Shaun Southern

#151 – Laserwheel

Posted on by ugus

L 151 Laserwheel

Laserwheel (Mastertronic, 1987) päätyi luokseni siinä hyökyaallossa, jonka mukana iso liuta muitakin entuudestaan tuntemattomia pelejä tuli testattavaksi, ja niistä suurin osa unohtui saman tien. Olin päättänyt kerätä vielä ennen lähtöäni näistä kuvioista mahdollisimman kattavan pelikokoelman (millaista siitä ei koskaan tietenkään tullut, koska mielenkiinto ei riittänyt pc-laitteiston jo houkutellessa puoleensa), ja otin avuksi Zzap!64:n jonkin numeron mukana tulleen luettelon kaikista lehdessä koskaan arvostelluista peleistä. Poimin sieltä kaikki nimet joista en ollut koskaan kuullutkaan ja aloin laatia toivelistoja tuolloisille kontakteilleni maailmalla. Laserwheel oli yksi hämärimmistä tapauksista, ja on sikäli jäänyt muita paremmin myös mieleen.

Pelistä vastaa Shaun Southern, joka oli Tony Crowtheriin ja miksei myös Andrew Braybrookiin verrattava monitoimimies, joka tehtaili pelejä enemmän tai vähemmän itsekseen omaan tunnistettavaan tyyliinsä. Edellämainittuihin veikkoihin verrattuna Southernilta puuttui kuitenkin tähtikultti – sinänsä hämmentävää, että hänellä olisi muutamine peleineen ollut siihen hyvinkin rahkeita, ja itse asiassa jos jotakuta tällaista 80-luvulla vaikuttanut yhden miehen pelitehdasta fanittaisin, niin se olisi nimenomaan Shaun Southern, jonka yksi peli on ehdottomasti kaikkien aikojen kuusnelospelieni top kympissä.

Se peli ei kylläkään ole Laserwheel. Outo ilmestys tämä on, ja alkuhämmennyksen jälkeen kyllä ihan sympaattinenkin tekele. Pelaaja kontrolloi keskellä ruutua paikallaan pyörivää kolmiomaista alusta, jota ympäröivän ympyrän kehää kiertävät eri nopeuksin eri suuntiin eri värit, joita on tarkoitus ampua; seuraukset vaihtuvat värien mukaan, mutta ohi ei kannata ruputella, koska siten syntyy ammuksia kuolettavasti takaisin heijastavaa muuria. Onhan tähän jonkinlainen taustatarina hyökkäävistä muukalaisistakin laadittu väkisin mukaan (en ikinä tajunnut pelien taustatarinoita… kuka niitä kaipasi? Tuntui jotenkin hienostelevalta kun Zzap!in arvostelijat usein kritisoivat näiden skenaarioiden epäloogisuuksia…), mutta kyllä Laserwheel on aika puhtaasti abstrakti ammuskelu, ja hetken kun on totutellut, sen strategiset mahdollisuudetkin avautuvat. Ei tämä ihan niin mitätön ole kuin miltä ensin alkuun näyttää.

Grafiikka on minimalistista mutta eleganttia, Southernille tyypillinen metallisoundinen musiikki kalskahtaa kivan futuristisesti ja pelattavuuskin toimii. Hauskasti tämä tuo mieleen parikymmentä vuotta myöhemmin yleistyneet mobiilipelit – yksinkertaisuus on valttia ja yhdellä perusidealla mennään. Olisi tästä huonosti tekemällä paljon kökömmänkin saanut.

Advertisement

#90 – Olympic Skier

Posted on by ugus

O 090 Olympic skier

Nyt kun maailmalla on isommanpuoleiset suksimiskisat meneillään niin otetaanpa käsittelyyn aiheeseen liittyvä peli. Olympic Skier (Mr. Chip Software, 1983) on varmaan vähiten realistinen kohtaamani urheilupeli, mutta toisaalta myös viihdyttävin. Lieneekö asioilla sitten jonkinlainen yhteys, en ota siihen kantaa, mutta ainakin jos talviurheilupeleistä puhutaan, niin tämä vanha klassikko on ainoa jota jaksoin ihan omaksi iloksenikin pelata. (Winter Gamesia kyllä veivattiin kaverien kanssa – pääsen siihenkin joskus tässä)

Olympic Skier pitää sisällään kolme lajia, joista kaikissa mennään suksilla mäkeä alas. Ensimmäinen on pujottelu; kilpailijan on selvittävä rinne alas törmäämättä mihinkään ja mielellään jokaisen portin kautta. Jos kolme porttia jää käymättä, yritys tyssää siihen. Viimeinen lajeista on sama, mutta ilman portteja, vaikeammalla radalla ja mahdollisuudella hyppiä. Törmääminen esteisiin on tässä pääasiallinen vaaratekijä – rinne on täynnä kivenlohkareita ja tukkipinoja ja erittäin ahtaita kapeikkoja. Kuten sanoin, ei tämä ehkä ihan yksi yhteen vastaa olympialaisten slalomia vaikka otsikko sellaista lupaileekin. Se kolmas laji on näiden kahden väliin mahdutettu mäkihyppy, joka tulee ja menee niin nopeasti ettei sille juuri tule uhrattua ajatusta eikä yritystä. Komeita leiskauksiahan tässä syntyy, mutta jos joku on keksinyt miten tullaan alas kaatumatta, hänelle rispektiä. En ole itse moista saavutusta koskaan nähnyt. Hyppyjä on vain yksi, mistä johtuen tämä tosiaan tuntuu vain muutaman sekunnin hengähdystauolta niiden kahden laskettelulajin välissä.

Pelin on koodannut uraansa tässä vaiheessa vasta aloitellut Shaun Southern, ja kuten on tullut jo aiemmin todettua, miehen nimi löytyy monen viihdyttävän pelin krediiteistä. Tälläkin kertaa ”Sout” on onnistunut. Olympic Skier on puhdasta arcade-hupia, hölmönhauskaa viihdettä musiikinpimputuksineen, nopea peli ilman krumeluureja ja täten varsin helposti ”kerta vielä”-efektin aikaansaava. Joskus 2000-luvun alkupuolella olin bileissä, joissa lauma tämän pelin julkaisun aikoihin syntyneitä jamppoja pelasi Olympic Skieriä emulaattorilla ja riemu oli katossa. Kyllä, tämä on juuri niin hauska.

#39 – Trailblazer

Posted on by ugus

T 039 Trailblazer

Sain oman kuusneloseni Infosta. Siellä oli käytäntönä että koneen ostaja sai valita pelihyllystä kaupan päälle yhden pelin, ja kun tämä odotettu hetki sitten kohdallani koitti, valitsin Boulder Dash Construction Kitin (josta olin lukenut MikroBitin Peliluolasta – itse Boulder Dashia en ollut tuolloin vielä nähnytkään). Kun myyjä näki valintani, hän totesi että ai tuollainen halpis, ota nyt toinenkin vielä. Palasin hyllylle. Muistan vieläkin sen nurkan, jossa tietokenepelit tuossa Infossa sijaitsivat, kaikesta muusta irrallaan, vähän kuin häpeillen kulmien ja hyllyjen takana. Siellä niitä oli lattiasta kattoon, mikä ihmemaa ihan vain katsella ja toivoa että olisi ollut rahaa kaikkeen. Toiseksi valinnakseni päätyi sitten Trailblazer (Gremlin Graphics, 1986), josta olin siitäkin jonkin maininnan tainnut Bitissä nähdä, vaikkei sitä lehdessä koskaan arvosteltukaan. Nämä kaksi peliä, kuusnelonen kasettiasemineen ja kaksi kappaletta Quickshot II Turbo -joystickeja varustuksenani minustakin tuli commodoristi. Toki tuolloin, syksyllä 1987, jo erittäin tottunut sellainen – olihan useammallakin kaverilla ollut kuusnepa jo vuosia.

Voitaneen sanoa että pelivalintani olivat satunnaisotannalla aikamoisia klassikkoja. Boulder Dashista kirjoittelen lisää sitten kun sen aika koittaa, ja muistelen että sen Construction kit -osuus olikin aluksi vähän vaikeselkoinen. Trailblazer oli se joka vei mukanaan. Ja voi miten hyvältä se olohuoneen ison telkkarin ruudulta näytti: huimaa vauhtia avaruudessa rullaava erivärisistä ruuduista muodostettu rata, jolla jalkapallot kisailevat. Jeps, tämä on taas näitä kohtuullisen omalaatuisia ideoita, mutta piru vie että se toimi. Mainitsin pelin ohjelmoineen Shaun Southernin (hänen esiintymisiään tässä blogissa voi seurata kätevästi lisäämääni tagia klikkaamalla!) jo pelin Ad Infinitum yhteydessä, mutta tämä Trailblazer lienee se josta mies kuusnelosella parhaiten muistetaan (vaikkei mielestäni aivan hänen ykköspelinsä olekaan). Totta kai pelin tekninen näyttävyys on se mikä ensimmäisenä vie huomion. Horisonttiin häipyvä ruuturata on majesteettinen näky, ja efekti yleistyi vuosia myöhemmin demoscenen puolella: ”trailblazer” oli efektillä nimenäkin, ja tekivätpä demokoodarit aikamoisia temppuja tämän visuaalisen vyörytyksen parissa.

Mutta pelinäkin Trailblazer toimii. Ruutu on jaettu kahtia, ja kaksinpelissä kummallakin pallolla on oma näkymänsä – mutta erilaisia pelivaihtoehtoja on useita yksin- tai kaksinmallisia, pisteistä tai nopeudesta kisaavia. Pelin rapiat kahdestakymmenestä radasta saa itse valita kolme kulloiseenkin matsiin ja sitten mennään – ja pirullisiapa ne radat tosiaan ovat sopivasti sijoitettuine aukkoineen. Jokaisella radalla on oma strategiansa ja eriväriset ruudut aiheuttavat erilaisia asioita: on warppeja, stoppareita, ponnahduksia ja niin edelleen. Ja vaikka musiikki tuleekin tässä blogissa usein mainituksi (pitäisi kai nytkin – niin ikoninen on tuo metallisesti iskevä synamelodia alkuruudussa), nostan esiin ääniefektejä harvemmin, mutta nyt sen teen. Eivät ne kovin erinomaisia ole, eivät läheskään sitä luokkaa kuin Boulder Dashin timanttien melodinen kilahtelu tai Impossible Missionin sankarin kuolinkarjaisu… Mutta onpa vain mieleen hitsaantunut todella pysyvästi se outo helähtävä suhahdus joka kuuluu kun pallo suistuu radalta tyhjyyteen. Ehkä siksi, että sen kuuli niin usein. Trailblazer on totisesti vaikea!

Ja kuten sanoin, klassikoksi tämän voi aika huoletta luokitella. Hyvin lähellä ”Uguksen suosikki!” -mitalia ollaan erityisesti kaksinpelin hilpeän kaoottisen huvin ansiosta, mutta jalkapallon pompun verran siitä vielä jäädään. Silti pala omaa tärkeintä pelihistoriaani ja tekninen huippusuoritus, jolle jatko-osakin vuotta paria myöhemmin ilmestyi.

#6 – Ad Infinitum

Posted on by ugus

Ad infinitum_006Avaruus, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen. Ja jos jotain olen digitaaliviihteestä oppinut, niin sen, että siellä aina yksi alus viilettää vasten kokonaisia sotavoimia kylväen tuhoa tuhansille. 80-luvun alkupuolen pelejä leimasi usein häpeämätön ideaplagiointi (toisaalta myös monesti häkellyttävän originellit, jopa täysin päättömät ideat), ja yksi perusteellisimmin kopioiduista klassikoista oli tietenkin Space Invaders. Ja vaikka Ad Infinitum (Mr. Chip software, 1984) lisääkin kuvioon muutaman ripauksen uutta, ei tämä nyt niin kauheasti alkuperäisestä erkane – ja miksikäs sitä toimivaa konseptia muuttamaan.

Ehkä merkillepantavinta tässä muuten aika merkillepantamattomassa tekeleessä on, että sen on koodannut kaveri nimeltä Shaun Southern. Tämä oli sitä peliteollisuuden pioneeriaikaa, jolloin varsinkin Briteissä yhden miehen pelipajat tahkosivat tuotteita tappavaan tahtiin, ja muutama siitä joukosta nousi isommaksikin nimeksi: Antony Crowther oli jopa pienimuotoinen julkkis, ja kyllä myös Shaun Southern tämän vaatimattoman alkuvaiheensa jälkeen kehitteli kohtalaisia klassikoita. Onhan Ad Infinitumissakin tosiaan jo yritystä parempaan: aluksessa on hiljalleen kuluva polttoainevarasto, laser ylikuumenee estäen jatkuvan tykityksen, ja avaruuden pimeydestä syöksyviä olentoja jokainen omanlaisella hyökkäyskuviollaan on alkuruudun mukaan peräti 265. Ja ehkä hienointa: game overin tullen on mahdollista jatkaa siitä mihin jäi. Ei ehkä niin kauhean nerokkaalta kuulosta nykyään, mutta vuonna 1984 tämä on ollut ennenkuulumatonta.

No, en minä tätä peliä muista kuin kerran pari kokeilleeni. Toimivaksi tuhopeliksi varmaankin totesin, mutta kyllä tähän avaruusräiskintään on jo minun pelivuosinani ollut tusinoittain laadukkaampia tekeleitä. Silti näppärä ajantappokone, nostalginen ja huolella tehty.