#277 – Firefly

F 277 Firefly

Firefly (Ocean, 1988) on outo peli. Sen julkaisi aikakautensa suurin pelitalo ilman erityistä hypeä, se ei perustu mihinkään lisenssiin, on monin tavoin epätavallinen ja riskejä ottava. Toki Ocean julkaisijana otti itsekin toisinaan riskejä – esim. Wizball vuotta aiemmin, ja aivan kuten tuon kuusnelosklassikon kanssa, oli tälläkin kertaa kyseessä firmalle aiemmin tavanomaisempia pelejä tehneen porukan syöksy jonnekin kummalliseen. Vaikea kuvitella, että iso firma olisi lähtenyt tuntemattomien tekijöiden kelkkaan vaikkapa juuri Fireflyn kanssa, mutta tässä oli kyseessä muutamien Oceanille pitkään työskennelleiden käynnistelemä uusi tiimi nimeltä Special FX, jonka ensimmäisiin julkaisuihin Firefly lukeutuu.

Itse muistan lukeneeni Nirvin kehuvan mutta hivenen varauksellisen arvostelun Bitistä ennen kuin kaveri meni ja osti Fireflyn itselleen. Parin testipelin jälkeen olin myyty. Näennäinen avaruusräiskintä olikin lopulta ihan jotain muuta, tai olihan se toki räiskintääkin, mutta pelissä on myös tavoite: jokaisessa ulkoasultaan ja layoutiltaan vahvasti toisistaan poikkeavassa kentässä on kerättävä tietty määrä energiapilviä, jotka mahdollistavat pääsyn voimalaitoksiin, jotka pitää tuhota pois päiväjärjestyksestä… Välillä pitää teleporttailla, ja ruudun alalaidan karttaa on syytä pitää silmällä, tai reunoiltaan ympäri luuppaavaan maisemaan eksyy totaalisesti. Niin aluksen damage-tasoa kuin polttoaineen määrääkin on tarkkailtava, mikä siinä päälle vyöryvässä pikkuöttiäisten tuiskeessa helposti unohtuu. Firefly on totisesti hektinen!

Peli on graafisesti todella näyttävä. Karen Davies laati vaikuttavan grafiikan moneen paljonkin myyneeseen peliin, mutta ei koskaan noussut muutaman kollegansa tavoin isoksi nimeksi – vääryys jos mikä. Itse pidän Fireflyn surrealistisia taustamaisemia hänen hienoimpana saavutuksenaan; ne vaihtelevat kraaterisista kuunmaisemista tiiliseiniin ja kierteisiin puhelinjohtoihin, puhumattakaan satunnaisista täysin abstrakteista pikselikokoelmista. Spritetkin ovat hienoja, pelaajan ylhäältä päin nähty oma alus erityisesti. Myös reitinvalintaruudussa esiintyvä iso kärpäs-sprite on häkellyttävän pikkutarkkaa kasibittigrafiikkaa. Tavallaan Firefly tuo mieleen Hunter’s Moonin, joka sekin on ampumapelin puitteisiin istutettu omaperäinen viritelmä, jossa suoraan ylhäältä nähty pelaajan alus risteilee surrealistisessa maisemassa. Ehkä Firefly olisikin ollut enemmän kotonaan Thalamuksen tai Hewsonin kaltaisen omaperäisiä teoksia julkaisseen kustantajan listoilla. Joka tapauksessa kaikesta näkee, että tätä peliä on laadittu rakkaudella. Kaikki yksityiskohdat ovat hiottuja, ja pieniä omaperäisiä jippoja nousee esiin sieltä täältä: pelissä on tietty määrä satunnaiseen järjestykseen arvottuja ruutuja, joiden välillä reittiä voi valita tahtonsa mukaan, highscore-taulukko on toteutettu vektorigrafiikalla, pelaajan omat ammukset leijuvat aluksen ympärillä jatkuvasti liikerataansa muuttaen.

Ja tietenkin on musiikki. Fred Gray oli tässä vaiheessa jo pitkän uransa loppupuolella kuusnelosen parissa, mutta hän on pistänyt likoon kaiken osaamansa, ja Firefly on minusta tämän isompien nimien varjoon jääneen (hänkin!) tekijän paras saavutus. Jo tunnusmusiikki on hieno ja melodinen, mutta pelin aikana soiva eteerinen avaruusrock on vallan käsittämätön suoritus teknisestikin; kun aikoinaan hankin ensimmäisiä emulaattoreita tai SID-soittimia PC-laitteistolleni, turhautti aina se, miten pahasti ne sotkivat juuri Fireflyn kristallinkirkkaat äänet. Gray on vääntänyt SID-piiristä sellaisia tehoja irti, etteivät emulaattorit ole millään kyenneet samaan, joskin on todettava, että kun eilen kokeilen peliä Vicen viimeisimmässä versiossa, niin musiikki toimi jo oikein. Olipa aikakin.

Minä imeydyin Fireflyn maailmaan nopeasti ja syvälle. Luulen, että pidin pelistä paljon enemmän kuin kaveri jonka sen osti, ja jolta se toki kopioitui tupladekkimankalla nopsasti itsellenikin. Periaatteessa kyseessä on vain joka suuntaan vierivä shoot’em up, jossa isosta maisemasta etsitään kohteita ja tuhotaan. Mutta kaikki on niin kaunista ja outoa (keräämällä toisinaan vastaan tulevan kalan saa seinät vuotamaan vettä, ja näitä pisaroita poimimalla saa takaisin menettämäänsä energiaa – – tietenkin) ja kokonaan omanlaisessaan maailmassa, että en päässyt pelistä ollenkaan irti. Lopulta taoin tiskiin sellaisen megasession ja huippupisteet, että vaikka MikroBitin tilaus oli jo loppunut, lähetin tuloksen Peliluolaan silti. Tämä tapahtui joskus vuoden 1989 loppupuolella, minkä jälkeen selailin kaupan hyllyllä Bittiä säännöllisesti, kunnes lopulta numeron 3/90 Peliluolan Mestarien marmoritaululla minun huikea Firefly-tulokseni komeilee: 1611000 pistettä. Toinenkin miljoonan ylittänyt score pääsi lehteen samalla, mutta Rebounderista lisää joskus myöhemmin.

Firefly on minulle edelleen tärkeä peli. Sen kaoottisen unimaisissa maisemissa, huikean uljaassa musiikissa, reitinvalinnan vapaudessa ja oudoissa surrealistisissa yksityiskohdissa on niin paljon pureskeltavaa. Tätä on rakkaudella tehty kuusnelospeli parhaimmillaan: outo ja omaperäinen, kaunis ja oikein pelattava. Ymmärrän kyllä etteivät kaikki Fireflyn tietyille tuuriin perustuville ratkaisuille lämmenneet, mutta minun nähdäkseni ne istuivat pelin kummalliseen kokonaiskuvaan juuri oikein. Suosikki-mitali tälle klassikolle lähtee ehdottomasti.

Ja tämän myötä blogi jäänee taas jos ei nyt kokonaan tauolle, niin ainakin julkaisutahti parin kuukauden ajaksi harvenee. Hyvää kesää, kivoja kelejä.

Mainokset

#269 – Commando

C 269 Commando

Commando (Elite, 1985) oli joulun 1985 odotetuimpia julkaisuja – menestyneen kolikkopelin käännöstä oli mainostettu pitkään, odotukset olivat korkealla ja paineet kasautuivat pienen ja vielä suhteellisen nuoren kustantajan niskaan. Kuusnelosen versiota oli palkattu koodaamaan Chris Butler, jolla oli siinä vaiheessa takanaan kaksi vauhdikasta mutta nyttemmin unohdettua räiskintäpeliä. Kiirehän siinä tuli. Butler kyllä osasi hommansa, mutta se että joulu hengitti niskaan, näkyy ennen kaikkea pelin lyhyydessä: kuusnelosen versiosta on pudotettu peräti kahdeksan alkuperäisteoksen tasoa pois, lopullisen levelien määrän ollessa täten vaivaiset kolme. Se on todella, todella vähän, kun ottaa huomioon, että ainakin ensimmäinen on helppo läpäistä melkeinpä vahingossa vain, läpijuosten. Siinä ei paljon lohduta nätti grafiikka tai musiikki, kun odotetusta pelistä on kolmannes läpäistynä ensiyrittämällä.

En silti sano että Commando olisi huono. Se on tämäntyylisten pelien ehdotonta parhaimmistoa, ja tyylilaji on siis se, mitä MikroBitti kutsui harhaanjohtavasti ”Rambo-peleiksi”, vaikka Commando tuli ensin ja vaikkeivät Rambot peleinä tätä juuri edes muistuttaneet. Joka tapauksessa: yksi sotilas vastan kokonainen armeija, siinä sitä juonta. Hiekkaisessa maisemassa juoksee vihollisen väreihin pukeutunutta sotamiestä isoina laumoina, luodit lentävät, tankitkin pörräävät. Ja sielläpä tämä sankarimme paahtaa menemään, miestä kaatuu ympärillä kuin heinää. Kranaatteja voi heitellä, vaikka homma hoituu kyllä pelkän kiväärin kanssakin. Tärkein ominaisuus on silti nopeat refleksit, sillä ainoa keino pysyä Commandossa hengissä on juosta ja lujaa. Tätä ajatellen Chris Butler onkin ohjelmoinut pelin hyvin: se on miellyttävän nopea, ja vaikka vauhti on armoton, pelin tempo ei silti ole epäreilu. Nopeus, refleksit ja reaktiot ovat hengissäpysymisen A ja O. Niin kuin varmaan oikeastikin sodassa, ainakin jos aikomuksena on yksin rynniä vihulaista päin.

Parhaiten Commando muistetaan nykyisin tietenkin Rob Hubbardin musiikista, joka on hillittömän energinen kuusnelos-klassikko, ja vaikka onkin Hubbardin varhaisimpia soundtrackeja, lienee silti oikeutettua sanoa, että myös yksi hänen onnistuneimpiaan. Draivi on hurja, melodia potkii, tekee mieli soittaa ilmakitaraa tai vähintäänkin hakata tahtia pöytään. Absoluuttista SID-mannaahan tämä on, ja parin muun samaan aikaan markkinoille pulpahtaneen pelin kanssa toi Hubbardin todella vaikuttavalla kertarysäyksellä pelimaailman tietoisuuteen. Commandon tunnari on totisesti kuin tehty taustamusiikiksi luotisateelle, räjähdyksille, kuumeiselle kujanjuoksulle.

Minullekin tämä peli päätyi kopiona jo varhain, ja oli silloin jo tuttu niin nimeltään kuin maineeltaankin. Vaikkei tyylilaji ehkä ole se omanlaisimpani, on Commandon pelaaminen kuitenkin siinä määrin viihdyttävää, että tämän parissa kyllä tuli otettua matsia – kunnes sitten erään kerran selvitin sen kolmannenkin tason, ja peli päättyi. Oli siinä vähän ihmettelemistä. Tosiaan homma tuntui jäävän aivan kesken, ja niinhän se tavallaan jäikin, mutta kuusnelosella nämä kolme tasoa oli kaikki mitä oli tarjolla, joten kaipa tämän sinne omien huippusuoritusten joukkoon sitten voi laskea. Ei läpipelattuja pelejä kovin montaa kertynyt, joten sikälikin.

#202 – The Great Giana Sisters

G 202 Great Giana sisters

Saksalaisen peliteollisuuden kertarysäyksellä kärkikastiin nostanut The Great Giana Sisters (Rainbow Arts, 1987) kuuluu siihen kouralliseen pelejä, jotka ainakin minulle terävimmin määrittelevät kuusnelosen. Muistan hyvin tarkasti sen, miten ensi kerran Giana Sistersistä kuulin: siitä oli arvostelu Computer + Video Games -lehdessä, jota toisinaan tuolloin ostin. Pelistä arvosteltiin nimenomaan kuusnelosversio, ja ylistykset pursusivat, mikä tosin oli joka suuntaan kumartavalle C+VG:lle tavallista. Mutta ne kuvaruutukuvat kutkuttivat mieltäni. Peli näytti paitsi uskomattoman hyvältä, myös jännittävällä tavalla omanlaiseltaan. Giana Sisters näytti edustavan jotain kokonaan uudenlaista suuntausta pelimaailmassa, ja lieneekö toista peliä koko kuusnelosen historiassa, jota olisin lehtiarvostelun jälkeen yhtä kiihkeästi halunnut kuin tätä? (Lienee kyllä – saman julkaisijan Turrican muutamaa vuotta myöhemmin; ja SEUCK aiheutti vastaavan hingun toki sekin, mutta ei kai sitä peliksi voi laskea…)

No siinäpä sitten pieni ihminen yritti peliä kaupoista etsiä, kun markkinamaailman todellisuus jylläsi, ja Nintendo esti omaa merkkipaalupeliään estottomasti imitoivan teoksen julkaisun siinä määrin tehokkaasti, että mahtoiko Giana koskaan Suomessa kaupan hyllyille edes ehtiä. Piraattiversiot toki levisivät sitäkin ansiokkaammin, ja kaveriltahan pelin itsekin sain aika pian sen jälkeen kun oli käynyt ilmi, ettei sitä ollut kerta kaikkiaan mahdollista ostaa mistään. Ja totta kai kävi niin kuin pitkin, ja Giana-sisarukset veivät miehen mennessään.

Tokihan Super Mario Brothers oli minulle nimenä tuttu, ja tiesin senkin, (muistettiinhan asia mainita pelin arvioissa) että kyseessä on melko suoraviivainen kopio… Mutta en minä ollut ikinä Nintendoa nähnytkään, ja toisaalta Mario-henkinen tasohyppely kuusneloselta totisesti puuttui, kuten tämän myötä saatiin huomata. Pelille oli tilaus, ja ehkä Gianan kohtaloksi koituikin kertakaikkiaan liian hyvin tehty työ: peli keräsi hillittömän ennakkosuitsutuksen lehdistössä, valtavan mainoskampanjan… Ei kai ollut ihme, että Nintendon mielenkiinto heräsi. Sinälläänhän pelistä ei ollut Japanin megakorporaatiolle mitään varsinaista haittaa – eihän sitä NES:lle julkaistu, eikä toisaalta Mariota ollut saatavilla kotitietokoneille. Periaatteista oli silti tärkeää pitää kiinni, ja kyllä vähän tekee mieli ajatella niinkin, että jonkinlaista katkeruutta on esiintynyt… Koska, kun vuonna 1999 ensi kerran tutustuin kasibittiseen Nintendoon ja totta kai myös Super Marioon, oli todettava yksinkertainen fakta: Great Giana Sisters on pelinä paljon parempi. Grafiikka ja äänet ovat pari pykälää Nintendon vaatimattoman toteutuksen yläpuolella, mutta ennen kaikkea, ehkä koska olen joystick-sukupolvea, pelattavuus on kokonaan eri sfääreissä. Ei minun käteeni istu ristiohjain: tikku sen olla pitää. Ja niin vain on, että pikselintarkkaan hyppimiseen, tiukkoihin aikarajoihin, tarkasti ajoitettuihin loikkiin ja ampumisiin perustuvan pelin ohjaus on 100% oikein ohjelmoitu, ja harvan puhtaasti toimintaan perustuvan pelin pelaaminen on sellainen ilo kuin Giana Sistersin. Pahoittelen ylisanainflaatiota, mutta kolme vuosikymmentä myöhemminkin on pakko hämmästellä, miten tämä peli tuli ikään kuin takavasemmalta ja oli kertakaikkiaan täydellisyyteen hiottu kasibittinen taidonnäyte.

Mutta jos tosiaan jokin elementti uupuu niin omaperäisyys. Maasto ja rakennelmat muistuttavat Mariosta, monet viholliset samoin, tasaisesti vaihtelevat ulkomaastot ja tiiliseinäiset käytävät, timanttien (=kolikkojen) kerääminen, maanalaiset aarreluolat ja niin edelleen… Siinä missä Mario kasvaa sienen syötyään kokoa, Giana (jonka sisaren (”Luigin”) nimi muuten on Maria…) muuttuu rusettipäisestä tylleröstä punk-neidoksi, joka puskee seiniä hajalle. Kyllä ainakin meikäläiseen vetoaa tämä uudistulkinta paljon enemmän kuin italialaisen putkimiehen edesottamukset. Prinsessaa ei Giana Sistersissä pelastella, mutta väliäkö noilla taustatarinoilla muutenkaan.

Addiktiivinenhan tämä peli on kuin piru, eikä kai lopulta mennyt kauaakaan, kun kaikki 32 tasoa olin pelannut läpi. Poikkeuksena suunnilleen kaikkiin muihin selvittämiini peleihin, ei Gianan loppuun pääseminen haitannut uudelleenpelaamisarvoa ollenkaan; tähän tuli palattua aina vain. Muistelen, että kaksi tai kolme menetettyä elämää taisi olla pienin määrä, jolla lopulta selvitin koko pelin, ja siinä määrin omaan Giana-guruuteeni uskon, että jos saisin kunnon joystickin käteeni, niin ihan puhtaasti menisi vieläkin. Emulaattorilla ei onnistu: näppäintuntuma ei ole sama kuin joystick.

Kuten sanottu, saksalainen Rainbow Arts nousi Giana Sistersin myötä kuusnelosjulkaisijoiden kärkikastiin, ja vaikkeivät firman peleistä useimmat sentään tälle tasolle päässeetkään, oli muutamia hittejä kyllä tiedossa; klassikoitakin, joita kaikkia yhdistää herra nimeltä Manfred Trenz, jonka ensiesiintyminen tapahtui nimenomaan Gianan myötä, ja jonka laatima pikkutarkka grafiikka (ohjelmoinnista hän ei vielä tässä vaiheessa vastannut) onkin ehdottomasti iso osa pelin viehätystä. Palaan siihen lehdessä olleita kuvia katsellessa kokemaani tunteeseen jostain uudesta: se tuntuu myös pelatessa. Kokemuksen syynä lienee kuusnelosen peleille vieras pelihahmojen ja ympäristön symbioosi. Grafiikka on isoa. Kaikki Gianan ympäristössä sijaitseva on nimenomaan osa peliä, ei pelkkä taustagrafiikkaa tai koristetta – tämä oli uutta, ja teki pelin maailmasta kokonaisvaltaisen kokemuksen, jota Chris Huelsbeckin onnistuneen letkeä taustamusiikki värittää. Anteeksi taas ylisanainflaatio, mutta harvassa ovat ne pelit, joita pelatessa on kokenut niin täydellisesti olevansa toisessa todellisuudessa, niin täysin kuvan, äänen ja pelituntuman muualle viemänä… Boulder Dash on sellainen, ja Wizball, ja edellämainittu Turrican… Muita ei nyt ihan heti tule mieleen.

The Great Giana Sisters on teknisesti hienoimpia kuusneloselle koskaan tehtyjä pelejä. Sen pelaaminen on edelleen ilo ilman ripaustakaan nostalgiahyhmää, ja onpa jokin kosminen ympyräkin sulkeutunut sikäli, että 2000-luvulla Nintendon konsoleille on ilmestynyt ihan virallisia Giana Sisters -pelejä. Tytöt ovat siis tavallaan päässeet kotiin. Vai ovatko punkkarit sittenkin myyneet sielunsa?

#133 – Volfied

V 133 Volfied

Jos olen muutamissa viimeisissä päivityksissäni antanut negatiivisen kuvan kuusnelosen 90-luvun pelitarjonnasta, niin otetaan nyt esimerkki positiivisemmasta julkaisusta. Volfied (Empire, 1991) tuli aika takavasemmalta ja tempaisi meikäläisen mukanaan kerrassaan totaalisesti. Suurta hypeä tai odotuksia ei tähän peliin liittynyt; Zzap!in kehuvan arvostelunkin taisin lukea vasta jälkeenpäin, niin uunituoreina pelit tuohon aikaan tipahtelivat postilaatikkoon.

Volfied perustuu Taiton kolikkopeliin, ja tekee Arkanoidit siten, että on ikivanhan ja hyväksi havaitun peruspelin moderni päivitys. Siinä missä Arkanoid uudisti Breakoutin, Volfied modernisoi Qixin, josta ei virallista kuusneloversiota vielä tuolloin ollut, mutta jonka häpeämättömän yksi yhteen tehty klooni Stix oli jo monilta kopiokaseteilta itselleni tuolloin tuttu ja todella oivalliseksi havaittu. Kyseessä on idealtaan omaperäinen arcadepeli, jossa ruudulla vaeltaa yksi iso ja muutamia pieniä ökkiäisiä. Pelaaja on ruudun reunoja kiertävä alus, jonka pitää leikata taustasta palasia uskaltautumalla omalta turva-alueeltaan pois vihollisten keskelle (jossa hengenlähtö on akuutti uhka), vetää viivaa perässään ja palata takaisin; näin rajattu alue muuttuu omaksi tilaksi jolle vihollinen ei pääse ja jolla pelaaja on turvassa. Kun vähintään 80 prosenttia tilasta on otettu viholliselta haltuun, edetään seuraavaan kenttään. Sellaisenaan jo koukuttavaan Stixiin verrattuna Volfiedissa on persoonallinen grafiikka, vaihtuvat vihollismonsterit erilaisine toimintatapoineen ja erilaisia bonuslaatikoita, joita saa käyttöönsä rajaamalla ne alueensa sisään.

Ja siinähän tuo. Ei Volfied päällisin puolin ole mikään loistotyö: grafiikka on korkeintaan ok, spritetkin vähän välkkyvät. Musiikki ja äänet ovat aika hengettömiä, tietty kömpelyys vaivaa koko peliä… Mutta itse idea on vaan niin julmetun hyvä, että minä upposin tähän täysillä. Pelasin ja pelasin, aina viimeiseen leveliin asti pääsin, mutta muistaakseni siellä piti saada jo 97 % (tai jotain samansuuntaista) alueesta talteen, ja siinä ei enää oma joystickinkäsittelykyky riittänyt. Ihan varma en ole antaisinko tälle ”Uguksen suosikki!”-mitalin pelkästään tämän eittämättä intensiivisen mutta varmasti myös aika lyhyen addiktioni vuoksi, mutta Volfied on sikäli omassa pelihistoriassani ainutlaatuinen peli, että on ainoa (jos nyt joku Tetris poislasketaan, se on enemmän idea kuin peli) johon olen uponnut sekä kuusnepalla että PC:llä. Tosiaan ihan ensimmäisten kokoelmaani päätyneiden pelien joukossa DOS-koneeseen päivitettyäni oli juurikin Volfied, ja siinä määrin paremmin peli isommalla koneella sujui, että tempaisin sen viimeisenkin tason läpi. En minä kovin montaa peliä ole koskaan läpäissyt, mikä tässä kohtaa nyt erikseen mainittakoon.

Ei Volfied siis mikään klassikko ole. Ei tekninen merkkipaalu tai originaali kuningasidea – onpahan vain pirun toimiva konsepti sen verran hyvin toteutettuna että uusi peli on aina vaan otettava. ”Kerta vielä”-efekti on tosiaan Volfiedissa vahvana, ja vuoteen -91 tullessa sellaiset pelit alkoivat olla jo valitettavan harvassa.