteutus (musiikki ei muuten ole Walkerin omaa industrial-henkistä maalailua, vaan Matt Grayn rokkipoljentoa) miellytti heti kättelyssä, ja outo mutta kiehtova maailma mukavasti aiemmista aina poikkeavin uusin tasoin piti mielenkiinnon yllä. Reitinvalintojakin sai tasolta toiselle edetessään tehdä!

Hunter’s Moonia pelasin pitkään, ja se oli yksi niistä peleistä joiden pariin vielä 2000-luvullakin palasin, kun kasasin kuusnelosen hetkeksi opiskelijaboksiini. Suosikki-mitalin äärellä ollaan, mutta sellaista palavaa addiktiota tähän ei syntynyt kuin mitä tuo himoittu merkki vaatisi, joten ei tällä kertaa – mutta kyllä tämän silti voi huoletta lukea sanotaanko vaikka kirkkaimpaan kymmeneen prosenttiin pelaamistani kuusnepa-peleistä. Omaperäisyyttä pitää arvostaa, ja kun siihen lisätään joka suhteessa viimeisen päälle hiottu toteutus niin kyllähän tämä viihdyttää yhä vieläkin.