Kun omalla kuusnelosurallani tapahtui siirtymä alkuperäisten pelien parista kopioitujen (crackien) ääreen, oli ensimmäisenä vastassa hirmuiset määrät ikivanhoja pelejä, jotka liikkuivat laumoina – tuntui nimittäin että samat pelit tulivat aina samojen seurassa vastaan jos joltain kaverilta lainasi Konican 90-minuuttisen, josta siis, jos kävi tuuri, saattoi pari kolme sellaista löytää joita ei vielä omassa kokoelmassa ollut. Kaikkein yleisimmät tuntuivat löytyvän joka pirun kasetilta. Jokaisella oli vähintään kaksi kopioita näistä peleistä, ja aina kun lainasi joltain kasetin kopsattuja niin satavarmaan löytyivät nämä vakionimikkeet sieltä muiden seasta. Koko tämän blogin aloittanut Highnoon oli yksi näistä, ja toinen, kenties jopa yleisemmin vastaan tullut, oli Flying Ace (Avalon Hill, 1983).

Kertakaikkisen primitiivinen ilmasotapeli on kyseessä. Pelaaja pörrää näppärästi silmukoitakin tekevällä potkurikoneellaan ja röpöttelee luotisarjoja paitsi varjona perässä seuraavan toisen samanlaisen, myös välillä maastoon ilmestyvien it-tykkien tai ajoneuvojen suuntaan. Grafiikka on legendaarisen palikkamaista, tavallaan sympaattistakin – itseäni viehättivät jo nuorena neliörenkaiset autot ja oman koneen isot mustat nelikulmaiset ammukset. Voi olla että julkaisuvuonnaan Flying Ace on ollut ihan varteenotettavan vakavahenkinen sotapeli, mutta meille 80-luvun loppupuolen kakaroille se oli vitsikäs tuulahdus jostain tietokoneilun kivikaudelta. Toisaalta oli pakko myöntää jo silloin että vaikka pelin aneeminen ulkoasu ja hyvin yksinkertainen sisältö naurattivatkin, oli sen lentsikan ohjailu ja silmukkojen kaartelu silti ihan hauskaa puuhaa jonkin aikaa. Näistä ikimuinaisista peleistä Flying Ace on yksi mieelenjääneimmistä.