Rakastan ötököitä, mikä ajatellen on harmillista, että aiheesta tehtiin pelejä melko vähän. Fire Ant (Mogul Communications, 1983) oli kopiona kokoelmassani jo varhain, mutta varsinkin tämänkaltaisesta realistisesta vinkkelistä pieneläinten elämää lähestyviä pelejä ei sitten montaa muuta ollutkaan (Savage Pond oli… mutta vieläkö muita?). Toki realismi on laitettava lainausmerkkeihin, mutta ainakaan mukana ei ole ukkoa aseiden kanssa, avaruusaluksia tai muuta tylsää. Fire Ant sijoittuu muurahaispesän käytäviin, jossa pelaaja ohjaa murkkua, skorpionit ovat vallanneet kotikolot ja kuningatarkin on kaapattu. Pelastushommiin siis.

Julkaisuvuonnaan Fire Ant on ollut varsin monipuolinen peli. Jokainen ruutu on oma pieni puzzlensa, jossa on kerättävä oikeat esineet vihollisia varoen jotta eteneminen seuraavaan lokaatioon ja kohti kuningatarta onnistuu. Mitään korkean tason aivopähkinöitä ei nyt sentään ole tarjolla, mutta onpa kuitenkin osattava mennä oikeaan aikaan oikeasta välistä ja käyttää oikea avain oikeaan oveen. Niin siis avaimia ja lukkoja ja muuta pientä tässä murkkupesässä on, mutta realismin nimessä voidaan ne kuvitella vertauskuvallisiksi. Ehkä ne esittävät feromoneja.

Onhan toki selvää, että Fire Ant on aikansa tuote monessa mielessä. Ei pelaaminen mitään juhlaa ole, eikä pidemmän päälle voine kyllästymistäkään estää, mutta kyllä tässä oli jotain kiehtovaa silloin joskus. Kenties vain aihepiiri, kenties ruutujen vaihtelevuus – paikasta toisenlaiseen mennessä syntyy tunne suuresta ja monien vaarojen ja sokkeloiden täyttämästä muurahaispesästä ihan onnistuneesti. Olisihan tästä skenaariosta saanut ihan pelkän tasohyppelynkin väännettyä, että siitä pointsit pelin laatija Mike Wackerille. Sananen muuten kyseisestä miekkosesta: Gamebase 64 -tietokanta nimittäin listaa hänen koodaamiaan pelejä kolmetoista – joista 11 on ilmestynyt vuonna 1983. Siinä sitä mallia pelejään vuositolkulla nysvääville nykykoodaajille. Muita krediittejähän noissa peleissä ei sitten juuri olekaan, eli yksin on Mike pistänyt tuulemaan. Valtaosa peleistä näyttäisi olevan viivasuoria kopioita aikansa arcade-hiteistä, mutta on siellä sitten jokunen Fire Antin kaltainen oikein omaperäiseltä vaikuttava teoskin joukossa. Onpa Mike ollut kyllä esimerkillinen ahertaja. Kuin muurahainen konsanaan.

Alussa oli Segan kolikkopeli nimeltä Pengo. Se oli kohtalainen hitti vuonna 1982 ja käännettiin monille koneille; kuusnelonenkin oli saamassa omansa, joka kuitenkin levisi piraattikopioina maailmalle siinä määrin tehokkaasti, että kustantaja toteutti hätäratkaisun ja vaihtoi muuten valmiin pelin nimen toiseksi, toivoen täten että joku sellainenkin pelin ostaisi, jolla kopioitu Pengo jo kasetilta löytyi.

Uudelleenimettynä pelistä tuli Petch (Colosoftware, 1983), ja totta kai tämäkin versio crackattiin ääntä nopeammin ja levisi kautta maanpiirin niin että minultakin Petch löytyi useammalta kasetilta. Oli se kuulkaa villiä menoa tuohon aikaan; kovastihan kustantajat kaikenlaisia suojauksia peleihinsä yrittivät asentaa, mutta aina oli joku joka osasi paremmin. Ei tainnut montaa sellaista peliä olla kuusnelosen historiassa joka olisi ollut piraateille ylivoimainen pala. (ainakin yksi tulee kyllä mieleen, siitä myöhemmin)

Mutta Petch. Se on kyllä hauska peli – japanilaisen arcadesuunnittelun knowhow on vahvasti läsnä jo perusideassa, joka on samanaikaisesti omituinen ja toimiva. Pelaaja on pingviini, joka etsii jääkuutioiden alle piilotettuja munia. Ne löytyvät joko kuutioita tönimällä tai murskaamalla, eikä siinä mitään, leppoisaahan tämä olisi ilman ruudussa myös vaeltavia keltaisia möhkäleitä, jotka nekin murskaavat mielellään jääkuutioita, pingviineistä puhumattakaan. Petchin ”juju” on pelikentän pysymättömyys: sinne tänne liukuvat (ja jatkuvasti vähenevät) jääkuutiot muuttavat pelialueen muotoa radikaalisti, ja jäät ovat paitsi suoja vihollisilta (tiettyyn rajaan asti), myös ase: juuri näiden alle muuten avuton lintupolo voi liiskata öttiäisiä keskittyäkseen munanhakuprojektiinsa. Nerokas idea, toimiva design, grafiikkakin on hyvää (etenkin pingviinin animaatio highscore-ruudun pyrstönketkuttelutansseineen on aivan loistavaa), ainoana miinuksena pelin lievä hitaus. Paria vuotta myöhemmin tämä olisi jo osattu koodata sutjakkaammaksi. No joo, se taustalla luuppina soiva Popcorn-versio alkaa myös hitaasti käydä aivokudokseen.

Pengo (tai joku sen klooni) on muuten ainoa peli jota olen ikinä pelannut MSX:llä, tuolla Suomessa ilmeisesti kohtalaisen suositulla kotikoneella, jollainen yhdellä kaverilla oli. Kävin hänen luonaan silti pelaamassa vain kerran, ja vain yhtä peliä, jonka siis heti tunnistin, olihan Petch tuolloin jo omassa kokoelmassa. Hieman kismitti, että MSX:n pelissä (jolla oli joku ihan eri nimi ja teema, muuten sama peli) oli rutkasti parempi grafiikka ja äänet kuin kuusnepassa, mutta ei kai se ihme ollut – MSX:llehän sai ainakin Konamin, ehkä muidenkin Nipponin legendaaristen pelitalojen tuotteita moduulimuodossa. Eikä sielläpäin päästetty mitään puolivillaista markkinoille.

Nyttemmin nähtynäkin Petch on sympaattinen tekele, vaikka tosiaan tietystä muinaiskankeudesta kärsiikin. Arvelen, että muiltakin systeemeiltä kuin MSX:ltä löytyy tästä ideasta kuusnelkkua parempia versioita.

Videopelien varhaisvuosina tuntui kuuluvan asiaan että jokainen teki oman versionsa kaikista isoimmista hiteistä. Pac-maneja oli tuhansia ja taas tuhansia, ja vaikkei Frogger ihan saman mittakaavan legenda olekaan, niin kyllä senkin kopioita tuli vastaan. Hupaisana pointtina todettakoon, että sana ”Frogger” jopa esiintyi usein näiden täysin luvattomien kopioiden otsikossa. Ei ollut niin hirmu tarkkaa vielä siihen aikaan…

Eihän se toki ihme ole, että tätä peliä kopioitiin. Konsepti on simppeli, mutta varsin toimiva: sammakon on päästävä loikkimaan monikaistaisen tien vastapuolelle, vieläpä monesti joenkin yli tämän jälkeen. Kyllä tämä meikäläisen mittapuulla korkeammalle oksalle nousee kuin joku Space Invaders, onhan tässä enemmän tekemistä sentään… Mutta totta kai kyse on aina lopulta siitä miten huolella peli on toteutettu. Jumpin Jack (Livewire, 1984) ei valitettavasti ole sieltä parhaasta päästä. Tavallaanhan grafiikka on vuoden -84 peliksi oikein nättiä, mutta kuten tuossa jo taannoin breakoutin yhteydessä totesin: kolmiulotteisuus ei vaan kaikissa yhteyksissä toimi. Jumpin Jackin tekijät ovat lisänneet peliin tilan tuntua kääntämällä näkymän vinoon. Tästä seuraa se, että sammakon sijaintia autoihin nähden on huomattavan hankala välillä hahmottaa, ja kun tie on muutenkin kaoottinen  eri suuntiin miljoonaa suhaavine ajoneuvoineen niin sammakkonraatojahan siinä syntyy. Tosin oli pelaajan hahmo sammakko tai ei – ihmishahmoinen enkeli tästä kuollessa kohoaa kohti taivasta. Tämä sai minut pohtimaan pelin tapahtumamaailmaa. Sijoittuuko tämä todellisuuteen, jossa ihmissielut on vangittu sammakkojen sisään? Millaisen scifikauhutarinan tästä saisikaan!

Huonon. Mutta mitä muuta voi odottaa tällaiselta puolivillaiselta Frogger-kloonilta. Erityismiinus kamalalle hilpeälle musiikille joka pimputtaa tauotta toiminnan taustalla.