Tietenkin on selvää, ettei Gun Dogs (Hill MacGibbon, 1984) ole mikään laatupeli, mutta ei voi mitään sillekään, että se kuuluu näiden obskuurien varhaispelien sekalaisesta massasta parhaiten mieleen jääneiden joukkoon. Peli oli minulla kopiona kymmenien aikalaistensa kera jollakin 90-minuuttisella Konicalla, ja täysi mysteeri: ei alkuruutua, ei nimeäkään, paitsi ”Gundog”, jolla peli oli nauhalle talletettu. Vasta kullanarvoinen Gamebase64-tietokanta minulle kertoi, että tämähän on jälleen vanhan tutun Andromeda Softwaren käsialaa, tuon varsinkin 80-luvun alussa aktiivisen unkarilaisen tiimin, jonka tässä blogissa aiemmin esitellyt teokset ovat käsitelleet mm. kissoja ja Tetristä. Nyt ovat sitten vuorossa koirat.

Vaikka otsikko tuo mieleen esim. 2000 AD -lehteen sijoittuvan postapokalyptisen sarjakuvan (no minulle ainakin), niin totuus on maanläheisempi: metsästyssimulaattorihan tässä on kyseessä. Gun Dogs sijoittuu yhteen joen halkaisemaan ruutuun, kummallakin rannalla seisoo metsästäjä haulikkoineen ja saappaineen, taivaalla liitävät sorsat. Aina uuden linnun saapuessa estradille se kilpapaukutellaan hengiltä (molemmat pelaajat ovat oletuksena koko ajan mukana, mutta yksinkin voi pelata), minkä jälkeen pelin nimihenkilöt lähtevät liikkelle. Koiran virka on noutaa maastoon tai virtaan pudonnut linnunraato ja kuljettaa se omistajansa laatikkoon, vasta tässä vaiheessa heruu pisteitä. Peliaikaa on minuutti, voittaja se, kenellä isompi score. Helppoa ja yksinkertaista.

Se miksi Gun Dogs on minulle jäänyt niin terävänä mieleen, on pelin outo tunnelma. Jo tämä yksinäinen jokimaisema, jossa lakoniset metsästäjät seisovat kuin patsaat savessa, on tunnelmaltaan kuin metsään mennyttä Kaurismäkeä. Osuman saaneet linnut putoavat kuoleman tyyneys kasvoillaan maahan tai veteen, ja koirat, nuo palveluintoiset raukat, jotka parhaansa koittavat, jäävät vähän väliä virran viemiksi, törmäävät joessa seilaaviin tukkeihin, välillä jostain lipuu paikalle iso kala, joka sekin osuessaan vetää itsensä kokoista lintua kantavan piskin pinnan alle pysyvästi. Koiran kuolema on täysin koruton tapahtuma, johon kukaan ei reagoi. Kuluu hetki, ja uusi koira ilmestyy entisen paikalle. Paukutus jatkuu, lintuja putoilee – kunnes minuutti on kulunut, ja peli soittaa kauhistuttavan surullisen melodian. Sen tunnelmassa on jotain hirmuisen pelottavaa.

Nämä isäntänsä linnunhimon uhriksi joutuvat koirat, ankea syysmaisema, maastoon kerääntyvät linnunraadot ja kauhean kaihoisa musiikki tuovat mieleeni itäeurooppalaisen taide-elokuvan, ja varsinkin kun minulle nyt selvisi Gun Dogsin unkarilainen alkuperä, tämä tunnelma korostuu. Pidän näistä hämmentävistä muinaispeleistä ajalta, jolloin digitaalinen viihdeteollisuus ei ollut vielä tasapäistynyt. Ei tällaista enää muutamaa vuotta myöhemmin kukaan olisi julkaissut.

Harrastuspohjalta laadittuja tulkintoja tutuista hahmoista tuli kyllä peleissä vastaan säännöllisesti, mutta Snoopy (Radarsoft, 1984) on sikäli kiinnostava poikkeus, että on kaupallisesti julkaistu peli, joka ei edes yritä kätkeytyä kiertoilmaisujen tai muun muka-omaperäisen taakse, vaan on ihan rehellisesti Snoopy. Mikään virallisesti lisensoitu tuote ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan hollantilainen Radarsoft on ihan omin päin pistänyt pelin markkinoille. Saattaisin kuvitella että nykypäivänä ei moisia temppuja harrastava firma kauaa porskuttaisi, mutta useita laadukkaita pelejä julkaisseen Radarsoftin pitkä taival oli tässä vaiheessa vasta aluillaan.

Snoopy ei kai sinällään ole laadukas, mutta se on aivan julmetun sympaattinen, minkä huomaa esimerkiksi lueskelemalla peliä muistelevien kommentteja netistä. Ei tästä oikein kellään ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka peli on paitsi älyttömän yksinkertainen, myös lyhyt ja helppo pelata läpi. Itse yhdyn muiden näkemyksiin täydestä sydämestäni: Snoopy on ihan mahtava. Tämä päätyi minulle ihan ensimmäisten kopioitujen pelien joukossa, ja hivenen surrealistisen naivistinen ilmapiiri imaisi heti otteeseensa. Pelaaja ottaa ohjattavakseen ison (melkein puolen ruudun korkuisen) Ressun, ja pointtina on selvitä läpi kahdenkymmenen ruudun vasemmasta reunasta oikeaan. Jokaisessa ruudussa (joilla kaikilla on oma kuvaileva tai eteenpäin kannustava otsikkonsa) on jokin erilainen este tai vaara, ja juuri nämä luovat pelin oudon tripahtavan tunnelman. On lasereita ja ilmassa leijuvia pääkalloja, on edestaksin seilaavia palkkeja ja muotoja, välillä Ressu muuttuu näkymättömäksi ja sen sellaista. Jokaiseen ruutuun löytyy oma ajoitukseen perustuva strategiansa, ja kaipa tätä on aikoinaan tullut pelattua paljon, koska kun äsken latasin pelin emulaattoriin, hutaisin sen laakista läpi. Vain kentässä 12 (”Good dog, Snoopy”) kuolin kahdesti, kun pikselintarkat hypyt eivät ihan asettuneet kohdilleen. Mutta sillä viimeisellä elämällä sitten selvitin loput kahdeksan ruutua, eikä tämä tarkoita suinkaan pelin päättymistä; Snoopy alkaa läpipeluun jälkeen alusta, vain pykälää nopeampana. Ja näin kai jatkuu hamaan ikuisuuteen, oletan, mutta jo kakkoskierroksen nopeus asettaa vähän haasteita.

Snoopyn taustalla soi lähinnä yhtä äänikanavaa käyttävä versio Scott Joplinin kappaleesta ”The Entertainer”, jonka yhdistän vielä nykyäänkin aina tähän peliin. Mitään yhteyttä sävellyksellä ei Ressuun tai Tenaviin ole, eikä varmasti mitään lupia tämänkään versiointiin ole kyselty, joten sikäli kappale sopiikin peliin mitä mainioimmin.

Smurffeista ei koskaan ilmestynyt virallista peliä kuusneloselle. Mikä smurffaava vääryys! Mutta eri tasoisesti kotikutoisia epävirallisia virityksiä kyllä sitten riitti. Niistä Smurfen (???, 1985) lienee tunnetuin, ja oli minullakin kopiona kasetilla jo varhain.

Päällisin puolin pelin harrastajalähtöisyys näkyy ideaköyhyydessä: pelaajan ohjaama smurffi kävelee ruutu kerrallaan näkyvässä maisemassa vasemmalta oikealle, ja joka ruudussa on aina jokin henkeä uhkaava elementti josta pitää selvitä. Nämä vaaratekijät ovat sellaisia kuin aita ja ruohotupsu, joten ei tässä nyt kovin hiuksianostattavan viihteen äärellä olla… Jo penskana ymmärsin ettei tämä ole virallinen lisenssi, osaksi siksi että minkään firman nimeä ei alkuruudussa ole, ja toisaalta siksikin että onhan tämä ihan naurettavan monotoninen ja ankea peli. Sikäli oli siis yllätys kun vuosia myöhemmin selvisi, että Smurfen on itse asiassa kohtalaisen suora kopio amerikkalaiselle Colecovision-konsolille vuonna 1982 julkaistusta pelistä Smurf: Rescue In Gargamel’s Castle. Kuka pelin onkaan kuusneloselle koodannut, on sisäistänyt tämän ehkäpä aika nuorelle yleisölle suunnatun teoksen olemuksen hyvin, ja niin tämä jännittävä Smurffiinan pelastamiseen tähtäävä seikkailu on ikuistunut myös osaksi kuusnelosen historiaa. Ja oikein hyvin taisi käyttäjältä toiselle kopioituakin, niin moni tätä muistelee pelanneensa.

Parhaiten pelistä on kyllä jäänyt mieleen musiikki. Ilman mitään erityistä syytä tämän smurffauksen taustalla nimittäin soi oikein pätevä versio Michael Jacksonin kappaleesta Billie Jean; ja vaikka itse en junnuna alkuperäisteosta tuntenut niin diggailinpa kuitenkin. Smurfen latautui kerran jos toisenkin koneeseen vain siksi, että vaikka itse peli oli tylsä (joskin omassa zenmäisessä tasapaksuudessaan toki viehättäväkin), niin se taustalla soiva musiikki oli ihan timanttia. Ei se millään tavoin sopinut tähän leppoisaan metsäkäyskentelyyn (ja kerran soituaan loppuun ei kappale ala enää edes gameoverin jälkeen uudestaan, vaan siitä eteenpäin saa pelata hiljaisuudessa), mutta väliäkö sillä sitten. Hyvin smurffasi näinkin.

Olen kuullut tarinoita vanhasta merimiehestä, joka näki eläköidyttyään toistuvia painajaisia, sinällään melko absurdeja, haaksirikosta, jossa laivallinen ihmisparkoja ja järkyttävän suuri norsu (tai ehkä mammutti) ovat pelastautuneet isokokoiselle jäälautalle jossain päin Jäämerta, kaukana kaikesta. Tarinoiden mukaan painajaiset helpottivat vasta kun vanha merimies koodasi niistä pelin nimeltä Arctic Shipwreck (Commodore, 1983), joka ei ehkä ole oudoin näistä kuusnelosen alkuvuosien peleistä, mutta siellä hämmästyttävien tekeleiden kärkipäässä kuitenkin.

Pelaaja ottaa tässä lohduttomassa skenaariossa tuon jokseenkin paikkaan sopimattoman kärsäeläimen roolin. Ja juuri lohdutonhan tämä on. Jää on liukas, meren aallot keinuttavat lauttaa armottomasti, eivätkä ihmisparat kykene muuhun kuin avuttomina odottamaan jäätymiskuolemaansa liukuessaan kohti vettä, jonne lautan laidan yli vinkaisten katoavat yksi kerrallaan kaikki. Norsun tehtävä on marssia pikavauhtia aina sinne, missä jää on korkeimmillaan, jotta lautta palautuu kohtalaiseen tasapainoon, mutta ei liikaa tietenkään, pian alkaa ihmismassaa liukua niskaan ja taas on vaihdettava paikkaa. Ja myrskyävä meri se vain lauttaa keinuttaa…

Jääkimpale on täytettyä vektorigrafiikkaa, ja oivallinen ohjelmointitaidonnäyte:  sen keinahtelu on hypnoottista ja realistista, eikä norsu onnistu kääntämään lautan kallistuskulmaa hetkessä, vaan liike on hidasta ja yleensä monta ihmissielua solahtaa laidan yli vielä senkin jälkeen kun elefantti on vaihtanut paikkaansa reunalta toiselle ja jäävuori vasta hitaasti alkaa asettua uuteen kulmaan. Surkeimmassa tapauksessa tasapainotuksen jälkeen vain yksi ainoa toverinsa hyiseen kuolemaan menettänyt merimies liukuu jäälaatalla norsun seurana. Se on niin lohduton näky että tekee mieli resetoida peli ja etsiä joku jonka syliin käpertyä.

On tässä sentään vähän tavoitettakin: horisontissa ruudun laidalta toiselle seilaava laiva on aikaraja, ja jos onnistuu yhdenkin kanssapelastujan pitämään pinnalla siihen asti kunnes laiva saavuttaa määränpäänsä, on homma hoidettu. Siis luulisin niin; en minä ole ikinä onnistunut, varsinkin kun aina silloin tällöin taivaalta syöksyy petolintu, jota pitää hätistellä pois tai se napsii onnettomasti sätkiviä ihmisiä mukaansa yhden kerrallaan… Tämä on tosiaan täysin iloton peli, puhdasta painajaista. En oikein ole varma kumpaa kohtaan tässä tuntee enemmän empatiaa, niitä jo kaiken toivonsa menettäneitä ihmisiä, vai heidän ainoaa toivoaan, norsua joka epätoivoisesti yrittää pitää tässä painajaistilanteessa näitä raukkoja hengissä? Mutta luonto on armoton. Kohtalo on kova, kaikkensa voi yrittää, kaikkensa voi tehdä, kaikkensa antaneena voi katsoa juuri niiden syöksyvän jäiseen helvettiin yksi kerrallaan jotka luottivat sinuun ja siihen että tässä painajaisessa olisin pitänyt heidät elossa vielä edes hetken, edes yhden päivän vielä, edes tunnin.

Arctic Shipwreck ei ehkä ole digitaalisen viihteen merkkipaalu, mutta kertakaikkisen mieleenjäävä kokemus. Todettakoon vielä lopuksi, että norsulla voi myös suorittaa päämäärätietoisen itsemurhan kävelemällä suoraan mereen. Tämän jälkeen peli jatkuu vielä sen verran pitkään, että pelaaja ehtii nähdä kaikkien lautan ihmistenkin syöksyvän avuttomina jäätä pitkin kuolemaansa. Sitten palataan alkuruutuun, jossa soi tunnusmusiikkina ”What shall we do with the drunken sailor?”.

Tasaluvut paukkuvat, mutta valitettavasti käyttämäni tekoälysovellus ei arponut tämänkertaiseen käsittelyyn mitään erityisen merkkipaaluisaa teosta. Silti pitää tässä kohdin olla etäisen tyytyväinen siihen, ettei tämä projekti nuupahtanut heti tuoreeltaan ylitarjonnan alle – en voi sanoa etukäteen osanneeni edes etäisesti arvioida paljonko näitä lapsuus- ja teinivuosina pelattuja pelejä lopulta kertyisi, mutta jos nyt tässä kohdin pitäisi jokin arvio heittää, oletan ettei ehkä ihan tuhanteen asti päästä, mutta toisaalta ettei loppusaldo siitä kauaskaan jää. Mutta suhtaudunko siis koko blogiin vain suorituksena, jonka loppuunsaamista nyt jo innolla odotan? En suinkaan. Tämä on ollut nautittava välipala muiden kirjoitushommien ohella, ja ehkä osasyynä jatkumiselle on ollut tekemisen helppous: kirjoitan vain sen minkä muistan. Oma kokemus on tämän blogin selkäranka, viralliset historiikit ovat muualla. Lähdeteoksia en ole selaillut, josko niitä nyt liikoja lieneekään.

Mutta että Lazarian (Commodore, 1983). Jollakin varhaisella kopiokasetilla tämä hämmentävä teos oli, ja moneen muuhun vuoden -83 julkaisuun verrattuna muistan sen oikein pelattavana, mutta ennen kaikkea hyvin outona pelinä. Pelaaja ohjaa surrealistisen näköistä alusta, joka jotenkin eläväisen oloisesti sätkii ”jalkojaan”. Pelin olemus vaihtelee radikaalisti levelistä toiseen, mutta onneksi siten, että ruudun alareunassa on joka tasolle toimintaohje: on ammuttava sitä ja tätä, kuljettava sinne ja tuonne, väisteltävä tuota, tähdättävä tänne. Kaikki on koko ajan jotenkin kummallista. Heti ensimmäisen ruudun täyttää suuri pallo, jonka ympärillä on tilaa liikkua vain vähän. Pallossa on pieniä pisteitä jotka ampuvat pelaajaa, nämä on yksi kerrallaan tuhottava, jolloin niistä ampaisee liikkeelle meteoreja, joista ruutu hitaasti täyttyy. Myöhemmin tulee vastaan mm. kapea tiiliseinäinen käytävä jossa on navigoitava väistellen tappavia enkeleitä, oman aluksen kaksoiskappale jonka luo pitää pyrkiä, puhumattakaan suuresta pyramidista, jonka huipulla illuminaatti-henkinen silmä mulkoilee.

Harvinaisena elementtinä Lazarian sallii peliä jatkettavan aina siltä tasolta jossa game over koittaa – eikä edes siltä tasolta, vaan siitä nimenomaisesta vaiheesta kyseistä tasoa johon asti on selvinnyt viimeisen hengen lähtiessä. Tästä seuraa se outo fakta, että pelin pelaa hyvin nopeasti läpi. Itse asiassa muistan nuorena ihmetelleeni tätä. Luulin että tein jotain väärin, tai että pelissä on jokin vika, kun se ei koskaan palannut alkuruutuun. Näin tottumattomia me kuusneloskäyttäjät olimme ”continue”-ominaisuuteen – tämä huvittaa minua sikäli, että nykyisin esim. Nintendolla 80-luvulla pelanneet muistelevat hirvittävänä vääryytenä ja epäonnistuneena ratkaisuna sitä, jos jotain peliä ei ollut mahdollista jatkaa. Meille kuusnelostelijoille ajatus oli kerrassaan vieras. Jos kuolit, aloitit alusta; näinhän sen kuului mennä. Vasta Turrican vuonna 1990 toi continue-ominaisuuden merkittävällä tavalla kuusnelosen valtavirtaan, ja silloinkin jatkaa sai vain pari kertaa ennen kuin oli käännettävä kasetti ja palattava takaisin ykköstasolle.

En minä osaa Lazarianista paljon sanoa. Se lienee julkaisuvuotensa parhaimmistoa teknisesti, grafiikka on monipuolista, taustamusiikkina soi Bachin Oodi ilolle, kaikki on outoa ja ikään kuin jostain vähän vieraasta todellisuudesta – kun ei kahta edes etäisesti samanlaista tasoa ole peräkkäin, ei selkeää kokonaiskuvaa pelin luonteesta synny, mutta toisaalta eipä pelaamiseenkaan kyllästy.

Tästä on hyvä jatkaa kohti seuraavaa merkkipaalua.