#178 – V

V 178 V

Katsohan tarkkaan kuvaa jonka olen tähän tekstin oheen valinnut. Noin, nyt olet nähnyt kaiken mitä pelillä V (Ocean, 1986) on tarjota. Juuri tuosta näkymästä peli alkaa ja tuosta näkymästä ei sitten koskaan päästä mihinkään, koska kulun estävät ruudunmitan päässä toisistaan sijaitsevat voimakenttäovet. Tv-sarja V oli aikansa isoimpia megahittejä ja mukavasti traumatisoi meikäläisenkin kymmenvuotiasta ikäluokkaa aikoinaan muutamine kohtauksineen. (ihan kevyesti jäi mieleen mm. ne rakeiset uutiskuvat liukuhihnalla ruuaksi kuljetettavista ihmisistä) Mutta kuten tuohon yhtenäiskulttuurin aikakauteen kuului, kaikki sitä katsoivat. Tuli muistaakseni vielä ihan kokoperheen katseluaikaankin töllöstä. Olisi siis luullut että kun lisenssihirmu Ocean tarttuu peliin, tuloksena on… no, Oceanin tietäen tuloksena saattoi kyllä olla ihan mitä tahansa. Mutta Ocean otti ja yllätti kaikki siten, ettei tuloksena ollut juuri mitään.

Yksi kaveri osti V:n ihan tuoreeltaan, ja pitihän sitä päästä pelaamaan. Pahaenteisesti heti alussa iski pettymys, kun pelissä ei ollut lainkaan musiikkia – mykkä alkuruutu vain vähine teksteineen (sikälikin siis koko pelin voi kokea tuota yllä olevaa kuvaa katsoen, ettei siinä ole mitään varsinaista äänimaailmaa). Peli alkoi ja näytti hyvältä: oikein nätti avaruusaluksen sisus, pieniä robotteja singahtelemassa käytävillä, hyvin animoitu päähenkilö hölköttelemässä eestaas… ja törmäämässä kolmen askelen päässä läpäisemättömään esteeseen kummassakin suunnassa.

V kuuluu samaan sarjaan kuin Raid Over Moscow ja Knightmarepelejä joita emme koskaan nähneet alkuruutua pidemmälle. Ilmeisesti, tämän olen nyt internetistä oppinut, ovista tosiaan on mahdollista päästä, mutta yhtä lailla olen ymmärtänyt että erittäin moni ei koskaan päässyt. Toimenpide vaatii alien-kielisen koodisanan syöttämisen ruudun alalaidassa olevaan käyttöjärjestelmään, mikä, sen paremmin toimintaohje kuin koodisanakaan, ei ilmeisesti selviä pelin mukana tulevista ohjeista, ja vaikka olisi selvinnytkin, tuskin me kymmenkesäisinä ikinä pelien ohjeita lueskelimme. Niin että siihen jäätiin. Pelin ensisekunteina muutama robotti lentää voimakentän läpi ammuttavaksi, sitten nekin loppuvat. Siinäpä sitten vietettiin aikaa limbossa. Jonkin aikaa ihmeteltiin käyttöjärjestelmän käsittämättömiä valikoita joita tuntui riittävän vaikka kuinka, sitten luovutettiin. Niin näppärän liskonlahtauskujanjuoksun tästäkin olisi saanut, eikä kukaan olisi mitään kummallisempaa kaivannut…

En kysellyt kaveriltani palasiko hän V:n pariin enää sen jälkeen kun sitä oli yhdessä kokeiltu ja muutamassa minuutissa turhauduttu. Ehkä ei. Tuli uusia pelejä, tai pelattiin niitä vanhoja suosikkeja. Nämä harmittavat virheostokset hautautuivat sinne pelihyllyn pohjalle, ja näitähän toki kaikilta löytyi.

#157 – Die Hard

D 157 Die hard

Kenties joku muistaa elokuvan Vain kuolleen ruumiini yli, jossa pääosassa oli se tyyppi siitä Konnankoukkuja kahdelle -sarjasta? Hyvä pätkä. Ihan parhaita toimintaleffoja oikeastaan, ja yksi pienehkön VHS-kokoelmani uudelleenkatsotuimmista – muistan sitä ainakin vielä vuosituhannen alussa Turun Yo-kylässä katsoneeni silloin jo varsin kulahtaneelta kasetilta. Ja tottahan Die Hard (Activision, 1990) myös peliksi päätyi. Sinänsä yllättävää, ettei asialla ollut Ocean. Menetimme siis ainakin suureen varastohalliin sijoittuvan ykköslevelin, mutta toisaalta tilalla on elokuvaa keskimääräistä tarkemmin seuraileva leffapeli.

Omassa kokoelmassani Die Hard kuuluu siihen samaan joukkoon kuin viimeksi mainittu Hyper Circuit: niitä ihan ensimmäisiä diskettipelejäni. Mutta toisin kuin suurin osa tuossa kertarysäyksessä saamistani nimikkeistä, tämä oli uunituoretta kamaa, ei ollut lehdissäkään vielä ehditty arvostella. Kunnianhimoiseltahan Die Hard vaikuttaa heti kättelyssä: on paljon digitoituja kuvia itse elokuvasta, hirveää latailua (peliä ei koskaan edes julkaistu kasetilla) ja rambo-henkisen kujanjuoksun sijasta ”John McClane vastaan terroristit”-asetelma on toteutettu enempi seikkailuna. Pilvenpiirtäjän hiljaiset käytävät, enimmäkseen aseeton poliisiparka ja lauma terroristeja siellä täällä harvakseltaan. Nyrkkitappelulla pitää pärjätä aluksi, ja vaikka aseita myöhemmin löytyykin, ovat ammukset kortilla, joten ei tämä räiskinnäksi mene.

Toisaalta mitään korkeatasoista Lucas-henkistä seikkailuakaan on turha odottaa. Die Hard on oikeastaan vähän outo toiminnan ja seikkailun sekasikiö, jossa pääasiassa kuljetaan autioissa huoneissa ja välillä tapellaan, mutta tiettyjä esineitä pitää löytää ja osata käyttää oikeassa paikassa. Elämiä on vain yksi, ja game overin tullessa disketti pyörii niin pirusti. Kiva yritys kuitenkin, ja teki vaikutuksen silloin joskus, mutta ei niinkään pelinä kuin sovituksena. Tuntui siltä että tämä oli paljon autenttisempi elokuvapeli kuin melkein mikään muu kuusneloselle julkaistu. On käsittääkseni amerikkalaista alkuperää toisin kuin ne Oceanin Briteissä tuottamat lisenssipelit, millä saattaa olla asiaan oma osuutensa.

Näyttökuva 2018-10-6 kello 12.40.26

#95 – Beverly Hills Cop

B 095 Beverly hills cop

Beverly Hills Cop (Tynesoft, 1990) on jonkinmoinen outolintu leffapelien joukossa; ilmestyi vasta monta vuotta kahden ensimmäisen elokuvan jälkeen, ja hyvin pieneltä julkaisijalta vieläpä. Kenties lisenssioikeudet irtosivat halvalla kun ei kovin suurta markkina-arvoa brändillä vuonna 1990 enää ollut? Itse muistan tämän pelin kohtalaisen hyvin, koska jollakulla kavereista oli tämä alkuperäisenä kasetilla. Oli kyllä mielenkiintoinen tekele leffapeliksi. Oceanin lisenssituotoksia kopioiden tässäkin oli useita erilaisia tasoja, mutta sillä erolla, että alkuruudussa sai minkä tahansa viidestä valita pelattavakseen. Tiedä sitten pidensikö tämä pelin ikää vai lyhensikö, mutta ainakin nopeasti kävi selväksi, että oikeastaan vain yksi näistä tasoista jaksoi viihdyttää paria minuutia pidempään. Valikoimasta löytyi sivuscrollaavaa mätkimistä, ylhäältä tai takaviistosta nähtyä ajelua ja parhaimpana kaikista hitaasti etenevä mutta nautinnollisen haastava puistovaellus, jonka aikana Axel Foleyn on tapettava 65 rikollista ennen kuin nämä tappavat hänet. Muistini mukaan Beverly Hillsin kyttä oli komediaelokuva, mutta tämän pelin joukkomurha on kyllä vertaansa vailla… Lisäbonuksensa rikollisten ruumiit eivät puiston vihreältä nurmelta häviä minnekään, vaan patsain ja suihkulähtein varustettu miljöö on jo pian nelostason alun jälkeen täynnä raatoja.

Grafiikka on hyvää, ja mitä vähän olen Tynesoftin pelejä nähnyt, se oli niissä aina hyvää. Valitettavasti pelin sisältö ei sytytä liiaksi. Tuo puistolahtaus on ainoa kunnollista digiviihdettä tarjoava taso, joskin on sanottava että siitä meidän pelaamastamme kasettiversiosta ei viides ja teknisesti vaikuttavin first person -näkökulmasta toteutettu taloseikkailu toiminut, joten sitä en koskaan pelannut. (Ennen kuin emulaattorilla kokeilin äsken. Oli aika vinkeä.) Nätti grafiikka, se pakollinen leffan tunnusmusiikki alkuruudussa ja erilaisten tasojen välillä oman valinnan mukaan liikkuminen kuitenkin antoivat vaikutelman että kyseessä oli jotain vähän parempaa kuin keskitason toimintapläjäys. Mitään erityisesti leffasta ja sen huumorista muistuttavaa tässä ilottomassa massalahtauksessa ei kyllä ole. Mutta liekö sellaista kukaan kaivannutkaan.

#46 – Aliens

A 046 Aliens

James Cameronin Aliens on ehdottomasti kaikkien aikojen elokuvieni top kympissä. Se on pysynyt siellä vaikka monet muut 80-luvun suosikkitoiminnat aikuistuttuani alkoivatkin näyttää enemmän tai vähemmän ikäänsä; Aliens oikeastaan vanhetessaan vain parani. 2000-luvun puolella sen nähdessäni elokuvan tarinalliset tasot tuntuivat vasta avautuvan siinä missä ne aiemmin olivat jääneet mäiskeen ja ihanan ahdistavan tunnelman jalkoihin kun herkässä kasvuiässä hypnotisoiduin toimintaleffan kieltämättä birljantista teknisestä toteutuksesta. Mitään Alien-franchisen fania minusta ei ole koskaan silti kehkeytynyt, johtuen lähinnä siitä, että kaikki muut näkemäni sarjan elokuvat ovat olleet enemmän tai vähemmän ankeita – kyllä, jopa Ridley Scottin ensimmäinen, mikä johtunee kai vain siitä, että näin sen vasta tämän Cameron-elokuvan jälkeen ja odotukset olivat liian korkealla. Totisesti James Cameron oli tuolloin iskussa. Ensimmäinen Terminator, Abyss ja tämä Aliens – siinäpä kovatasoinen leffakolmikko, jonka olen yhteensä katsonut lukemattomat kerrat. Oli Terminator kakkonenkin hyvä, mutta vesittyi muistaakseni jo toisen katselukerran myötä pahasti. Titanicin jälkeen en ole Cameronin uraa seurannut, mutta taisi mies jonkun hittileffan taannoin pykätä. Eipä jaksa enää kiinnostaa.

Mutta pääasiaan. Merkillepantavinta pelissä Aliens (Electric Dreams, 1987) on, ettei sitä julkaissut melkein kaikki leffalisenssit tuolloin napannut Ocean. Ehkä tämä näkyykin – ainakaan peli ei edusta sitä tavanomaisinta juokse-loiki-ammu -kaavaa, jota varmasti olisi Oceanin perusvarman käsittelyn jäljiltä. Sen sijaan Aliens on onnistuneen piinaavatunnelmainen first person -näkymin toteutettu käytävähiippailu, jossa pyritään saamaan kuusi miehistön jäsentä ulos alienien valtaamasta kompleksista. Ammuksia on hyvin rajattu määrä, ja kävely kuluttaa voimia: välillä on pysähdyttävä lepäämään, mikä ei muuten yhtään huvita silloin kun ulvova hälytin soi yhä voimakkaammin kertoen vihulaisen olevan aivan nurkilla, ihan jossain lähellä mutta mitään ei vaan vielä näy… Kummasti siinä tuskanhiki kihoaa jo pelaajankin otsalle.

Niko Nirvi kehui MikroBitissä Aliensia kovasti, ja varmaan pitkälti tämän perusteella päädyin itsekin pelin ostamaan (tosin vasta myöhemmin, kun se julkaistiin halpapeliversiona, jossa oli bonuksena Rob Hubbardin latausmusa). Tuolloiselle minulle kuristava tunnelma kyllä toimi, mutta itse peli jäi silti hämäräksi. Käytävät seurasivat samannäköisinä toisiaan, lopulta ammukset aina loppuivat ja tuntui ettei minnekään ollut edennyt kun kuolo jo korjasi. Peli jätti hahmottoman tunnun, oli oikeastaan pettymys. Nyt imuroin netistä version, johon arvon hakkeri oli ympännyt yhden kriittisen alkuperäisestä puuttuneen elementin: kartan. Olisipa ollut se mukana pelissä jo silloin aikanaan! Veikkaan että olisin jaksanut paljon pidempään jos etenemistä olisi ollut mahdollista seurata. Ilman karttaa pelin sokkelomaista rakennetta ei hahmottanut lainkaan, oikeastaan ei edes sitä että sillä oli joku rakenne. Käytäviä vain, päättymättömiä. No, hyviä arvosanoja Aliens maailmallakin keräsi, joten ehkä ongelma oli yksin minun. Mielenkiintoinen teos joka tapauksessa, eikä ihan vastaavaa tullut koskaan toista vastaan.

#42 – Indiana Jones and the Temple of Doom

I 042 Indiana Jones and the temple of doom

Indiana Jones on niitä 80-luvun hahmoja, jotka olivat ainakin itselleni nimenä suuria, mutta jotka eivät silti olleet erityisen tuttuja – samaa kategoriaa kuin vaikkapa Freddy Krueger ja James Bond. Yhtään Indy-elokuvaa en katsonut teatterissa enkä vuokravideolta (meille kotiin hankittiinkin videonauhuri hirmu myöhään verrattuna about kaikkiin), telkkarista olen ne kaksi ensimmäistä nähnyt kummankin ehkä kerran, eivätkä ne erityistä vaikutusta tehneet. Sen sijaan sarjan viimeinen osa viehätti ja oli minulla pitkään tv-nauhoituksena tallella, tiedä sitten johtuiko Sean Connerystä vai mistä. Itse asiassa luulen että näin Indiana Jones -imitaation Niilin jalokivi ennen kuin yhtäkään alkuperäisistä leffoista.

Pelipuolella Indiana Jones onkin allekirjoittaneelle tärkeämpi hahmo. Kun 90-luvun puolivälin tienoilla siirryin PC-puolelle, olivat graafiset seikkailupelit strategian ohella suosikkigenreni, eikä niitä kukaan tehnyt paremmin kuin LucasArts, jonka kuusnelos-peleistä täällä Labyrinth tulikin hiljakkoin mainituksi. Ja kaikkien aikojen ylivoimanen seikkailupelikokemukseni on siis Lucaksen Indiana Jones and the Fate of Atlantis, jonka tahkosin ilman ainuttakaan vihjettä tai ohjetta läpi upoten huimaavan hienoon käsikirjoitukseen, kauniiseen grafiikkaan ja upeaan tunnelmalliseen Soundblaster-musiikkiin. Ei mikään elokuva voi antaa samanlaista tunnetta – se oli täydellistä imeytymistä tarinaan ja tunnelmaan, ja sikäli liiankin hyvä lajissaan, että vaikka etsin, en koskaan yhtä hyvää seikkailua enää PC:llekään löytänyt.

Ai mutta pitikö tästä kuusnepa-pelistäkin jotain sanoa? Noh, Indiana Jones and the Temple of Doom (U. S. Gold, 1987) on sitä tuttua peruskauraa. Lisenssin lisenssi tavallaan: elokuvaan perustuvasta kolikkopelistä tehty kuusnelosversio, eli tuskin mitään itse hahmon karismasta on jäljellä, eikä oikeastaan mitään omaperäistäkään ole tiristetty mukaan. Indy säntäilee sokkeloisessa kalliomaastossa pelastaen lapsia häkeistä ja huitoen ruoskalla turbaanipäisiä vihollisia. Tylsää peruskohellusta, ja kun en itse elokuvasta mitään muista, en tiedä vastaako tämä sitä millään tavoin, mutta vahva veikkaus on että ei. Silti tämä peli tuli monessa paikassa vastaan; olisiko useammallakin kaverilla ollut alkuperäinen, kokoelmiin tätä taidettiin julkaisijan toimesta myöhemmin ympätä innokkaasti.

#8 – Knight Rider

Knight rider_008

Edetessäni minua on alkanut vaivata kalvava tunne, että kaikki nämä muistiin piirtyneet pelit vuosikymmenten takaa olivatkin hirveää kuraa vailla sisältöä. Että kaikki ne koneen ääressä vietetyt hetket katosivat bitteinä tuuleen, että ainoa asia mitä näistä ankeista tekeleistä on ihmistaimen mieleen jäänyt, on että elämä on pettymys, että mitkään odotukset eivät täyty, että kaikki päättyy masentavasti.

Mutta tietenkin minä tämän tunteen vallatessa olen jättänyt huomiotta ne kaikki hienot, klassiset kasibittiset taideteokset, pelidesignin kukkaset, alakulttuurin aarteet. Pääsen niihinkin aikanaan, siis joukkoon johon Knight Rider (Ocean, 1986) erittäin ehdottomasti ei kuulu. Ocean oli 80-luvun puolivälissä merkittävin pelikustantaja kasibittisille tietokoneille, ja poikkeuksetta haali oikeudet kaikkiin aikakauden hittileffoihin, moniin kolikkopeleihin, joihinkin tv-sarjoihinkin. Knight Rider oli takuuvarma myyntihitti. Kassakoneen kilinä on kaikunut Oceanin toimitusjohtajan ajatuksissa tämän painaessa päätään untuvatyynyyn tämän diilin sopimisen jälkeen, ja kun ottaa huomioon miten paljon laadukkaita vakiopalkattuja koodaajia firman tallissa tuolloin oli, oli kai selvää että tämä duuni annettaisiin ykkösporukalle. Vaan liekö sitten kylmä ahneus iskenyt, sen myötä tajuaminen: tämähän myy vaikka sisältö olisi millaista huttua. Ja niin sitten toimitusjohtajan siskonpojan luokkakaveri tai joku sellainen on saanut harjoitustyönsä läpi kun on nappipalkalla sen tarjonnut.

Knight Rider on legendaarinen floppi. Se on niin onneton tekele, ettei lopulta tainnut edes myydä paljoa – sana kulki, arvostelut lehdistössä olivat mykistyneen murskaavia, myös Suomessa, jossa Niko Nirvi MikroBitin numerossa 3/87 ruotii edellisvuoden huonoimmat pelit, ja Knight Rider saa kruunutittelin ”Kurjin räpellys 1986”. Voi olla että pelissä on sisältöä. Ainakin alkuruudussa on viisi tehtävää joista valita (joilla on sellaisia otsikoita kuin ”Assassinate the vice president”, ”Destroy the Silicon Valley”… onko tämä terroristisimulaattori vai Ritari Ässä?) , mutta kun hetken kuunneltuaan kammottavasti kalkattavaa versiota tv-sarjan tunnarista valitsee yhden, sisältö katoaa. Ja tuskanhiki kohoaa otsalle jos on tämän pelin kalliilla ostanut kun ensimmäisten sekuntien aikana tuskallisen selvästi tajuaa millaiseen viritelmään on taas kerran viikkorahat tuhlannut.

Pelin näkymä on KITT:in ratin takaa. Maisemana on räikeä valkoinen tyhjyys ilman muita maamerkkejä kuin horisontissa seilaava pieni kivenmurikka, joka ei koskaan tule lähemmäs. Tie muodostuu turkooseista viivoista, taivaalla pörrää mustia helikoptereita. Innovaationa on työnjako: joko Michael Knight ajaa ja KITT ampuu tai päinvastoin, mutta vaikka tätä prosessia kuinka vaihtelisi, ei muutosta juuri mihinkään näy. Kun ensimmäisessä mutkassa ajaa tieltä ulos, sinne ei enää löydä takaisin. Kello kojelaudassa mittaa aikaa, KITTin moottori ulvoo kuin vioittunut Helsingin metro, taivaalla räjähtelee helikoptereita, ruudun täyttää valkoinen tyhjyys jonne pelaaja tuntee syöksyvänsä syvemmälle kuin vielä koskaan tämän henkisen lobotomian äärellä. Lopulta KITTin ”damage”-mittari täyttyy. Mikään ei muutu. Horisontissa kivi. Kirkkaanräikeä tyhjyys, sielua kuristava ahdistus tämän totuuden hyvin terävästi valaisseen peliksi kutsutun irvikuvan äärellä: Ota poika opiksi. Elämässä tulee turpaan.