Väkivalta ja tietokonepelit ovat olleet symbioottisesti toisissaan kiinni aina digiviihteen ensihetkistä alkaen, eikä tämä aluksi ongelma ollutkaan, kun väkivalta oli pikseliräjähdyksiä ja tyhjään ilmaan kuollessaan katoavia vihollisia. Mutta niin kävi, että koneet kehittyivät, graafiset ominaisuudet paranivat, ohjelmoijatkin varmaan siinä sivussa kieroutuivat, ja lopulta oltiin pisteessä, jossa Nemesis The Warlock (Martech, 1987) tarjosi pelaajille estoitta verta ja suolenpätkiä.

Muistan kyllä miten iso juttu Niko Nirvin arvostelu Nemesiksestä oli MikroBitissä. Tästä kuulkaa ala-asteen välitunneilla kohistiin! Piti lehtikin pitää kotona piilossa, etteivät vanhemmat vain nähneet miten kammottavan ajanvietteen parissa viihdyimme… Ei varmaan ollut toivoakaan, että kukaan meistä olisi tuon pelin kaupasta hommannut, mutta eipä siinä kauaa kulunut, kun piraattikopiot saapuivat luoksemme. Ja kuten arvata saattaa, ihan hirveä pettymyshän tämä oli – äärimmäisen yksinkertainen peli, jossa parista tasosta koostuvalla ruudulla on lahdattava tietty määrä vihollisia voidakseen edetä seuraavalle tasolle. Mikäs siinä muuten, mutta jotenkin nahkea toiminnan tempo vie kirkkaimman peli-innon, eikä epämääräisen sotkuinen grafiikkakaan juuri innosta. Päähenkilöstä on vaikea edes sanoa mihin suuntaan hän milloinkin osoittaa, mutta tämä lienee enemmän pelin esikuvana toimivan sarjakuvan omalaatuisen visuaalisen ilmeen kuin kasibittigraafikon syytä. Silti – ei se Nirvin hehkuttama (nimenomaan näin: Nirvi kuului siihen meitä naperoita miellyttäneeseen koulukuntaan, joka paheksumisen sijaan toivotti tervetulleeksi veren, splatterin ja muun ”aikuisemman” sisällön peleihin) väkivaltakaan ole kaksista. Vihollisten ruumiit kyllä katoamisen sijasta pinoutuvat pelikentälle ja niitä pitkin voi jopa kiipeillä, mutta satunnaisesti ruumiin mahasta purskahtavan demonin lisäksi siinä onkin sitten kaikki pikselöity kuolema jota saa ihailla. Verrattuna vaikka hyvin samoihin aikoihin julkaistuun Deathwish III:een, on Nemesiksen väkivalta selvästi vähemmän kohunherättämiskikkailua ja enemmän vain osa prosessia jolla peli toimii.

Esikuvana on tosiaan brittiläisen 2000 AD -lehden yksi sarjakuva, ja muutamat muutkin tuon minulle yhä tänäkin päivänä vain näiden pelien kautta tutun julkaisun hahmoista päätyi 80-luvulla pikselimuotoon. Eivät kyllä olleet kovin kaksisia koskaan nuo pelit, mistä kertoo ehkä se, että Nemesis The Warlock (joka ilmestyi samoihin aikoihin kuin Konamin paljon tunnetumpi Nemesis, ja hämmensi tämän vuoksi ainakin meikäläistä kuvittelemaan että näillä peleillä oli jotain yhteistä) on tästä joukosta varmaan pelinä paras. Eikä silti kummoinen. Rob Hubbardin hidas tunnusmusiikki on kovasti kehuttu, mutta ei lukeudu omien Hubbard-suosikkieni listalle; se on vähän laahaava ja ponneton minusta. Edes mainion Press Play On Tape -bändin kakkosalbumillaan esittämä rock-versio ei oikein kolahda.