#182 – Shinobi

S 182 Shinobi

Ninja pelin tähtenä takasi varmaan ainakin kohtalaisen myynnin 80-luvulla, ja kun peli oli vielä kolikkopelikäännös, niin konseptikin oli jo jonkun muun toimivaksi testaama. Näitähän riitti kyllä. Shinobi (Virgin Games, 1989) ei ole jäänyt mitenkään erityisen teräväpiirtoisena mieleen, mutta kyllä tätä jonkin verran tuli pelattua kun kaveri alkuperäisenä osti. Mitään Last Ninjan kaltaista toimintaseikkailua tai muutenkaan kuusnelosta teknisten kykyjensä äärirajoille tiristävää tuotetta ei ollut tarjolla, mutta oikein pelattava toimintapläjäys kumminkin.

Shinobissa pelaaja on ninja, mahdollisesti nimeltään Shinobi (kuka näistä pelien sankareista tiesi?), joka käy melko rambosti päin loppumattomana vastaan rynnivää pahislaumaa. Ninjailusta huolimatta kyseessä ei ole beat’em up, vaan pikemminkin mieleen tulee Green Beret – samalla tavalla tässä edetään kahdessa tasossa ja suihkitaan vihollisia jotka tulevat päälle edestä ja takaa. Grafiikka oli muistaakseni ainakin myöhemmillä tasoilla oikein hyvää, ykköstaso tosin on vielä vähän ankea, ja sitähän tässä enimmäkseen sai katsella. Mukavat isokokoiset spritet, häiritsemätön äänimaailma Ei Shinobi ylimaallisen vaikea ole, muttei helppokaan; kaiken kaikkiaan ihan perustoimivaa viihdettä.

Ninjan tarkoituksena on muuten pelastaa näiltä asetta heiluttavilta katugangstereilta joka kentässä tietty määrä kidnapattuja lapsia, jotka istuvat siellä taistelutantereen keskellä sidottuina paikallaan. Silloin aikanaan tähän seikkaan pelissä ei niin kiinnittänyt huomiota, nyt nähtynä tässä on jotain poikkeuksellisen morbidia. Lapsiparat! Miksei poliisi tee mitään? Ja kun tämä pelastusoperaatiota yrittävä ninja lopulta, väistämättä, aina kaatuu kuolleena maahan – mitä näille onnettomille sitten tapahtuu? Menee niin synkäksi ettei tohdi ajatellakaan.

#161 – Ninja

N 161 Ninja

Halpapelijulkaisijoiden ehdoton kuningas oli Mastertronic. 80-luvun loppuun mennessä jo varsin isoksi kasvanut firma tykitti yhden tai kahden punnan hintaisia pelejä markkinoille hirmuista tahtia ja vaikka siihen joukkoon toki mahtui paljon kuraakin, mitä väliä sillä oli – ei näistä halpiksista kukaan kestoklassikkoa odottanut. Mutta toisaalta niitäkin syntyi. Aika moni Mastertronicin peli muistetaan nykyään hyvin, ja totta onkin että kun julkaisukynnys oli matala, markkinoille päätyi monta outoa, ikimuistoista ja todennäköisesti monen muun julkaisijan jo kertaalleen hylkäämää tekelettä. Ja niin vain kävi, että parhaat Mastertronicin pelit ovat nykyään kanonisoituja klassikkoja; omiakin suosikkeja firman tuotannosta kyllä löytyy.

Ninja (Mastertronic, 1986) ei kyllä siihen joukkoon lukeudu. Huomioitavaa kai on, että pelin julkaisuvuonna ninjat olivat vasta tulossa muotiin – etujoukoissa tässä mennään, mutta parempaa oli muiden taholta tulossa myöhemmin. Ninja on todella simppeli peli, jossa kuljetaan ruutu kerrallaan esitettävässä maastossa (ja aina paikasta toiseen siirryttäessä pelialue katoaa ja näytölle ilmestyy seuraavan paikan nimen kertova teksti – pikkaisen rasittavaa noin pidemmän päälle) keräämässä tärkeitä esineitä ja mätkimässä vastaan tulevaa väkeä. Konsepti on pitkälti identtinen Fist II:n kanssa, mistä idea lieneekin nopeasti kopioitu. Fist kakkosta tuli pelattua aika paljon silloin joskus, Ninjaa taas ei. Kopioituna tämä kyllä löytyi omasta kokoelmasta jo varhain, mutta kehno grafiikka ja yleinen kömpelyys eivät houkutelleet.

Nopeasti kyhätyn vaikutelma Ninjasta tosiaan jää. Seikkailun tuntu puuttuu kun ruudusta toiseen vilahdellaan nopeaan tahtiin, paikat muistuttavat toisiaan (jotenkin hupaisa kyllä se joka ruudun taustalla hitaasti lentävä musta lintu – niin ulko- kuin sisätiloissakin aina paikalla), ja mikä pahinta: tappelutuntuma on onnetonta sohimista. Mätkiminen kestää muutaman sekunnin. Pääsääntöisesti vihollinen kuolee noin kahdesta potkusta, paitsi sitten kun vastaan tulee vähän kovempi jäbä, joka samanlaisessa silmänräpäyksessä on tappanut pelaajan, ja kun elämiä on vain yksi niin se on game over heti.

Sen verran varoissaanhan Mastertronic oli, että itsestään kovin hintatietoinen Rob Hubbard palkattiin toistuvasti säveltämään peleihin musiikkia, ja pitää Hubbardin kunniaksi todeta, ettei hän huonoonkaan peliin säheltänyt mitään nopeaa vasemmalla kädellä. Hubbardin kaikki musiikki on hyvää. Ninjan taustalla soiva itämainen soundtrack ei kuulu hänen muistelluimpiin klassikkoihinsa, mutta onhan se piru vie tunnelmallinen kappale, joka johonkin paljon parempaankin peliin sopisi oikein hyvin.