#143 – Quake Minus One

Q 143 Quake minus one

No nyt on aika spesiaali tapaus. Quake Minus One (Monolith, 1985) kiinnitti huomioni jo varhain kauppojen hyllyillä pakkauksellaan, joka oli radikaalisti kaikista muista aikansa pelikoteloista poikkeava. Monolith-niminen julkaisija pyrki erottumaan muista pitkällä ja kapealla, no, monoliitilla, jonka mustaan marmoriin vivahtavan kuoren pois liu’uttamalla pääsi käsiksi itse kasettiin – kaikki vaadittavat teksti- ja kuvatiedot pelistä oli painettu isolle pyöreälle pahvilevylle, joka kohosi monoliitin ylle neonkeltaisen jämäkän muovilämiskän tukemana. Paketti veti vertoja käsittämättömyydessään taannoiselle Stefan Lindfors -vesipullolle, ja on helppo kuvitella että sen kuljettaminen ja varastoiminen on ollut yhtä tuskaa. Ja tosiaan, erottuihan tuo kaupoissa. Olin peliä katsellut siellä täällä jo pitkään tietämättä siitä kotelon ohella mitään muuta, kunnes lopulta eräänä kesänä ostin sen Isojoella sijaitsevan sähkötarvikeliikkeen pelihyllystä 29 markalla.

Ei ollut Quake Minus One senkään arvoinen. Kyseessä on jonkinlaisen kulttihahmon mainetta jo tuolloin kantaneen Mike Singletonin luomus, ja laajoista rooli- ja / tai seikkailupeleistään tunnetun (varsinkin Spectrumin omistajat miehen vanhoja pelejä muistelevat lämmöllä) tekijän askel scifin ja strategian puolelle on… No, vaikea oikeastaan sanoa mitä se on. Peli on niin vaikeasti lähestyttävä ja suorastaan aktiivisesti pelaajan läsnäoloa hylkivä, ettei mitään tuntumaa synny. Parille paksulle pahvinpalaselle painetut ohjeet ovat naurettavan niukat, etenkin kun kyseessä on todella, todella, monipuolinen ja -mutkainen strategiapläjäys. Olen ollut pelin ostaessani kenties noin 11-vuotias. Kun ruudulla ei vahingossakaan vilahda mitään neuvoa-antavaa, ei sanaakaan tekstiä, ei alkuruutua edes, suoraan keskelle toimintaa vain – – tunne oli sama kuin olisi  yrittänyt tulkita vieraan tietoisuuden lähettämää radiosanomaa. On karttaruutu, jossa liikuu kuvakkeita. On ilmeisesti jonkin laitteen tuulilasista katseltu maisema. On useita ikoneilla täytettyjä valikkoja, jotka vaihtuvat joystickia vääntämällä, mutta jotka yhtä usein vaihtuvat itsekseenkin. Joka puolella ruutua pyörii valoja ja symboleja, tutkaimia ja mittareita. Kuuluu moottorin ääniä, sireeneitä, räjähdyksiä. Välillä maisema liikkuu oikeastaan aika tyylikkäästi 3D:nä, välillä onnistuu ampumaankin, joskaan tällä ei mitään käytännön vaikutusta ole mihinkään.

Olen myöhemmin saanut tietää, että pelin ohjeiden niukkuus ei ollut vain oma käsitykseni: niiden vähäinen informaatioarvo on jo legendaarinen. Kun Quake Minus One oli 90-luvulla mukana Zzap!in covertapella, oli lehteä varten laadittu uudet, kattavammat ja ylipäätän toimintaa jollain tavoin selkeyttävät ohjeet (esim. pelin tavoitetta ei alkuperäisessä ohjeessa mainittu lainkaan), mutta siltikin Quake Minus One herätti närää hankaluudellaan. Singletonilla on selvästi ollut visio, harmi ettei kukaan muu tunnu päässen sisälle siihen. Ja entäs julkaisija Monolith sitten? Ilmeisesti tätä firman (tosiasiassa jo vakiintuneen julkaisijan isolla mainonnalla käynnistämän uuden alanimekkeen) ensimmäistä julkaisua mainostettiin kuukausien ajan isosti. Vaan ainoaksi jäi. Kenties Monolithin oli tarkoitus erottua kaupan hyllyllä muista juuri näillä monoliittipakkauksillaan; ihan kiva idea, mutta eiväthän nämä kenenkään kotona sopineet minnekään. Eivät hyllyyn (sen pahvi/muovilätkän kanssa paketin korkeus varman hipoi kolmeakymmentä senttiä), eivät kasettitelineeseen varsinkaan, eikä sitä pöydälläkään viitsinyt säilöä kun ei sitä koskaan pelannut. En muista missä omaani pidin, jossain nurkassa kai, harmitti ja ärsytti että olin rahat moiseen rupuun laittanut.

Singleton ei tainnut kovin montaa peliä suoraan kuusneloselle tehdä. Hän oli omimmillaan Spectrumin parissa, ja siirtyi aika varhain isommille koneille, joille tehtaili läpi 90-luvun 3D:nä rullailevia rooliseikkailujaan, joista en tiedä muuta kuin Nirvin kirjoittamat arvostelut Pelit-lehdessä. Säännönmukaisesti Singleton julkaisi tekeleitään, ja yhtä takuuvarmasti Nirvi runnoi ne mitä hersyvimmin sanankääntein maanrakoon. Kuulostivat niin uskomattoman hirveiltä ne pelit, että teki mieli päästä kokeilemaan voivatko ne todella olla sellaisia hädin tuskin pelattavia räpellyksiä. En sitä tänäkään päivänä tiedä: Quake Minus One on yhä ainoa koskaan pelaamani Singleton. Enkä sitäkään tietenkään voi sanoa pelanneeni, koska en mistään mitään ymmärtänyt. Mutta ainakaan tällä kertaa en ollut ainoa sellainen.

#142 – Dicky’s Diamonds

D 142 Dickys diamonds

Timantteja oli kuusnelosen peleissä vähän kaikkialla. Ei sellaista ympäristöä etteikö niitä olisi kerätty: niin luolissa, avaruudessa, viidakoissa kuin nyt vaikka hämähäkinverkoissakin, kuten pelissä Dicky’s Diamonds (Romik Software, 1983). Tämä on kyllä aika rupuinen tekele tuolta kuusnelosen varhaisvuosilta, eikä olisi ikinä osunut kohdalle, ellei Zzap!64 olisi pakkosyöttänyt peliä lehden mukana jossain 90-luvun alkupuolen numerossaan. Aika ankea tuulahdus peliteollisuuden varhaisvuosiltahan tämä silloin jo oli – voi olla että ihan omaperäinen idea pelillä on, mutta eihän tällaista… Pelaaja on painajaismaisen jättihämähäkin verkkoon eksynyt pöllö, ja ilmeisesti pointtina on ripeän pakenemisen sijasta vähän Gridderin henkeen kulkea verkon jokainen säie muuttaen se väriltään toiseksi, varoen hämähäkkiä… Jo kerran kuljetut seitit on mahdollista ylittää vain lentäen, ja lentojen määrä on rajallinen. Ja tosiaan timantitkin tähän jotenkin liittyvät. Juonellisesti peli on siis epämääräinen tilkkutäkki, enkä nyt pelillisestikään oikein tiedä. Vähän ankea ja kankea, kömpelö ja ruma. Ei jatkoon, kuten ilmeisesti muodikas sanonta kuuluu.

Nuo Zzap!in mukana tulevat kasetit, ”covertape”-nimellä tunnetut, olivat kyllä kiinnostava aikansa ilmiö. Ilmeisesti Briteissä kyseessä oli kovan luokan myyntivaltti; Zzap!in lisäksi muutkin lehdet niitä julkaisivat, ja toinen toistaan houkuttelevammiksi niitä yrittivät saada. Itse olisin ostanut lehteni mieluummin ilman kasettia. Niillä oli aina joko näitä surkeita ikivanhoja pelejä tai jonkun tulossa olevan ison pelin ykkösleveli pelattavana demona – mitä sellaisellakaan teki? Kasetit itse vain täyttivät nurkat, kun olivat ihan liian lyhyitä järkevään uusiokäyttöön. Mutta ihan mahdottomaksihan se niiden kanssa meni kun 90-luku eteni, ainakin Zzap!in (ja sitä seuranneen Commodore Forcen) mukana tuli lopulta kaksi kasettia per lehti. Pelit olivat niissä silloin jo vähän uudempia, mutta silti sellaisia että satavarmaan jokaisella oli ne jo piraattikopiona kokoelmassa.

Silti vaikutti siltä että lehtien kotimarkkinoilla nuo kasetit olivat monelle tärkeitä; ne herättivät paljon reaktioita Zzap!in lukijapalstalla, ja Dicky’s Diamondsin kaltaiset rimanalitukset saivat ihan syystäkin kuraa niskaansa. Kun lehti oli aina suorasanaisen kriittinen rupupelejä kohtaan, oli kieltämättä aika kyseenalaista että tämänkaltaista tuubaa sitten tarjottiin lukijoille muka mainiona puzzlepelinä. Halvalla saivat ostettua oikeudet, siksi laittoivat, tietäähän sen.