Hawkeye (Thalamus, 1988) kuuluu siihen kiistattomien klassikoiden sarjaan, joka tavalla tai toisella määrittelee sen, mitä pelaaminen Commodore 64:llä aikoinaan oli. Se on kuusneloseen keskittyneen Thalamuksen varhaisimpia julkaisuja, ja ensimmäinen sellainen menestykseen noussut peli, jonka tekijät ovat kaikki demosceneltä lähtöisin. Sen aikalaisarvostelut ovat nykyään melkein hellyyttävää luettavaa, niin myytyjä tämän pelin äärellä oltiin – Zzap!64:kin tempaisi Hawkeyestä äärimmäisen harvinaisen kolmesivuisen arvion ja huutomerkit melkein loppuivat kesken, kun lehden toimituskunta kilpaa ylisti tätä esimerkillisen upeaa tuotetta.

Ja olihan Hawkeye ilmestyessään varsin vaikuttava. Jo pelin lataus oli ihan uutta: ei tarvinnut tyytyä pelkkään kauniiseen kuvaan, kun saattoi odotellessa seurata elokuvallista taustatarinaa pelimaailman historiasta. Sitä seurasi komea alkuruutu, jonka jylhä musiikki kuulosti sekin kerrasaan uudelta ja erilaiselta – Jeroen Telin ensiesiintymisiä pelimaailmassa tämä, ja kolahti kyllä meikäläiseenkin täysillä. Muutkin pelin tekijät ovat hollantilaisia, Boys Without Brains -nimisen hyvin varhaisen demogroupin jäseniä, joilla hallussa ovat olleet niin ohjelmointi kuin grafiikkakin. Se ongelmallisempi puoli onkin sitten, kuten monesti näissä demopuolelta lähtöisin olevien laatimissa peleissä, se varsinainen sisältö. Hawkeye ei pelinä ole mikään loistoteos.

Vaikka kyllähän minäkin tätä pelasin. Ensikosketus oli vissiin ihan tuoreeltaan jonkinlainen ykköslevelin sisältänyt demo, jonka on täytynyt olla Zzap!64:n mukana kasetilla (mistä muuten olisin sellaisen saanut ennen diskettiaikoja?), ja itse pelikin minulla oli jonkun kaverin originaalista tupladekillä kopsattuna jo varhain. Kiihkeää addiktiota ei syntynyt, mutta olihan Hawkeyen audiovisuaalisen krumeluurin ääreen aina yhtä kiehtova palata. Mutta mikseipä peli sitten kuitenkaan niin miljoonaa kolissut? Yksinkertaiseksihan tätä on moitittu, mutta yksinkertainen pelikin voi olla hyvä. Hawkeyen yksinkertaisuus on valitettavasti monotonista luokkaa. Pelissä ohjataan vähäpukeista pitkähiuksista lihaskimppua, joka tasolla lyhyttä maisemanpätkää edestakaisin, kunnes kaikki tyhjästä ilmaantuvat palapelinpalat on kerätty. Kaikkialla liihottaa (kauniisti animoituja) otuksia, jotka pitää ampua, ja siinäpä se sitten. Pelin tahti on melko rauhallinen, mikään vihollinen ei rynni kunnolla päälle, mikä toisaalta on hyvä, koska omatkin aseet (muutama erilainen sentään, rajallisin resurssein) ovat kaikki vähän laimeita. Ei kunnon räjähdyksiä, valoshowta eikä ääniä. Kyllähän upea grafiikka viehättää muutaman minuutin ajan, mutta kun saman taustanpätkän on kahlannut palasten perässä viisikin kertaa päästä päähän ampuen ne samat tyypit aina uudestaan, alkaa toivoa että kerättävää olisi vähän vähemmän. Ja että päähenkilö juoksisi nopeammin, tai hyppäisi jotenkin atleetimmin edes. Pikselintarkkaa hyppelyä nimittäin vaaditaan, ja se on jotenkin turhauttavaa muskelisankarin vain kevyesti hopsahdellessa miehekkäiden kokovartalovolttien (vrt. Impossible Mission) sijaan.

Totuutta ei silti käy kieltäminen: kuusnelosklassikkohan tässä on eittämättä kyseessä, ja vaikken olekaan yksin näkemyksineni, että Hawkeye ei pelinä ihan nerokkain tekele olekaan, on toki niitäkin, jotka tämän pariin upposivat tosissaan. Puhtaasti teknisenä suorituksena peli on huikea saavutus, ja lienee se julkaisu, joka lopullisesti sinetöi Thalamuksen nimen ihan sinne kuusnelosjulkaisijoiden kärjen tuntumaan, missä se sitten pysyikin niin kauan kuin 64:lle ylipäätään mitään julkaistiin. Ja Jeroen Tel luonnollisesti ylsi tämän jälkeen vain jatkuvasti upeampiin suorituksiin musapuolella.