Katsohan tarkkaan kuvaa jonka olen tähän tekstin oheen valinnut. Noin, nyt olet nähnyt kaiken mitä pelillä V (Ocean, 1986) on tarjota. Juuri tuosta näkymästä peli alkaa ja tuosta näkymästä ei sitten koskaan päästä mihinkään, koska kulun estävät ruudunmitan päässä toisistaan sijaitsevat voimakenttäovet. Tv-sarja V oli aikansa isoimpia megahittejä ja mukavasti traumatisoi meikäläisenkin kymmenvuotiasta ikäluokkaa aikoinaan muutamine kohtauksineen. (ihan kevyesti jäi mieleen mm. ne rakeiset uutiskuvat liukuhihnalla ruuaksi kuljetettavista ihmisistä) Mutta kuten tuohon yhtenäiskulttuurin aikakauteen kuului, kaikki sitä katsoivat. Tuli muistaakseni vielä ihan kokoperheen katseluaikaankin töllöstä. Olisi siis luullut että kun lisenssihirmu Ocean tarttuu peliin, tuloksena on… no, Oceanin tietäen tuloksena saattoi kyllä olla ihan mitä tahansa. Mutta Ocean otti ja yllätti kaikki siten, ettei tuloksena ollut juuri mitään.

Yksi kaveri osti V:n ihan tuoreeltaan, ja pitihän sitä päästä pelaamaan. Pahaenteisesti heti alussa iski pettymys, kun pelissä ei ollut lainkaan musiikkia – mykkä alkuruutu vain vähine teksteineen (sikälikin siis koko pelin voi kokea tuota yllä olevaa kuvaa katsoen, ettei siinä ole mitään varsinaista äänimaailmaa). Peli alkoi ja näytti hyvältä: oikein nätti avaruusaluksen sisus, pieniä robotteja singahtelemassa käytävillä, hyvin animoitu päähenkilö hölköttelemässä eestaas… ja törmäämässä kolmen askelen päässä läpäisemättömään esteeseen kummassakin suunnassa.

V kuuluu samaan sarjaan kuin Raid Over Moscow ja Knightmare: pelejä joita emme koskaan nähneet alkuruutua pidemmälle. Ilmeisesti, tämän olen nyt internetistä oppinut, ovista tosiaan on mahdollista päästä, mutta yhtä lailla olen ymmärtänyt että erittäin moni ei koskaan päässyt. Toimenpide vaatii alien-kielisen koodisanan syöttämisen ruudun alalaidassa olevaan käyttöjärjestelmään, mikä, sen paremmin toimintaohje kuin koodisanakaan, ei ilmeisesti selviä pelin mukana tulevista ohjeista, ja vaikka olisi selvinnytkin, tuskin me kymmenkesäisinä ikinä pelien ohjeita lueskelimme. Niin että siihen jäätiin. Pelin ensisekunteina muutama robotti lentää voimakentän läpi ammuttavaksi, sitten nekin loppuvat. Siinäpä sitten vietettiin aikaa limbossa. Jonkin aikaa ihmeteltiin käyttöjärjestelmän käsittämättömiä valikoita joita tuntui riittävän vaikka kuinka, sitten luovutettiin. Niin näppärän liskonlahtauskujanjuoksun tästäkin olisi saanut, eikä kukaan olisi mitään kummallisempaa kaivannut…

En kysellyt kaveriltani palasiko hän V:n pariin enää sen jälkeen kun sitä oli yhdessä kokeiltu ja muutamassa minuutissa turhauduttu. Ehkä ei. Tuli uusia pelejä, tai pelattiin niitä vanhoja suosikkeja. Nämä harmittavat virheostokset hautautuivat sinne pelihyllyn pohjalle, ja näitähän toki kaikilta löytyi.

Beverly Hills Cop (Tynesoft, 1990) on jonkinmoinen outolintu leffapelien joukossa; ilmestyi vasta monta vuotta kahden ensimmäisen elokuvan jälkeen, ja hyvin pieneltä julkaisijalta vieläpä. Kenties lisenssioikeudet irtosivat halvalla kun ei kovin suurta markkina-arvoa brändillä vuonna 1990 enää ollut? Itse muistan tämän pelin kohtalaisen hyvin, koska jollakulla kavereista oli tämä alkuperäisenä kasetilla. Oli kyllä mielenkiintoinen tekele leffapeliksi. Oceanin lisenssituotoksia kopioiden tässäkin oli useita erilaisia tasoja, mutta sillä erolla, että alkuruudussa sai minkä tahansa viidestä valita pelattavakseen. Tiedä sitten pidensikö tämä pelin ikää vai lyhensikö, mutta ainakin nopeasti kävi selväksi, että oikeastaan vain yksi näistä tasoista jaksoi viihdyttää paria minuutia pidempään. Valikoimasta löytyi sivuscrollaavaa mätkimistä, ylhäältä tai takaviistosta nähtyä ajelua ja parhaimpana kaikista hitaasti etenevä mutta nautinnollisen haastava puistovaellus, jonka aikana Axel Foleyn on tapettava 65 rikollista ennen kuin nämä tappavat hänet. Muistini mukaan Beverly Hillsin kyttä oli komediaelokuva, mutta tämän pelin joukkomurha on kyllä vertaansa vailla… Lisäbonuksensa rikollisten ruumiit eivät puiston vihreältä nurmelta häviä minnekään, vaan patsain ja suihkulähtein varustettu miljöö on jo pian nelostason alun jälkeen täynnä raatoja.

Grafiikka on hyvää, ja mitä vähän olen Tynesoftin pelejä nähnyt, se oli niissä aina hyvää. Valitettavasti pelin sisältö ei sytytä liiaksi. Tuo puistolahtaus on ainoa kunnollista digiviihdettä tarjoava taso, joskin on sanottava että siitä meidän pelaamastamme kasettiversiosta ei viides ja teknisesti vaikuttavin first person -näkökulmasta toteutettu taloseikkailu toiminut, joten sitä en koskaan pelannut. (Ennen kuin emulaattorilla kokeilin äsken. Oli aika vinkeä.) Nätti grafiikka, se pakollinen leffan tunnusmusiikki alkuruudussa ja erilaisten tasojen välillä oman valinnan mukaan liikkuminen kuitenkin antoivat vaikutelman että kyseessä oli jotain vähän parempaa kuin keskitason toimintapläjäys. Mitään erityisesti leffasta ja sen huumorista muistuttavaa tässä ilottomassa massalahtauksessa ei kyllä ole. Mutta liekö sellaista kukaan kaivannutkaan.

Indiana Jones on niitä 80-luvun hahmoja, jotka olivat ainakin itselleni nimenä suuria, mutta jotka eivät silti olleet erityisen tuttuja – samaa kategoriaa kuin vaikkapa Freddy Krueger ja James Bond. Yhtään Indy-elokuvaa en katsonut teatterissa enkä vuokravideolta (meille kotiin hankittiinkin videonauhuri hirmu myöhään verrattuna about kaikkiin), telkkarista olen ne kaksi ensimmäistä nähnyt kummankin ehkä kerran, eivätkä ne erityistä vaikutusta tehneet. Sen sijaan sarjan viimeinen osa viehätti ja oli minulla pitkään tv-nauhoituksena tallella, tiedä sitten johtuiko Sean Connerystä vai mistä. Itse asiassa luulen että näin Indiana Jones -imitaation Niilin jalokivi ennen kuin yhtäkään alkuperäisistä leffoista.

Pelipuolella Indiana Jones onkin allekirjoittaneelle tärkeämpi hahmo. Kun 90-luvun puolivälin tienoilla siirryin PC-puolelle, olivat graafiset seikkailupelit strategian ohella suosikkigenreni, eikä niitä kukaan tehnyt paremmin kuin LucasArts, jonka kuusnelos-peleistä täällä Labyrinth tulikin hiljakkoin mainituksi. Ja kaikkien aikojen ylivoimanen seikkailupelikokemukseni on siis Lucaksen Indiana Jones and the Fate of Atlantis, jonka tahkosin ilman ainuttakaan vihjettä tai ohjetta läpi upoten huimaavan hienoon käsikirjoitukseen, kauniiseen grafiikkaan ja upeaan tunnelmalliseen Soundblaster-musiikkiin. Ei mikään elokuva voi antaa samanlaista tunnetta – se oli täydellistä imeytymistä tarinaan ja tunnelmaan, ja sikäli liiankin hyvä lajissaan, että vaikka etsin, en koskaan yhtä hyvää seikkailua enää PC:llekään löytänyt.

Ai mutta pitikö tästä kuusnepa-pelistäkin jotain sanoa? Noh, Indiana Jones and the Temple of Doom (U. S. Gold, 1987) on sitä tuttua peruskauraa. Lisenssin lisenssi tavallaan: elokuvaan perustuvasta kolikkopelistä tehty kuusnelosversio, eli tuskin mitään itse hahmon karismasta on jäljellä, eikä oikeastaan mitään omaperäistäkään ole tiristetty mukaan. Indy säntäilee sokkeloisessa kalliomaastossa pelastaen lapsia häkeistä ja huitoen ruoskalla turbaanipäisiä vihollisia. Tylsää peruskohellusta, ja kun en itse elokuvasta mitään muista, en tiedä vastaako tämä sitä millään tavoin, mutta vahva veikkaus on että ei. Silti tämä peli tuli monessa paikassa vastaan; olisiko useammallakin kaverilla ollut alkuperäinen, kokoelmiin tätä taidettiin julkaisijan toimesta myöhemmin ympätä innokkaasti.