#294 – Bozo’s Night Out

Niin sanottuja aikuisempia pelejä oli minun nuoruudessani kahdenlaisia. Oli monimutkaisia ja -puolisia strategiapelejä ja simulaattoreita, joihin paneutuminen vaati pitkän ohjekirjan lukemista ja tuntikausien harjoittelua, haastavia ja aivotoimintaa vaativia pelisessioita. Ja sitten oli niitä, joiden aihepiiri oli vähän aikuisempi. Tavallaan Bozo’s Night Out (Taskset, 1984) menee tähän jälkimmäiseen kategoriaan. Ei se sinällään sisällä mitään varsinaisesti tuhmaa, mutta sen jokseenkin matalotsainen kännäyshuumori on kuitenkin jotain, johon meillä kymmenkesäisenä ei sentään liiemmin omaa kosketuspintaa vielä ollut.

Tämä on näitä kulttiteoksen maineessa olevia pelejä, joista on vähän vaikea uskoa että se on ollut kaupallisesti saatavilla, mutta kyllä tämä on ihan oikean pelitalon julkaisema peli, jota on kaupasta ollut mahdollista ostaa. Eikä mekään kaverin kanssa tästä pelattu piraattiversiota, vaan ihan virallista julkaisua, tosin osana kokoelmaa: Bozo löytyi jälleen kerran tuosta monesti mainitsemastani mainio(hko)sta 30 Games -pläjäyksestä, yhtenä kokoelman ehdottomista suosikeistamme.

Pelaaja ottaa siis kaljamahaisen Bozon roolin, ja pelin tavoite on äärimmäisen yksinkertainen: on selvittävä baarista turvallisesti saman kadun varrella sijaitsevaan kotiin ja omaan sänkyyn. Kun siinä on selvinnyt, harpataan tämän jokseenkin yksipuolista elämää viettävän sankarin seuraavaan iltaan, jolloin päänupissa kihisee viisi tuoppia edellisiltaa enemmän ja samaa toistetaan. Vaikka taivallettava kadunpätkä ei pitene, eivätkä sen varrella kohdattavat vaaratkaan ilmeisesti muutu, jutun jujuna on päähenkilön humalatila. Koska jokaisen päivän päätteeksi on viisi tuoppia enemmän ölppää kiskottuna kitusiin, on kulkukin kohta sen mukaista. Parina ensimmäisenä iltana kotimatka onnistuu ilman haasteita, sitten alkaa huomata hienoista horjuntaa, mutta jo tuolla parinkymmenen tuopin tuubassa alkaa holtittomasti hoipertelevan Bozon ohjailussa olla jo työtä ja tuskaa. Pelin statuspaneelissa näyttäisi olevan tilaa 60 tuopille, joskaan en tiedä mitä tuohon saavutukseen päästyä tapahtuu: heittääkö Bozo onnellisesti henkensä, vai onko peli pelattu läpi, paha sanoa, ei me koskaan ihan niin pitkälle selvitty.

Pakko myöntää, että peli on hyvin ideoitu. Saman lyhyen pelialueen toistuminen kerta kerralta hankalammin kontrollein on mitä omaperäisin idea, ja onpa mukana mahdollisuus oikotiehenkin: kadulta voi portista astua puistoon, jota asuttavat mitä surrealistisimmat hirviöt ja mutantit. Kyseessä lienee jonkinlainen delirium tremens -kohtaus, joskin, näin olen internetistä lukenut, 40 tuopin jälkeen alkavat vaaleanpunaiset elefantit vaellella myös kadun puolella. Muut öisen kaupungin kulkijat ovatkin sitten perinteisempää sakkia: ”bobbyt” vievät Bozon kohdatessaan vankilaan, kun taas povekkaat naiseläjät, kepin kanssa köpöttelevät mummot ja hyvin englantilaiset näköiset skinheadit pistävät sairaalaan. Bonuksena katu on täynnä itsekseen aukeutuvia ja sulkeutuvia viemärinkansia, joissa on oma huumorinsa kyllä: jäyhän virallisen näköisen poliisin humahtaminen katuun avautuvasta luukusta kadoksiin muiden jatkaessa kuljeskeluaan entiseen malliin on aina yhtä hupaisa hetki.

Sarjakuvamaisen karrikoitu grafiikka ja taustalla tauotta soiva versio Scaffoldsin kappaleesta Lily the Pink nostavat audiovisuaalisen puolen kevyesti keskimääräisen vuosikertaa 1984 olevan pelimateriaalin paremmalle puolelle. Sympaattinen tekelehän Bozo’s Night Out on, enkä usko että turmeli kovin monen lapsipelaajan ajatusmaailmaa aikoinaan. Meillä kaverin kanssa ainakin oli tätä pelatessa varsin hauskaa.

Advertisement

#278 – Rockstar Ate My Hamster

Täällä taas. Joskus tauko on paikallaan, joskus pitkäkin. Run / Stop – Restoren kesätauko kesti melkein neljä vuotta, minä aikana kuusnelonen ehti vietti nelikymppisiään (viime vuonna). Itse olen käsitellyt nuoruuteni populaarikulttuurin rakenteita, tässä tapauksessa Marvel-sarjakuvia, näinä välivuosina Pieniä ihmeitä –blogissa, nyt yritän ensi kertaa ylläpitää molempia. Huonostihan tässä käy.

Palaan näihin kuvion pelillä numero 278. Se on iso luku. Onko nykynuorisolla aikaa ja edes mahdollisuutta pelata niin paljon pelejä kuin meillä oli tuolloin? Elimmekö yltäkylläisen kasaritarjonnan äärellä tietämättämme digitaalisen pelitarjonnan kvantitatiivista huippuhetkeä? Joku voisi sanoa että laatu on sittemmin korvannut määrän, itse vähän epäilen. Mutta kuten olen tässä blogissa joskus vuosia sitten todennut, en juurikaan tunne nykypelejä. Tällä tarkoitan kaikkia noin vuoden 2000 jälkeen ilmestyneitä.

Eniveis: Rockstar Ate My Hamster (Codemasters, 1989) on sopiva outolintu jonka kera astua takaisin näyttämölle. Kyseessä on eräänlainen rock-managerisimulaatio, mutta vain etäisesti; pelin pääpaino on huumorissa, joka on hyvin aikaansa sidottua, mutta toisaalta vielä nykyisinkin tunnistettavin kasvoin. Spitting Image -henkisiä karikatyyrejä tunnetuista rock-staroista vilisee, löytyy ”Tina Turnoff”, ”Iggy Carrust”, ”Bill Collins” ja niin edelleen. Hires-grafiikalla piirretyt kuvat ovat itse asiassa aika veikeitä, mutta mitään grafiikan – tai edes äänen – juhlaa ei tämä peli muuten kyllä ole.

Pelaaja itse on hip ja cool jamppa, yrmeän mogulin avustaja. Tämä kaksikko kokoaa bändin, treaanauttaa heitä, järjestää keikkoja, suorittaa julkisuustempauksia ja lopulta levyttääkin. Bändiä kasatessa saa selailla tarjolla olevien karikatyyrien valikoiman läpi ja valita itselleen sopivan kokoonpanon, mikä tavallaan on myös vaikeausasteen valintaa, eri starbojen viikkotaksat kun ovat kovin erilaiset. ”Wacko Jacko” maksaa maltaita, kun taas Gary Glitter -parodian saa bändiinsä puoli-ilmaiseksi. Kun rahat loppuvat, loppuu peli, joten aluksi meno on aikamoisella veitsenterällä tasapainoilua: pubikeikkoja vain ja sen sellaista. Kunnon julkkiskohulla saa mainetta, treenaaminenkin ilmeiseti kannattaa, vaikken varmaksi sano.

Tarjolla oleva huumori kestää pari pelikertaa. Kun on nähnyt kaikki karikatyyrit ja ennen kaikkea kaikki ”The Stun”-lehden lööppiotsikot, pelillä on enää vähän annettavaa. Enimmäkseen pelaaminen on muutaman taajaan toistuvan valikon parissa säheltämistä, syvyyttä on tuskin nimeksi. Harmi, koska potentiaalia olisi ollut, ja ilmeisesti julkaisijakin uskoi peliin: Codemasters oli tunnettu nimenomaan halpapeleistään, mutta tämä julkaistiin ison mainoskampanjan kera täysihintaisena. Selkeä virheliike, etenkin aika laimeiden lehtiarvostelujen jälkeen. Ei tästä mitään hittiä tainnut tulla.

Itse sain tämän piraattikopiona, kuten 90% kaikista peleistäni. Jonkin aikaa se viehätti, mutta muuttui hauskaksi vasta kun keksin resetoida koneen Action Replayllä ja tutkiskella muistissa olevaa dataa. Kävi ilmi että sitä kautta pelin tekstejä oli mahdollista muuttaa. Voi sitä viihdettä, kun sai antaa tähtösille omat nimet, pistää managerikaksikon puhumaan rumia ja sen sellaista. Siitä riitti riemua varmaan tunniksi.

#208 – Lazy Jones

l 208 lazy jones

Metafiktio kiehtoo minua, on mahdollisesti tehnyt niin jo kauan. Kenties jo silloin kun vielä kopsailtiin kaverien kanssa pelejä kaseteilta toisille, ja siellähän joukossa oli myös varhainen kulttiklassikko nimeltä Lazy Jones (Terminal Software, 1984), sittemmin lähinnä pelien musiikkeihin keskittyneen David Whittakerin hengentuote.  Kasettiarkistojen suunnattomasta muinaispelien massasta tämä omintakeinen tekele erottui selvästi edukseen; Lazy Jonesia tuli pelattua usein ja pitkään.

Pitkään toki osittain siksikin, että pelissä on hankala kuolla, joten sessiot tuppasivat venähtämään… Mutta väliäkö tuolla, ei kuoleminen tosielämässäkään ihan jatkuvaa ole, joten sikälikin tämä peli emuloi arkipäivää oivallisesti. Pelaaja ottaa ohjattavakseen otsikossa esiintyvän laiskajaakon, ja tallustelee ympäri kolmeen kerrokseen jakaantunutta rakennusta. Tämä rakennus on kuitenkin vain kauttakulkupaikka itse pelin sisällölle – kerrokset ovat täynnä ovia, ja niiden takaa löytyy se mistä pelissä on kyse: tietokoneita. Joilla voi pelata pelejä. Tämähän oli junioriminun mielestä niin nerokas konsepti että tolkku pois, ja toimiihan Lazy Jones edelleen. Lisäpontta uudelleenpeluulle antaa se, että peli arpoo huoneiden sijainnit joka kerta uusiksi, ja niitä on sen verran monta, ettei samoihin aina päädy ennen kuin game over koittaa (tai lounasaika…. tässä pelissä on tosiaan aika vaikea heittää henkeään). Pelit sinällään ovat paitsi pieniä (mikä ei koskaan haitannut, koska realististahan se vain on, että Jones pelailee omaan ympäristöönsä sovitetulta ruudulta), myös mukavan simppeleitä ja tuttujakin kopioita aikakauden klassikoista. Löytyy Space Invadersia, Breakoutia, Froggeria, muutamia shoot’em’uppeja, koko skaala siis, yleensä jollain sanaleikillä nimettyjä. Osa peleistä on vähän tylsiä, mutta osa on pirun pelattavaa settiä, sellaista selkäydintason perusmeininkiä.

Tästä tietokonepelaamisen hurmoksesta Jonesin voi herättää vain törmäämällä huoneiden väliä kulkiessa käytävillä vaelteleviin tyyppeihin, mutta aikamoinen tunari saa olla jos näin käy, ja se on tosiaan ainoa tapa menettää runsaalla kädellä jaettuja elämiään. Muutaman oven takaa löytyy muutakin kuin pelejä: on baari jossa kitata kaljaa, siivouskomero jossa käydä pissalla (!) ja sänky jossa nähdä painajaisia. Koko ajan taustalla soi Whittakerin mainio musiikki, jonka melodia elää nokkelasti tapahtumien mukana, ja joka nousi 2000-luvun alussa hetkeksi historian hämäristä esiin, kun joku brittilistalle ampaissut dance-tuottaja sämpläsi sitä surutta omaan tuotokseensa. Käryhän siinä kävi heti, kun aktiiviset kuusnepaharrastajat tunnistivat tutun biitin. Vaikka lainaileehan Whittaker itsekin; ainakin Nenan 99 Luftballonsin melodia kajahtaa toisinaan kaiuttimista…

Toisaalta tällainen lainailu sopii Lazy Jonesin ideaan oivallisesti. Hauska pelihän tämä nyttenkin nähtynä on, joskin kyllä pidempää pinnaa vaatii kuin mitä minulta enää nelikymppisenä löytyy. Jotkut niistä Jonesin pelaamista peleistä ovat kuolettavan pitkiä… toiset taas loppuvat sekunneissa ensimmäiseen törmäykseen. Ehkä tässä on joku elämävertaus taustalla joka ei ihan avaudu.

#199 – Bop’n Rumble

B 199 Bop'n rumble

Nyt kun näihin menestyneiden pelien parodioihin päästiin, on syytä ottaa käsittelyyn se, joka itselleni oli mieluisin: Bop’n Rumble (Melbourne House, 1987) ottaa kohteekseen Exploding Fistin aloittaman itsepuolustuspelien buumin, ja irvaileekin tälle kovin vakavahenkiselle lajityypille hyvin. Mikäpäs on irvaillessa, kun pelistä vastaa sama firma kuin alkuperäisestä Fististäkin – kyllä Australian pojat hommansa osasivat.

Heti aluksi: Bop’n Rumblella lienee hallussaan jonkin sortin ennätys, koska se jo ilmestymisvuonnaan julkaistiin kolmella eri nimellä; otsikolla Street Hassle peli arvosteltiin MikroBitissä, ja Bad Street Brawler oli suunnattu jenkkimarkkinoille – itseltäni löytyi piraattikopiona tämä BnP, joka on ilmeisesti kaupallisesti vähälevikkisin, mutta siis minulle tutuin. Pelaaja ottaa urbaanin katusankarin (minishortsit ja tennarit, pitkät vaaleat kutrit, aurinkolasit ja viikset) roolin ja lähtee vetämään turpaan sitä saastaa, jota metropolien kadut ovat täynnä, toisin sanoen esimerkiksi mummoja ja sokeita ukkoja keppeineen, ja eläinmaailmakin on sankariamme vastaan – kimppuun käyvät niin vihaiset bulldogit kuin gorillatkin. Tässähän olisi ainesta vaikka millaiseen moralistiseen älämölöön, mutta ei sille mitään voi, että peli on hölmöydessään oikeasti hauska ja pirun pelattavakin vielä. Ratkaisevassa asemassa on toteutus: grafiikka on todella isoa ja spritet on animoitu mahdottoman hyvin. Taisteluliikkeissä on muutama vakio kierrepotkuineen ja kampituksineen, sekä joka tasolla omanlainen spesiaaliliike, jotka vaihtelevat esimerkiksi korvien vääntämisestä otsapuskuun ja pään yllä kieputeltuun viholliseen.

Itselleni Bop’n Rumble ajautui ihan ensimmäisten kopioitujen pelien joukossa, joten sitä tuli pelattua tuoreena kuusnelosen omistajana paljon, kenties siksi ettei pelejä ollut vielä kuin kourallinen, mutta ehkä siksikin, että tässä on oikeasti aika kivasti pelattavaa. Huumoristaan huolimatta Bop’n Rumble ei ole mikään läpihuutojuttu, vaan pelissä on haastetta kunnolla. Varsinkin ne samurain elkein valkoista keppiään käyttävät sokeat ukot ovat tappava vastus, vaikka oma suosikkini ovatkin käsilaukkua projektiilina käyttävät mummelit: toisinaan he intoutuvat pyörittämään veskaansa niin vinhasti pään päällä, että ampaisevat taivaalle kuin kopteri konsanaan. Tämä machouden kiteytymä on vähän väliä surkeasti asfaltissa turvallaan otettuaan otsaosumaa käsilaukusta tai saatuaan bulldogin leukoja nivusiin. Vaikea tästä on nykyäänkään närkästyä.

Tasot ovat vaakasuuntaan vieriviä katuja, ja tuntuvat kovin pitkiltä kun energia käy vähiin ja nurkan takaa tepastelee nyrkein ilmaa hakkaava gorilla juuri kun on kahden ukonkäppänän sarjaiskujen kohteena… Mutta on se kyllä tyydyttävä tunne kun tason selvittää ja pääsee ottamaan tuntumaa seuraavaan. Ne erikoisliikkeet ovat pelin edetessä koko ajan hölmömpiä, ja uusia vastustajiakin katujen varrelle alkaa hitaasti ilmestyä. Muistelen, että ainakin pöhkön näköisiä breakdance-muuvsseja tekevä verkkaripukuinen sälli käy puistossa päälle.

Bop’n Rumble on lähtökohtaisesti älytön tekele, ja kun älyttömyys on yhdistetty tinkimättömyyteen, on lopputulos aikamoista timanttia. Kyllä tämä omalla listallani menee ihan sinne kuusnelosen mätkimispelien kärkipäähän.

#198 – Ricochet

R 198 Ricochet

Trendit vaikuttivat vahvana pelimaailmassa jo 80-luvulla, ja nopeita olivat muoti-ilmiöt silloinkin. The Way of the Exploding Fist aloitti karatepelien vyöryn, sitä seurasi Gauntlet klooneineen, pian näiden jälkeen modernit breakout-pelit täyttivät Arkanoidin vanavedessä markkinat – kaikki tämä tapahtui vuosien 1986-1988 aikana. Ricochet (Firebird, 1988) kuuluu trendeistä viimemainittuun, ja on sikäli piristävä poikkeus, että on jo ilmestyessään ollut varsin tietoinen lajityypin ylitarjonnasta. Peli ei edes yritä ottaa itseään tosissaan, vaan viljelee humoristisia kommentteja ja virnistelee lajityypin kliseille heti alkuruudusta lähtien. Toki peli on sentään ihan tosissaan pelattavissa, eikä yhtään pöllömpi breakout olekaan. Mikäli olisin tähän heti tuoreeltaan törmännyt, se saattaisi olla jopa hyvinkin lämmöllä muisteltu nykyisin. Mutta omaan kokoelmaani Ricochet päätyi kuitenkin vasta 90-luvulla, jolloin sekä Krakout että Traz olivat jo kauan sitten naulanneet itsensä pysyviksi suosikeiksini, ja jolloin pelaaminen muutenkin oli enää vähäistä – juuri Trazin parissa tosin vietin yhä aikaa, editorilla omia ruutujani hioen kuitenkin enemmän kuin pelaten.

Ricochet’n on ohjelmoinut entinen Zzap!64-arvostelija Gary Liddon, ja hyvää työtä onkin tehnyt. Peli rullaa juuri sillä rentoudella, jolla kunnollisten breakoutien kuuluukin, minkä lisäksi pidän pelin jonkinlaisesta yliampuvan täydestä fiiliksestä: koko näyttö on bordereita myöten käytössä, ja pelialuekin on nimenomaan pelialuetta ilman mitään ylimääräisiä ruudun reunoja tai seiniä: pallo on iso, tiilet aivan hillittömän kokoisia möhkäleitä. Tarjolla on tuttuun tapaan tiilten alta paljastuvia bonuksia, jotka vaihtelevat siitä perushötöstä vähän oudompaan, ja kenttien välissä pitää murskata mailalla ympäriinsä sinkoilevia karvaturreja. Rob Hubbard on päästetty irti äänipuolella, ja tässä vaiheessa uraansa jo samplejen parissa kokeiluja tehnyt maestro on hänkin aika hilpeällä tuulella: tunnusmusiikki ölisee ja kolisee, ääniefektit ovat vähän nyrjällään.

Kuusnelosen breakout-tarjonnassa Ricochet menee sinne parempaan puoliskoon, ja jos genre miellyttää, voi sen parissa varmaan viihtyä pidempäänkin. Tai ehkä ei, koska ei tämä nyt mitään sellaistakaan tarjoa, jota ei olisi jossain toisaalla tehty paremmin. Mahdotonhan näissä puitteissa on olla kovinkaan kekseliäs… varsinkin kun vain vähän Ricochet’ä aiemmin ilmestynyt Traz oli jo vienyt genren päätepisteeseen olemalla kertakaikkisen kekseliäs.

#34 – Flaschbier

F 034 Flashcbier.jpg

Juuh elikkäs – – ilmeisesti Saksassa oli 80-luvulla vimmatun suosittu tällainen isonenäinen olutta kittaava sarjakuvahahmo kuin Werner. On varmaan kohtalaisen ymmärrettävää, että tämänkaltaiset ilmiöt ovat perin kansallisia, eikä Wernerin riemusanoma koskaan tavoittanut laajempia kansanmassoja. Mutta kotimaassaan hahmo oli tosiaan niin iso, että esimerkiksi kuusneloselle tämän tähdittämiä pelejä ilmestyi useampiakin; yksi niistä sai totaalisen epäonnisen kansainvälisen julkaisunkin. Itse en ole kyseistä peliä (Werner – Mach Hin!) päässyt kokemaan, mutta Zzap!64:n arvostelu siitä on hupaisaa luettavaa, kun saarivaltakunnan kriitikot ovat saksalaisen huumorin kanssa helisemässä. Pelin loppuarvosana 10% antaa kuvan siitä miten hyvin saksalainen ja brittiläinen mentaliteetti yhteensopivat.

Flaschbier (Werner Soft, 1986) on ainoa minun eteeni osunut Werner-peli, ja silloin aikanaan pidin sitä jonkun kotonaan ajankuluksi väsäämänä vitsinä, mutta silloin en vielä tiennytkään hahmon alkuperästä mitään. Ensinäkemälläkin on selvää, että kyseessä on Boulder Dash -kopio, jossa timantin sijaan etsitään olutpulloja. Hahaa. Vahvasti BD-imitoivasta ulkoasustaan huolimatta kyseessä on kuitenkin hengeltään vähän enempi puzzlemainen tuotos – BD:n strategiset ja toiminnalliset elementit ovat jonnekin unohtuneet. Rumakin peli on, ja taustalla soi ärsyttävä musiikki, joka on lainannut pari ensimmäistä tahtia Pink Panther -teemasta ja junnailee niiden jälkeen omia polkujaan.

Ei minua naurattanut. Ehkä jos pelin hahmona olisi ollut Näkymätön Viänänen niin sitten – mutta kun oikeakin Boulder Dash on olemassa, niin hippaisen vaikea on keksiä miksi Flashcbieriä kukaan pelaisi ilman Werner-sympatioita. Jos nyt toisaalta olet hahmon suurin fani, niin luvassa lienee riemua tuntikausiksi.