#194 – Iridis Alpha

I 194 Iridis alpha

Jeff Minterin Iridis Alpha (Hewson, 1986) oli osa kokoelmaa 10 Great Games 3, ja taisipa olla koko paketin ainoa sellainen, jonka nimeäkään en ollut aiemmin kuullut mainittavan. Tämä oli vähän outoa: olihan julkaisijana sentään laatupeleistä tuttu Hewson, ja Minter itsekin oli minulle jo tuolloin tuttu; ehkä kuitenkin vielä tuossa vaiheessa pelkästään nimenä. On siis mahdollista, että Iridis Alpha, vaikka onkin miehen viimeisiä kuusneloselle tekemiä pelejä, on oma ensikosketukseni ilmiöön nimeltä Jeff Minter.

Eikä näistä ensivaikutelmista olla pitkälle edetty kolmen vuosikymmenen aikana. Edelleen Minterin pelit ovat minusta kiehtovan omituisia, aivan liian nopeita ja maanisia, samanaikaisesti sekä nerokkaita että helvetin ärsyttäviä. Tuolloin pidin peliä nolona ohilyöntinä laatutasostaan tarkalta Hewsonilta, mutta vähänpä tiesin, että esim. Minteristä aina pitäneen Zzap!64:n arvostelussa Iridis Alphalle lätkäistiin loppuarvosanaksi kunnioitettavat 95%.

Ensivaikutelma pelistä tuo mieleen arcadeklassikko Defenderin. On pieni alus joka suhaa pitkää vaakasuuntaan vierivää maisemaa edestakaisin. On väriä ja vauhtia, surrealistisia vihollisia käy päälle aaltoina, ääniefektit ulvovat ja mouruavat psykedeelisesti. Välillä alus muuttuu hyönteismäisesti koikkelehtivaksi kävelijäksi ilman näkyvää syytä. Oli pelaajan ohjattavana kummanlainen kulkija tahansa, aluksen väri muuttuu salaperäisesti koko ajan. Ruutu on täynnä outoja symboleja ja mittareita, ja tapahtumakentän alapuolella on pelaajan kaksoiskappale, joka toistaa kaikki liikkeet – kunnes sitten kuolo lopulta korjaa molemmat. Hämmennystähän tästä silloin aikoinaan seurasi, ja tämän näennäisen yksinkertaisen kohelluksen alla onkin erittäin monimutkainen pelimekaniikka säilytettävine energiatasapainoineen, planeetalta toiselle etenevine pelimaailmoineen ja se kaksoisolentokin on oleellinen; sen kanssa on tasaisin väliajoin vaihdettava paikkaa, tai onneton maanalaisasustelija mätänee pois. Lienee kai turha sanoa, että vaikka olisinkin naskalina lukennut pelin mukana tulleet ohjeet, en olisi tästä tajunnut tuon taivaallista, ja koska en lukenut, ei Iridis Alpha varsinkaan minulle avautunut. Jotain kutkuttavan kiehtovaa siinä oli; tavallaan kyllä aavistin sen, että sekavan pinnan alla oli kätkössä ihan oikea peli. Mutta ei minusta ollut sitä kaivamaan esiin.

Taattua Jeff Minteriä tämä kuitenkin on, ja moni tuntuu peliä nykypäivänäkin arvostaen muistelevan. Omaa tietään kulkevan visionäärin teoksena Iridis Alpha on maineensa ansainnut, mutta itse pelistä en sano mitään, kun en sitä koskaan kunnolla löytänyt. Muiden Minter-pelien tavoin tästäkin saa vaikutelman, että jos unissa esiintyisi tietokonepelejä, ne voisivat olla tällaisia. Tai ehkä pelit näkevät Iridis Alphan kaltaisia unia. Valvemaailma tuntuu tällaiselle tavaralle olevan ihan väärä paikka.

Mainokset

#88 – Ancipital

A 088 Ancipital

Muistatte varmaan Jeff Minterin, tuon Attack of The Mutant Camelsilla itsensä läpi lyöneen originellin. Kuten jo mutanttikameleita käsitellessäni kirjoitin, hänen pelinsä kävivät tämän ison hitin jälkeen yhä kummallisemmiksi. Ja nopeasti myös: Ancipital (Llamasoft, 1984) ilmestyi vain vuotta myöhemmin, mutta on jo täyttä trippiä. Pelaaja on kahdella jalalla kulkeva vuohenpäinen hahmo, joka taistelee sellaisia vihollisia vastaan kuin omenat, pääkallot ja disketit – heittelemällä niitä muun muassa banaaneilla ja c-kaseteilla. Pelikenttä on tyhjä huone, jossa viholliset ponnahtelevat seinistä, ja pelaaja itsekin voi käyskennellä surutta niin katossa kuin lattiassa. Totta kai äänet ovat räjähdysmäiset, toiminta on äärimmäisen nopeaa ja kaoottista, välkettä piisaa: jo pelin alkuruudussa saa valita onko ”Strobo-effect” päällä vai ei.

Douppia kamaa Jeff lienee 80-luvulla vetänyt. Tai ehkä ei; ei kai näin nokkelaa koodia pysty ihan pöllyissä väsäämään. Joka tapauksessa tämä alkaa olla niitä Minterin tuotoksia, joille itse en enää niinkään pelimielessä lämpiä. Vaikeus on tapissa, kaikki on koko ajan liian nopeaa ja hullua. Mutta toisaalta taideteoksena tämä on omaa luokkaansa. Tietenkin vuonna 1984 olisi ollut naurettava ajatus pitää tietokonepelejä taiteena, hädin tuskin ne olivat populaarikulttuuria vielä. Mutta tässäkin asiassa Jeff Minter oli edelläkävijä, ja hänen varhaiset tuotoksensa ovat taatusti olleet inspiraation lähteenä monille. On Ancipital yhä vieläkin aika vinkeä. Hämmentävä.

#76 – Attack of the Mutant Camels

A 076 Attack of the mutant camels

Meidän on ehkä syytä puhua Jeff Minteristä. On nimittäin käynyt ilmi että mies pitää laamoista. Ja lampaista, vuohista, kameleista – ylipäätään sorkkaeläimistä. Eikä siinä kai mitään. Itse kukin mieltyy outoihin asioihin, mutta Jeff Minter, oh boy. Hän todella pitää näistä elukoistaan. Nykyisin mies on vanhan hipin näköinen ukko joka twiittailee videoita omalta lammasfarmiltaan ja koodaa pelejä. Vanhalle hipille sopivaa puuhaa, mutta sillä oudolla kierteellä, että moni asia Jeff Minterin elämässä on pysynyt ennallaan viimeiset 35 vuotta. Mies oli hädintuskin parikymppinen julkaistessaan ensimmäiset pelinsä oman firmansa Llamasoftin kautta, ja onpa niitä sen jälkeen riittänytkin. Minter oli niitä 80-luvun alun pioneereja, jotka näyttivät muille tietä. Hän koodasi ja markkinoi, oli sopivalla tavalla luova hullu. Hänen peliensä tunnusmerkkejä olivat räjähtävä, kaoottinen, jopa hyperkaoottinen toiminta, vanhat Atari-pelit mieleen tuovat räikeät ääniefektit ja vahva houreinen tunnelma.

Ja tietysti ne sorkkaeläimet. Attack of the Mutant Camels (Llamasoft, 1983) ei ole ihan Minterin ensimmäinen peli, mutta alkupäässä kuitenkin. Se on häpeämätön kopio Atarin Star Wars -aiheisesta pelistä, jossa kävelevien isojen koneiden tilalla ovat eteenpäin jonossa marssivat jättikamelit. Pelaajan pienen mutta vauhdilla liikkuvan avaruusaluksen on ammuttava ne tuuskaksi. Siinä tavoite. Sinällään hassua että juuri Mutanttikamelit on se mistä Minter ainakin kuusnelosella parhaiten muistetaan, kun ottaa huomioon että se tosiaan lieneen hänen teoksistaan ainoa joka on suora kopio jo olemassa olleesta pelistä. Mutta minkä sille voi, että koodi on ollut nuorella Jeffillä jo hyvin hallussa. Peli on erittäin pelattava selkäydintason reaktioihin perustuva ammunta, jollaisen parissa aina viettää hetken tai pari ihan mielellään. Ja on toki otettava huomioon tuo otsikko. Aivan nerokas. Miten mutanttikamelien hyökkäys muka ei olisi klassikko jo syntyessään?

Täytyy kyllä tunnustaa, että itse olen pitänyt Minterin peleistä aina enemmän ajatustasolla kuin peleinä. Ne ovat liian maanisen nopeita, liian sekopäisen räjähtäviä ja ehkä täten aika turhauttaviakin. Mutta Attack of the Mutant Camels viehättää silti yhä yksinkertaisuudellaan. Siitä puuttuu joidenkin myöhempien Minter-pelien kuten Ancipital ja Batalyx sekopäisyys. Pelaaja tuntee olevansa kontrollissa, mitä ei aina noista myöhemmistä peleistä voi sanoa. Ja kun puhun myöhemmistä, tarkoitan siis myöhempiä kuusnelosjulkaisuja – Minter on tosiaan jatkanut uraansa kaikki nämä vuosikymmenet, ja jatkaa yhä, mikä on kyllä aika jees. Näitä oman tiensä kulkijoita maailmaan mahtuu. Hän on aika symppis ukkokin kaikesta päätellen; vuosia sitten seurasin hänen Liverjournal-blogiaan, jossa mies muisteli niitä uransa alkuvuosia varsin leppoisasti kertoillen. Tuntui vanhalta gurulta jo silloin.