1980-luvun loppupuolelle tultaessa oli kuusnelosella päästy sellaisiin suorituksiin, etteivät laitetta aikanaan suunnitelleet olleet varmasti villeimmissä unissaankaan kuvitelleet mitään sellaista – ja jatkuihan tuo teknisten rajoitteiden luova kiertäminen demoscenen puolella siten että vielä tänäkin päivänä kuusnepa-poloisesta väännetään alati ihmeellisempiä suorituksia. Kenties laite ansaitsisi jo haudan levon… No, palataan nyt kuitenkin vuoteen 1989. Amiga oli jo iso nimi, ja ohittanut edeltäjänsä relevanteimpana pelikoneena. Vaikka budjettihintaista kamaa kuusneloselle vielä syydettiinkin, alkoi julkaistujen täysihintaisten pelien määrä olla vakavasti laskusuuntainen – toisaalta parhaimmat hetket olivat sitten aikamoisia teknisiä taidonnäytteitä, kuten nyt vaikka Turrican ja Creatures.

Paljon oli myös niitä vähemmän hohdokkaita, joista ehkä masentavimpia ovat sellaiset kuin Mayday Squad (Tynesoft, 1989) – pelejä joilla on selkeästi iso idea ja kunnianhimoiset tavoitteet, mutta jotka loppupeleissä ovat kyllä vähän väärällä koneella. Mayday Squadissa kolmen hengen (taistelija, räjähde-ekspertti ja kommunikaatiovastaava) iskujoukko etenee näppärässä 3D-näkymässä viholliskompleksin käytäviä pitkin. Vaikeustason saa valita, aseita on vain (erittäin) rajallinen määrä, jokainen taso on omanlaisensa tehtävä erilaisine briiffauksineen ja kolmikon kokoonpanonkin saa napsia isommasta joukosta tarjokkaita; ehdolla jokaiseen tehtävään myös naispuolinen jäsen, mikä positiivisena huomioitakoon. Kaikilla henkilöhahmoilla on oma taustatarinansa. Grafiikka on tyylikästä. Pelin perusidea on totisesti lupaava… Mutta ei tämä kyllä kuusnelosella toimi.

Toisin kuin vielä vähän myöhempi Narco Police, ei Mayday Squad sentään yritä aikaansaada rullaavaa kolmiulotteista maisemaa. Tämä takaa paremman grafiikan, mutta toisaalta myös pakottaa pelin etenemään hyppien näkymästä toiseen. Suurin ongelma on peliergonomia: joystick ei vain toimi tämänlaisessa pelissä. Kun vihollisen sotilaita ilmestyy näkyviin, on klikattava ampumiskuvaketta, sitten siirrettävä tähtäin sotilaiden kohdalle, sitten laitettava aseet soimaan. Hidasta ja kankeaa on, ja värikkäitä pahvikuvakäytäviä pitkin hyppiessä ei vihollisen nurkissa hiipimisen vaarantunnetta juuri synny. Peli ei ime mukaansa oikein millään tasolla – jälleen kerran toki myönnän että jos tämän olisi kalliilla ostanut, olisi tähän varmaan hampaat irvessä yrittänyt päästä sisään. Mutta koska Mayday Squad ajelehti luokseni piraattikopiona jostain maailmalta, ei sen eteen jaksanut nähdä vaivaa. Vaikuttava yritys, mutta liian isoa palaa tässä on lähdetty haukkaamaan.