On aina sääli, kun teknisesti viimeisen päälle hiottu peli ei sillä tärkeimmällä osa-alueellaan tee sanottavaa vaikutusta. Elektraglide (English Software, 1986) on nimittäin varsinkin näin retrospektiivisesti nähtynä aika onnistunut tekele, varsinkin kun ottaa huomioon että genre on tuo pahamaineinen kuusnelos-ajelu. Tie muodostuu totutun ankeaan tyyliin raidoista (ei tosin vielä koko ruutu, mihin ääripisteeseen tämän tekniikan vei vasta Outrun), mutta nopeus on se mikä ratkaisee, ja tässä pelissä maisemat viuhuvat vastaan vauhdilla. Horisontin vuorijonokin seilaa kenties hivenen epärealistisesti puolelta toiselle mutkissa, mutta efekti on näyttävä, ja se on sentään tärkeintä. Itse peli onkin sitten vähän hohhoijaa.

Elektraglide (erittäin cool otsikko muuten) ilmestyi alkujaan Atarin kasibittiselle koneelle, ja oli ilmeisesti kyseisen laitteen tekniset ominaisuudet äärimmilleen vääntävä ihmeteos. Kuusnelosen käännöstä hypetettin paljon, ja myös vielä tuolloin varsin tuore lehti Zzap!64 julkaisi etukäteisjuttuja ja kuvia. Paineet kasvoivat… Itse peli sitten arvostelussa tyrmättiinkin tylsänä ja mitäänsanomattomana. Tosin itse olen tämän Zzap!in arvostelun lukenut vasta myöhemmin netistä. Oma ennakkokäsitykseni Elektraglidesta, ennen kuin se joskus (muistaakseni suhteellisen myöhään) luokseni kopiona päätyi, oli MikroBitistä, jossa arvostelija ei meinaa pysyä nahoissaan, kun on tästä mestariteoksesta niin tohkeissaan. Rivi kymppejä ja täydet viisi tähteä on tämän kuusnelosversion (olettaisin) loppupisteytys, eikä tämä kyllä yleisen näkemyksen kanssa nykyään mene yksiin. Toisaalta tuntuu ettei Bitin arvostelija ole ihan täysin kartalla ollut kaikesta muutenkaan: Pelin kannessa on moottoripyörä, samoin latauskuvassa, ohjeissa puhutaan tietenkin koko ajan moottoripyöristä, tarkempia teknisiä speksejäkin ajopelistä vissiin annetaan. Mutta Bitin arvostelija puhuu vain autolla ajamisesta… No, näkymä on silkkaa 3D:nä vastaan vierivää maisemaa, joten voisihan tämä tuulilasin takaakin olla nähtynä, samahan tuo. Hupaisa yksityiskohta kumminkin.

Taidokkaan koodin lisäksi (tykkään alkuruudun vektorigrafiikalla animoidusta logosta) ei Elektraglidesta kyllä paljoa jää käteen. Ajaminen on nopeaa mutta tylsää, ketään muita ei näillä teillä kruisaile, eikä uloskaan pysty kaarteissa ajamaan. Tavoitteena on edetä tietty matka tietyssä ajassa, ja esteenä ovat vastaan pomppivat pallot, tiellä seisovat tolpat ja muu surrealistinen sälä. Törmääminen pudottaa vauhdin nollaan ja vie kallisarvoisia sekunteja, siinä kaikki vaara, mutta siinä on kyllä tarpeeksi – sen verran armoton se aikaraja on. David Whittakerin musiikki jolkottelee taustalla menemään tyypillisen whittakermaisesti. Hänellä on muutamat onnistumisensa, mutta pääsääntöisesti miekkosen soundtrackit eivät minua peleissä koskaan erityisesti lumonneet.