Howard the Duck (Activision, 1986) on pahasti flopannut peli elokuvasta, joka floppasi pahasti. Tämä särmikäs ankka olisi kyllä ansainnut parempaa. Kaikkine kulissientakaisine kuvioineen Howardin tarina on mielenkiintoinen, ja se, etten ole sarjakuvaan koskaan tutustunut, on häpeällinen aukko sivistyksessäni, jonka lupaan kyllä jonain päivänä korjata. Käsikirjoittaja Steve Gerberin 70-luvulla luoma hahmo oli käsittääkseni yhdistelmä rajua satiiria ja silkkaa underground-sävytteistä trippailua, ja varsinkin Gerberin itsensä kirjoittamat tarinat ovat kovasti arvostettuja nykyisin. Toki, koska kyseessä kuitenkin oli Marvelin hahmo, kävi niin, että lopulta hahmo ajautui luojansa käsistä muiden tekijöiden pariin, mikä riitautti Gerberin ja Marvelin välit pahasti ja lopullisesti jo 80-luvun alussa. Myöhemminkin Howard on tehnyt piipahduksia Marvelin lehdissä, mutta muut tekijät eivät ole hahmoon samaa särmää enää saaneet – ja onhan Disneykin heilutellut plagiaattisyytteitä Marvelin suuntaan tästä ankasta säännöllisin väliajoin…

Leffaankin sisältyy pari kiinnostavaa pointtia: Howard on paitsi ensimmäinen koskaan valkokankaalle päätynyt Marvel-hahmo, myös George Lucasin tuottama aikana, jolloin Lucaksen suksee oli kovimmillaan. Ja hirveä pommihan tuo elokuva sitten oli, edelleen yksi Hollywood-historian pahimmin hintaansa nähden flopanneista turauksista. Ja tästä sitten pelikin laadittiin. Minä tutustuin tähän kuusnelosversioon tuoreeltaan, enkä tuolloin tiennyt lähdeteoksen historiasta tuon taivaallista. Kaveri osti pelin; muistan, että nimenomaan julkaisija oli tähän syynä, koska hänen hyllystään löytyi tuolloin jo Hero, Pitfall II, Beamrider ja Labyrinth – kaikki timanttisia tuotoksia. Edes Labyrinthin vanavedessä ostettu Knightmare ei onnistunut täysin kaatamaan luottamusta Activisioniin, mutta valitettavasti Howard sen viimein sai aikaan. Peli on aika kauheaa kuraa.

Ilmeisesti pelin tekijöitäkään ei elokuva kiinnostanut, vaan he laativat oman juonen, omat tapahtumapaikat… ei tällä ole vissiin sen paremmin yhteyttä leffaan kuin sarjakuvaankaan, onpahan vain ankka pääosassa. Erittäin hitaasti taapertava Howard vaeltelee sinällään ihan nätin näköisessä mutta kovin autiossa palmusaari-miljöössä pallo hukassa. Kaikkeen törmää, ankka ei osaa edes uida. Jonkinnäköisen lentovehkeen palaset pitää tästä sokkeloisesta paratiisista etsiä, jotta pääsee lentovaiheeseen ja niin edespäin, en muista kuinka kauas tätä silloin kauan sitten jaksettiin, mutta pelin uneliaan hidas tempo, tapahtumien puute ja hämmästyttävän kankeat kontrollit vievät kaiken innon pelaamisesta muutamassa minuutissa. Aikansa pelilehdistö ryttäsi Howardin yhtä tehokkaasti kuin esikuva oli leffakritiikeissä murskattu vähän aiemmin, ja peli katosi nopeasti epäonnistuneiden lisenssipelien hautuumaalle, missä alkoi jo vuonna 1986 olla ahdasta.

Se, että Oliver Stonen sodanvastainen julistus muuttui peliksi kääntyessään hilpeäksi tappomeiningiksi, oli odotettavissa, mutta ei Platoon (Ocean, 1987) silti mene sieltä missä aita on matalin. Peli kuuluu Oceanin leffapelien paremmin onnistuneeseen joukkoon, monen mielestä tämä on jopa paras kuusnelosen elokuvalisenssi. Ajatusta pelin tekemiseen ainakin on mennyt; jokainen taso on tyylillisesti täysin erilainen, ja jokainen yhtä korkeatasoinen, sisältäen mm. kunnianhimoisen first person -vinkkelistä nähdyn tunnelihiippailun.

Itselleni nämä myöhemmät tasot ovat tuttuja lähinnä kuvista… Oli minulla Platoon disketillä kopiotuna versiona, jossa saattoi hieman hämmentävästi pelata ykkös- tai nelostasoa (muistaakseni). Vaikka olinhan tätä pelannut paljon jo ennen piraattiversiotakin; Platoon myi kuin häkä, ja löytyi pariltakin kaverilta alkuperäisenä. Kyllä tähän aina silloin tällöin palattiin, ja siis nimenomaan siihen ykköstasoon, jossa lauma amerikkalaisia sotilaita harhailee viidakossa etsien ilmeisesti jotain kertakaikkisen tärkeää esinettä, joka pitää sitten viedä… Ääh, eihän näiden pelien juonella koskaan niin väliä ollut. Oleellinen sana Platoonia pelatessa on tuo edellä käyttämäni ”harhailu”, koska viidakko on laaja ja näyttää joka ruudussa samalta. Onneksi grafiikka on todella hyvää, taustalla soi erittäin hyvin tunnelmaan istuva musiikki, ja ilmapiiri on kutkuttava muutenkin. Vietkongin sotilaita juoksee vastaan, heitä putoilee puiden oksilta niskaan, välillä polkuun avautuu luukku josta ammutaan. Ja sitten ovat ne infernaaliset hädintuskin taustasta erottuvat polun poikki vedetyt miinalangat…

Se vähä mitä Platoonista elokuvana muistan, on että siinä oli yliampuvan asenteellinen hyvät vastaan pahat -asetelma ja paljon traagisia (amerikkalaissotilaiden) kuolemia hidastettuna. Voi olla että muistan ihan pieleenkin, mutta jotenkin on silti sellainen tunne, että tämän pelin nimi pitäisi pikemminkin olla ”Rambo”. Väkeä kaatuu kuin dominonappuloita, tosin sentään molemmin puolin – ainakin silloin kun itse pelasin. En ikinä päässyt lähellekään ykköstason loppua, kun ei koskaan ollut oikein selvillä mitä muuta siinä piti tehdä kuin ampua vihollisia ja pysyä hengissä. Monelle se kai pelinä riitti, minullekin, varsinkin kun taso oli audiovisuaalisesti korkea. Mutta tietenkin on positiviista, että niille peleiltään enemmän kaipaavillekin oli sisältöä riittämiin.

Luotettavan leffapelitehtaan myyntihittien sarjaa jatkaa Robocop (Ocean, 1989), joka oli jopa Oceanin mittapuulla ison luokan menestys, ja myi himmeitä määriä pysytellen myyntilistojen ykkösenä kuukausien ajan. Suurin syy tähän menestykseen oli ilmeisesti Spectrum-version huikea laatutaso, ja sen vanavedessä tämä kuusnepa-käännöskin (molemmat versiot ovat itse asiassa käännöksiä Data Eastin kolikkopelistä) kävi kaupaksi.

Ja onhan tämä lisenssipeliksi ihan laatutyötä, minkä voi päätellä jo alkuruudun nimistä: John Meegan ja Stephen Thomson muistetaan nykyään parhaiten peleistä Untouchables ja Navy Seals, mutta he saavat hyvää jälkeä aikaan tässäkin, vaikka peli itse onkin yllämainittuja Oceanin itse designaamia tuotteita suoraviivaisempi. Sivusuuntaan vierivä tulitaistelu tässä tietenkin on aiheena, kun Robocop päästetään irti Detroitin kaduille, jotka ovat vielä Cobran vastaaviakin pahemmassa kaaostilassa: siviileitä ei ole enää liikkeellä ollenkaan, vaan kaikilla kaupungin asukkailla on käytössään tuliase ja tähtäimessään robokyttä. Henki ei tässä melskeessä kauaa pihise, ja pakko on myöntää, että pelatessa toivoisi robon olevan monta pykälää vauhdikkaampi, notkeampi, hyppivämpikin. Mutta toisaalta kankeastihan hän elokuvassakin liikkuu, joten pointsit lähdemateriaaliuskollisuudesta, kai. Elämiä on vain yksi, mutta onneksi välillä maastoon ilmestyy energialisiä ja parempia aseita, joten kyllä kai tässä on mahdollista edetä, vaikka muun ilon lisäksi vielä tiukka aikarajakin nakuttelee menemään.

Itse en ole Robocopissa koskaan nähnyt kakkosleveliä, mutta toisaalta peliä ei kauheasti tullut pelattua. Muistelen että törmäsin siihen vain toisen käden pelinä, tahtoo sanoa että itseltäni tätä ei koskaan löytynyt edes piraattiversiona. Jollain kaverilla taisi Robocop olla, ja ehkä minulla sitä kautta lainassa, mutta tämä hivenen hidastempoinen turhautumissimulaattori ei koskaan niin sytyttänyt. Kuitenkin, kuten sanottu, peli on sinällään laatutyötä: grafiikka on oikein nättiä, ja Jonathan Dunn, joka vasta hiljakkoin oli palkattu Oceanille vakkarimuusikoksi Martin Galwayn poistuttua rahakkaampiin kuvioihin, on hyvässä iskussa. Varsinkin alkuruudun eteerinen musiikki on tunnelmallinen.

Bond-leffat taisivat 80-luvulla olla laadullisessa aallonpohjassaan. Itsehän olin vielä tuolloin liian nuori niitä katsomaan, mutta muistan että yleinen reaktio Timothy Daltoniin oli aika negatiivinen; eikä hänessä Bondina kyllä sanottavasti karismaa olekaan, voin hänen suorituksiaan agentin roolissa myöhemmin nähneenä itsekin todeta. Connery on allekirjoittaneen Bond aina vain, tosin tämän viimeisimmän edesottamuksia en ole nähnyt, joten paha sanoa. Eivät varsinaisesti ole minun lajityyppisiäni elokuvia… Mutta oli Daltonilla rahkeita rooliin tai ei, on sivuseikka sikäli, että peleiksihän kasari-Bondit olisivat kääntyneet kenen tahansa tähdittämänä.

The Living Daylights (Domark, 1987) on kuusnelosen Bond-peleistä ainoa jota muistan pelanneeni, ja aika paljonkin: yksi kavereista osti tämän ihan tuoreeltaan, ja hänen luonaan muistan tätä veivatun. Mitään kovin agenttimaisia elementtejä ei peliin ole ujutettu, vaan kyseessä on varsin suoraviivainen kujanjuoksu: Bond tepastelee pää pystyssä määrätyn mittaisen matkan vaihtelevissa maisemissa samaan aikaan kun taustalla vihulaiset livahtelevat näkyviin milloin minkäkin esteen takaa tarkoituksena pumpata James-polo täyteen lyijyä. Rehvakkaasti luotisateessa paitasillaan tepasteleva agentti on kieltämättä vähän koominen näky, mutta toisaalta grafiikka pelissä on hyvää; varsinkin juuri Bondin itsensä hahmo on hyvin animoitu ja monipuolinen liikkeissään.

Peli on monotoninen, muttei huono. Kontrollimetodi on tosin hieman raakile: sekä 007:n toikkarointi eteenpäin että aseen tähtäimen liikehdintä taustan ampumarataa muistuttavalla maastolla hoidetaan joystickilla, mikä tuppaa tuottamaan paitsi harha-ammuntoja, myös kompuroivan agentin, kun pelaaja on keskittynyt niittamaan vihreähaalarisia sotajoukkoja, millä välin brittiläisen tiedustelupalvelun tähti on turvallaan käveltyään suoraan kivikkoon. Aseissakin on valinnanvaraa: esimerkiksi ykköslevelissä pikkupahikset pitää hoidella maalipyssyllä, ja vasta viimeisten kovemman luokan sällien ryömiessä koloistaan käytetään Walther PPK:ta. Saa sillä aiemminkin paukutella menemään, mutta jokainen hengiltä otettu henchman tiputtaa siihen asti kertyneen pistesaldon nolliin. Live and let live.

Kenttien välillä saa valita Q:n valikoimista kaikkea vinkeää, kuten ohjuskynää ja infrapunalasit. Tunnelmallisen yöllisen kakkoslevelin ääreen (ikkunoiden edessä vilahtelee paitsi tappajien, myös viattomien sivullisten siluetteja) äsken emulaattoritestissä kuukahdin, mutta hämäriä muistikuvia on, että aikoinaan oikealla masiinalla pelatessa olisi pidemmällekin päästy. Ei tämä siis pöllömpi peli ole, julkaisija Domarkin tuttuun tyyliin vain jotenkin persoonaton. Kyseinen firma ei tainnut yhtään nykyisin klassikkona tai edes kultti-sellaisena muisteltua peliä julkaista, vaikka paljon pistikin tavaraa markkinoille 80-luvulla. Tätä ihan toimivaa perushuttua se taisi pääasiassa olla.

Terminator 2 (Ocean, 1991) on pelinä vähän laimea. Se on yllättävää, koska elokuvana tämä Iso-Arskan kultakauden huipentuma oli megalomaaninen tapaus. Voi tietysti olla että olin leffan ilmestyessä juuri oikeassa iässä (nelitoistanen), mutta silti… Voi Luoja miten Terminator 2:ta pedattiin. Miten sitä hehkutettiin, mitä sen maalailtiin olevan jotain ennenkokematonta, miten oli varmaa että elokuvan historia jakautuisi aikaan ennen ja jälkeen. Muistan että meillä oli vähän leffan valkokangaskierroksen jälkeen yläasteella äikäntunnin aiheena elokuvat. Opettaja (muistan hänet Kari Hotakaisen näköisenä, vaikka ehkä tämä on vain jälkimuodostunut muistikuva) kyseli näkemyksiä parhaista koskaan tehdyistä elokuvista. Joku sanoi Tähtien sodan, joku taisi Tuulen viemänkin, mutta melkein kaikki luokan pojat sanoivat Terminator kakkonen, koska totta kai. Ottaen huomioon ettei tuolloin jo vanha (vuonna 1984 ilmestynyt) ykkös-Terminator ollut varmasti ollut kenenkään suosikki, tämän kakkosen nousu kaikkien listakärkeen jo ennen ilmestymistään oli vähän outoa. Mutta niin vain kävi, eikä siinä mitään – hyvä pätkähän se oli. Jotenkin vaan niin aikansa kuva nykyisin, että vaikea on katsoa. (”Nykyisin” tarkoittaa tässä kaiketi noin vuotta 2000, kun olen kyseisen leffan viimeksi nähnyt…)

Pelin julkaisi luonnollisesti Ocean. Tosin lieneeköhän kuusnelosversiokin vain käännös Nintendolta, koska alkuruudussa copyrightit kuittaa LJN, tuo Angry Video Game Nerdin tuhannesti kiroama roskalafka? Tiedä häntä, kyllä tämä nepaversio on ainakin Oceanin oman talon englantilaislähtöistä tuotantoa, ja sinällään ihan ammattitaitoista jälkeä, vaikka vuonna 1991 olivat Oceanin kovimmat nimet jo jättäneet nämä pikkukoneet taakseen. Grafiikka on pääosin hyvää (varsinkin yksittäiskuvat – itse pelihahmot ovat vähän kulmikkaita), musiikki on tunnelmallista, on panostettu näyttävään introon ja muuhun. Harmi että itse peli on sitten todella monotoninen mäiskintä. Ensimmäinen taso on one-on-one -taistelu Arskan ja T-1000:n välillä, mikä on kieltämättä omaperäinen tapahtumajärjestys (pääpahiksen voisi helposti kuvitella olevan vastassa vasta pelin viimeisessä levelissä, mutta ähäs!), sitten ajellaan vähän motskarilla, sitten hypätään Sarah Connorin rooliin ja mätkitään vartijoita mielisairaalassa… Oceanin parhaille leffapeleille tyypilliset vapaan reitinvalinnan ja kevyen toimintaseikkailun elementit loistavat poissaolollaan. Nyt on hakattava firenappia ja oltava nopea. Yksi elämä ja game over, mikä tarkoittaa että siitä kakkostasosta ja mopoajelusta ei enää normaalireaktioin varustettu ihminen selviä.

No, minulle tämäkin peli tuli piraattikopiona, johon oli tietysti lisätty muutama traineri. Levelskipperiä käyttäen tsekkasin pelin tasot läpi, mutta missään vaiheessa en edes harkinnut tämän jättämistä kokoelmaani diskettitilaa viemään. Verrattuna vaikka Navy Sealsiin Terminator 2 on mielikuvitukseton tuote, hyvin suoraviivainen esitys, joka ei houkuta palaamaan luokseen. Julkaistiin moduulilla tämäkin aikanaan, mikä varmasti helpotti latailurumbaa, mutta myynninedistämiseksi T2 laitettiin sentään myös perinteisissä formaateissa markkinoille. Käsittääkseni oli jopa jonkin myöhäisen C64-paketin mukana kylkiäispelinä, mikä saattoikin pelkästään pelin nimen perusteella houkutella jonkun koneenostoon.

Melkein kaikki hittileffat peliksi kääntänyt Ocean muistetaan Batmaneista, Terminaattoreista, Robocopeista sun muista, mutta ikään kuin se ei olisi riittänyt, tämä aikansa suurin pelitalo iski kyntensä säännönmukaisesti myös vähän vähemmän menestyksekkäisiin pätkiin. Navy Seals (Ocean, 1990) perustuu Charlie Sheenin ja Michael Biehnin tähdittämään elokuvaan, joka meni jo aikanaan niin ohi yleisöltä, että voisi ihan yhtä hyvin olla perustumattakin – tuskin kovin moni peliä pelannut oli ainakaan tuolloin sinemaattista esikuvaa nähnyt.

Eikä peliäkään olisi moni pelannut ilman piratismia. Navy Seals ilmestyi sinä lyhyenä ajanjaksona, jolloin moduulit tekivät comebackin kuusneloselle, ja se julkaistiin vain tässä muodossa, ”mahdottomana murtaa”, hehkutettiin mm. Zzap!64:ssä, mutta niin vaan minullakin oli tämä disketillä kräkättynä kopiona jo ennen kuin peli oli edes lehdessä arvosteltu. Eivät moduulit pelastaneet kuusnelosta. Ne kyllä mahdollistivat muutamien sellaisten pelien julkaisun joita ei muuten olisi kaupallisesti ilmestynyt, mutta ihan hyvin nämä yleensä toimivat perinteisessäkin olomuodossa. Navy Seals kyllä latailee paljon, mutta latausajat ovat todella lyhyitä, kiitos kenties osaavan hakkerin, joka on oman turboloaderinsa peliin asentanut. Kyllä kuulkaa villinä rehotti piratismi tuolloin! En tiedä miten nykyään, kun pelit ovat koko ajan harvemmin fyysisesti olemassa, mutta eiköhän kopiointi jossain muodossa ole ikuinen ilmiö.

Oceanille kumarrus siitä, että näinkin mitäänsanomattoman leffalisenssin ollessa kyseessä ei peliä lähdetty tekemään vasemmalla kädellä (itse asiassa firma päätyi tähän ratkaisuun usein nimenomaan isojen hittinimien kohdalla, vrt. esim. Top Gun ja Knight Rider), vaan asialle laitettiin jo hulppeaa mainetta Lahjomattomien peliversiolla niittänyt tiimi John Meegan – Stephen Thomson – Matthew Cannon. Ja jos The Untouchables oli kunnianhimoinen, niin nyt pistetään skaala uusiksi. On massivista sinfonista musiikkia, elokuvallinen alkuruutu, valtavasti tyrmäävän hienoja kuvia tasojen välillä; on isoja kenttiä tutkittavaksi (ykköstaso sentään vanha kunnon varastotila laatikkoineen, tuo Oceanin leffapelien legendaarinen ensilevelin tapahtumapaikka), on realismia (”laaki ja vainaa” pätee niin vihollisiin kuin pelaajaankin) ja kaiken kaikkiaan vallalla on vaikuttavan rujo maanläheinen tunnelma. Grafiikka on uskomattoman hienoa varsinkin tummasävyisen väriskaalan erottaessa pelin standardikamasta. Taustalla hiiviskelee kutkuttavaan tunnelmaan sopiva musiikki; tämä ei ole räiskintää, vaan arabiterroristien selustassa kieli keskellä suuta kuljeskelua. Tarkoitus on kerätä saalis ja selvitä elossa kotiin, ja jokainen pelaajan elämä on oma henkilönsä uudella nimellä ja kasvokuvalla – mainio idea sekin. Aseita on vähän, mahdollisia liikkeitä enemmän, ympäristö on otettava hiljalleen tutkimalla haltuun, ei räiskien rynnimällä.

Navy Seals keräsi ansaittua ylistystä lehdistössä, ja omassa kokoelmassanikin se säilyi: vaikka kyllästyin pian levyaseman saatuani pelaamiseen ja formatoin diskettitilaa saadakseni suurinpiirtein kaikki vuoden -90 aikana luokseni ajautuneet peliuutuudet, Navy Seals säilyi. Ei siksi että olisin peliä koskaan innolla pelannut (se oli kovin vaikea, eikä muutenkaan ihan minun tyyppiäni), mutta se oli niin kokonaisvaltaisen upea audiovisuaalisena teoksena, että tuli joskus ladattua konelle ihan vain siksi. Mainio osoitus siitä, mihin kuusnelonen parhaimmillaan kykeni. Ilmestyi muuten vain vähän Turricanin jälkeen… Kasarin vaihtuessa 90-luvuksi pistettiin kuusnelosen rajapyykkejä kunnolla uusiksi.