#263 – Smash TV

S 263 Smash TV

Miksipä laatia monipolvista taustajuonta pelille, kun voi yhtä hyvin ammentaa jo tutuksi käyneestä lähteestä? Tulevaisuuden tv-ohjelmat olivat tällainen säännönmukaisesti toistuva aihepiiri, ja Smash TV (Ocean, 1991) on sikäli hauska esimerkki tästä, että sijoittuu niinkin scifistisiin ympyröihin kuin vuoteen 1999, jolloin ultraväkivaltainen tappokisa on ilmeisesti mainiointa tv-viihdettä. On kyllä todettava, että tämä kolikkopelikäännös (itse asiassa klassisen Robotronin 90-luvulle päivitetty versio) ottaa aihepiirinsä vakavammin kuin moni muu samaa ideaa käyttävä: showmaailma on koko ajan läsnä pelin teksteissä ja visuaalisessa ilmeessä, ja kilpailijat voivat kerätä tulitaistelun ohessa ruudulle ilmestyviä bonuksia, kuten ”A Brand new toaster!”. Myös videonauhureita ja autoja on onnistuneelle kamppailijalle tarjolla, rahapotin kasvattamisesta puhumattakaan.

Smash TV on yhdellä ruudulla kerrallaan tapahtuva räiskintä, joka, kuten sanottu, toistaa Robotronin peruskaavaa: pelaaja vastaan kaikista ilmansuunnista miljoonaa ylle vyöryvä vihollislauma. Joka suuntaan pitää ampua jatkuvalla syötöllä, vähän väistellä ja keräillä kamaakin, mutta ennen kaikkea kylvää tuhoa. Pelin mieletön vauhti ja silkka massatuhon määrä takaa kerrassaan nautinnollisen pelisession, mutta ei tällaisen toteuttaminen kuusnelosella varmasti ole ollut ihan yksinkertaista. Ocean on fiksusti palkannut käännöstä tekemään Nick Jonesin, tuossa vaiheessa jo pitkän linjan koodaajan, jonka meriittilistalta löytyy paljon huippuarvosanoja niittäneitä pelejä, kuten Stormlord ja Cybernoid. Robtron on julmetun nopea, pirullisen pelattava, ja sisältää oletettavasti kaiken sen minkä kolikkopelioriginaalikin, ja onpa peli vielä tungettu kerralla muistiin ilman välilatauksiakin – vuonna 1991 jo varsinainen harvinaisuus siis. Grafiikkakin on erittäin hyvää, ja alkuruudussa soi Jeroen Telin teknisesti hyvä (olen kuulevinani tuplanopeus-soundeja, joilla Tel monen muun lailla SID-piiriä kuritti 90-luvun alussa) joskin melodisesti aika unohdettava tunnari.

Smash TV lienee viimeisiä isoja kolikkopelikäännöksiä, joita Ocean on kuusneloselle julkaissut. Se on todella laadukasta työtä, eikä varmaan ole koskaan saanut osakseen sille kuulunutta arvostusta – kyllähän tämä peli keräsi huippupisteitä lehdistössä, mutta syystä tai toisesta ei näy nykyisin retropelaajien suosikkilistoilla. Itselleni peli päätyi tuoreeltaan, ja miellytti erittäin suoraviivaisella ja alusta asti räjähtävällä toiminnallaan, joka ei kuitenkaan 80-luvun pelien tapaan ollut kuolettavan vaikea, vaan miellyttävän palkitseva – muutenkin kuin leivänpaahtimilla. Ocean ei aina osunut ihan nappiin arcadekäännöksissään, ja varmasti vuonna -91 on panostus ollut enempi isoisiin koneisiin. Hienoa että kuusnelos-versiokin on kuitenkin tehty huolella.

#213 – Hawkeye

h 213 hawkeye

Hawkeye (Thalamus, 1988) kuuluu siihen kiistattomien klassikoiden sarjaan, joka tavalla tai toisella määrittelee sen, mitä pelaaminen Commodore 64:llä aikoinaan oli. Se on kuusneloseen keskittyneen Thalamuksen varhaisimpia julkaisuja, ja ensimmäinen sellainen menestykseen noussut peli, jonka tekijät ovat kaikki demosceneltä lähtöisin. Sen aikalaisarvostelut ovat nykyään melkein hellyyttävää luettavaa, niin myytyjä tämän pelin äärellä oltiin – Zzap!64:kin tempaisi Hawkeyestä äärimmäisen harvinaisen kolmesivuisen arvion ja huutomerkit melkein loppuivat kesken, kun lehden toimituskunta kilpaa ylisti tätä esimerkillisen upeaa tuotetta.

Ja olihan Hawkeye ilmestyessään varsin vaikuttava. Jo pelin lataus oli ihan uutta: ei tarvinnut tyytyä pelkkään kauniiseen kuvaan, kun saattoi odotellessa seurata elokuvallista taustatarinaa pelimaailman historiasta. Sitä seurasi komea alkuruutu, jonka jylhä musiikki kuulosti sekin kerrasaan uudelta ja erilaiselta – Jeroen Telin ensiesiintymisiä pelimaailmassa tämä, ja kolahti kyllä meikäläiseenkin täysillä. Muutkin pelin tekijät ovat hollantilaisia, Boys Without Brains -nimisen hyvin varhaisen demogroupin jäseniä, joilla hallussa ovat olleet niin ohjelmointi kuin grafiikkakin. Se ongelmallisempi puoli onkin sitten, kuten monesti näissä demopuolelta lähtöisin olevien laatimissa peleissä, se varsinainen sisältö. Hawkeye ei pelinä ole mikään loistoteos.

Vaikka kyllähän minäkin tätä pelasin. Ensikosketus oli vissiin ihan tuoreeltaan jonkinlainen ykköslevelin sisältänyt demo, jonka on täytynyt olla Zzap!64:n mukana kasetilla (mistä muuten olisin sellaisen saanut ennen diskettiaikoja?), ja itse pelikin minulla oli jonkun kaverin originaalista tupladekillä kopsattuna jo varhain. Kiihkeää addiktiota ei syntynyt, mutta olihan Hawkeyen audiovisuaalisen krumeluurin ääreen aina yhtä kiehtova palata. Mutta mikseipä peli sitten kuitenkaan niin miljoonaa kolissut? Yksinkertaiseksihan tätä on moitittu, mutta yksinkertainen pelikin voi olla hyvä. Hawkeyen yksinkertaisuus on valitettavasti monotonista luokkaa. Pelissä ohjataan vähäpukeista pitkähiuksista lihaskimppua, joka tasolla lyhyttä maisemanpätkää edestakaisin, kunnes kaikki tyhjästä ilmaantuvat palapelinpalat on kerätty. Kaikkialla liihottaa (kauniisti animoituja) otuksia, jotka pitää ampua, ja siinäpä se sitten. Pelin tahti on melko rauhallinen, mikään vihollinen ei rynni kunnolla päälle, mikä toisaalta on hyvä, koska omatkin aseet (muutama erilainen sentään, rajallisin resurssein) ovat kaikki vähän laimeita. Ei kunnon räjähdyksiä, valoshowta eikä ääniä. Kyllähän upea grafiikka viehättää muutaman minuutin ajan, mutta kun saman taustanpätkän on kahlannut palasten perässä viisikin kertaa päästä päähän ampuen ne samat tyypit aina uudestaan, alkaa toivoa että kerättävää olisi vähän vähemmän. Ja että päähenkilö juoksisi nopeammin, tai hyppäisi jotenkin atleetimmin edes. Pikselintarkkaa hyppelyä nimittäin vaaditaan, ja se on jotenkin turhauttavaa muskelisankarin vain kevyesti hopsahdellessa miehekkäiden kokovartalovolttien (vrt. Impossible Mission) sijaan.

Totuutta ei silti käy kieltäminen: kuusnelosklassikkohan tässä on eittämättä kyseessä, ja vaikken olekaan yksin näkemyksineni, että Hawkeye ei pelinä ihan nerokkain tekele olekaan, on toki niitäkin, jotka tämän pariin upposivat tosissaan. Puhtaasti teknisenä suorituksena peli on huikea saavutus, ja lienee se julkaisu, joka lopullisesti sinetöi Thalamuksen nimen ihan sinne kuusnelosjulkaisijoiden kärjen tuntumaan, missä se sitten pysyikin niin kauan kuin 64:lle ylipäätään mitään julkaistiin. Ja Jeroen Tel luonnollisesti ylsi tämän jälkeen vain jatkuvasti upeampiin suorituksiin musapuolella.

#167 – North & South

N 167 North & south

Toisten verinen historia on toisten leikkikenttä, näinhän se menee, ja sama mielessään pykäsivät ranskalaiset vahvasti huumoripainotteisen pelin Yhdysvaltain sisällissodasta. North & South (Infogrames, 1991) oli alkujaan iso hitti Amigalla, ja tämä kuusneloskäännös tuli jonkun verran myöhemmin ja on ilmeisesti pitkälti samanlainen kuin esikuvansa.

Omassa pelihistoriassani tämä on sitä aikaa kun olin täysillä mukana demoscenellä; diskettejä eri maailmankolkista kolahteli tienvarressa sijaitsevaan punaiseen postilaatikkoomme päivittäin, ja vielä vuonna -91 niissä oli usein kertakaikkiaan tuoreita pelejäkin. Nort & South saapui myös heti ilmestyttyään meikäläisen kokoelmiin. Saattoi olla että olin jo Zzap!in arvostelun tästä kuusnelosversiosta nähnyt – jonkinlainen etukäteismielenkiinto peliä kohtaan ainakin oli, mutta eipä tälle sitten lopulta tullut aikaa uhrattua. Kromia kyllä löytyy: on oikein nätti grafiikka, animoitu intro, paljon valikoita, Jeroen Telin mainion ripeätempoiset marssimusiikit ja sen sellaista. Harmi että itse peli on sitten hirmu simppeli ja aika tylsä.

”Strategiaksi” North & South vielä nykyäänkin luokitellaan, mutta ei tässä kyllä strategiapelistä ole muuta kuin karttanäkymä, jossa joukkoja siirrellään. Varsinainen taistelu erilaisine yksinkertaisine alipeleineen on sitten ihan puhdasta joystick-toimintaa, kaunista katsella toki, mutta ei mitään mullistavaa, ja ainakin piraattiversio lataili niin usein, että vaikkei disketti ikinä kauaa pyörinyt, oli pelaaminen silti kovin katkonaista. Totta kai sodan karnevalisointia näin puhtaasti koomisten hahmojen kohellukseksi voi kyseenalaistaa, mutta parasta North & Southissa silti on nimenomaan kivan sarjakuvamainen ulkoasu ja miellyttävä äänimaailma. Itse pelipuoli ei sitten oikein kolahtanutkaan.

#118 – Golden Axe

G 118 Golden axe

Kaikista kuusneloseen keskittyneistä lehdistä Zzap!64 oli arvostetuin ja luetuin. Netissäkin näkee viitattavan lähinnä Zzap!in pelistä kuin pelistä antamaan arvosanaan, huolimatta siitä että lehtiä oli kyllä lukuisia muitakin. Oma brittilehtien seuraamiseni alkoi Computer + Video Gamesillä, koska se oli julkaisu johon MikroBitti usein viittasi, ja joka oli siksi nimenä tuttu. Serkkupojan Zzap!eihin tutustuin siinä sivussa, ja olihan kokonainen paksu lehdellinen kuusnelosta toki parempi kuin se sivu tai pari mitä C+VG:ssä oli. Itse siirryin Zzap!in ostajaksi kuitenkin verraten myöhään; tammikuun 1990 numero oli ensimmäinen jonka hankin itselleni, ja lehti oli tuolloin jo pienimuotoisessa alennustilassa. Sivumäärä oli kultavuosista romahtanut, toimituskunta vaihtunut – eikä kulunut kuin puolitoista vuotta tuosta, kun koko lehden yleisilme ja asenne muuttui oudosti muistuttamaan infantiilihuumorilla höystettyä lastenlehteä. Tuosta suunnanumuutoksesta alkanutta Zzap!in viimeistä kujanjuoksua ei nykyään erityisen lämmöllä muistella.

Mutta miksipä juuri nyt kirjoittelen Zzap!64:stä? No siksi, että Golden Axe (Virgin Games, 1990) on yksi lehden historian surullisenkuuluisimpia yliarvostelutapauksia. Zzap!illahan oli kaksi ”mitalia” joita se jakeli hyville peleille: yli 90% arvosanan saaneille myönnettiin ”Sizzler”, ja 95% tai enemmän arvostelun loppusummaksi tykittäneet pelit saivat arvostetun ”Zzap! Gold Medalin”, joka pääsääntöisesti tarkoitti ajatonta kuusnelosklassikkoa kuten The SentinelElite tai Turrican. Yleisesti ottaen Zzap!in arvostelut olivat luotettavia ja puolueettomia, mutta sitten välillä oli sellaisia ylilyöntejä kuin Golden Axe, joka siis sai Gold Medalin ilman mitään järjellistä syytä. Kyseessä on kolikkopelikäännös, jossa pelaaja on joko barbaari, valkyria tai kääpiö ja kulkee maastossa oikealle lahdaten vastaan syöksyvää vihollismassaa. Siinäpä se; paitsi että kolikkopelin vihulaisaaltojen sijasta vastapuolen öykkärit tulevat kuusnepan teknisistä rajoitteista johtuen vastaan yksi kerrallaan. Toiminta on hidasta, puuduttavan monotonista ja niin ideaköyhää että aivotoiminta lanaantuu.

Syyksi Zzap!in naurettavan korkeaan pelille antamaan arvosanaan epäilen Golden Axen audiovisuaalista loistokkuutta joka on sokaissut poloisen toimituksen. Grafiikka on oikein kaunista, alken pelin viimeistellyistä alkuruuduista päätyen itse pelikentän lyijykynäpiirrokset mieleentuoviin taustoihin – ja musiikkipuolen hoitaa kotiin Jeroen Tel tutulla tyylillään. Varsinkin alkuruudun musiikki saa sydämen hypähtelemään ja jalan naputtamaan. Niin on hienosti yhdistelty eeppistä barbaaritunnelmaa ja eurodance-rytmejä ettei moiseen kyennyt kuin juurikin Jeroen Tel. Hieno sävellys.

Voi toki olla niinkin, että koodi- ja grafiikkapuolesta vastannut kaksikko (Visual FX, eli Steven Crow ja Mark Kelly) oli vain niin kertakaikkisen hyviä tyyppejä. Heidän pelinsä kehuttiin aina pilviin, ja vaikka ne olivatkin aina teknisesti moitteettomia, en minä näistä kolikkopelikäännöksistä koskaan oikein innostunut. Miesten ensimmäinen peli Marauder sen sijaan oli kyllä mainio. Mutta sehän Zzap!issa rytättiin oikein kunnolla. Ota näistä sitten selvää.

#70 – Hot Rod

H 070 Hot rod

90-luvulle tultaessa muutamat kuusnelosen demoscenen isoista nimistä yrittivät hakeutua kaupalliselle puolelle. Pääsääntöisesti nämä siirtymät eivät onnistuneet. Vaikka lehdistössä (tai ainakin Zzap!64:ssä, jota seurasin) pidettiinkin tuota ei-kaupallista tietokoneilun alamaailmaa jonkinlaisen ruohonjuuritason koulutuksena siihen tositoimintaan eli pelien laatimiseen – ei näin oikeastaan koskaan ollut. Harva taisi kaupalliseen toimintaan tuntea edes tarvetta. Lähinnä pelipuolelle siirtyi musiikin tekijöitä, ja oikeastaan ne ainoat jotka lähtivät liikkeelle demoilla ja tekivät myöhemmin uran pelien parissa olivat Ash & Dave, brittiläinen parivaljakko joka on vastuussa muun muassa tästä Segan arcadekäännöksestä.

Hot Rod (Activision, 1990) on Ash & Daven tyyliin huolellista työtä. Oikein nätti pikseligrafiikka (juuri tämännäköinen graafinen ulkoasu on nykyään kovin suosittua retrohengessä) ja viimeisen päälle hiottu koodi, tällä kertaa bonuksena myös tässä vaiheessa jo melkoiseen tähteyteen nousseen hollantilaisen Jeroen Telin hillittömän upea soundtrack. Hot Rod on ylhäältä kuvattu kilpa-ajo, jossa kolme autoa kurvailee ahtailla kaupunkiradoilla. Etappien välissä voi ostaa autoonsa bonuksia sijoituksensa perusteella haalitun rahamäärän rajoissa. Ja tietenkin, koska kyseessä on alkujaan kolikkopeli, armoa ei anneta vaan koko ajan mennään äärirajoilla. Tietokoneen ohjaamat kuskit ovat timanttisia lahjakkuuksia eivätkä tee virheitä, ja vaikka omankin auton ohjaus onkin kerrassaan moitteeton, on ihmispolo näitä robottikuljettajia vastaan helisemässä jo ensimmäisellä radalla.

Silti muistan tykänneeni Hot Rodista. Kaksinpeliä en tässä tainnut koskaan kenenkään kanssa kokeilla, mutta ehkä Jeroen Telin käsittämättömän letkeästi popahtava taustamusa tai se kiehtovan pikkutarkka pikselimaailma sai pelaamaan. Hyvät muistot tästä on jäänyt, vaikkei mikään ikisuosikki olekaan – ja aika vähälle huomiolle taisi ilmestyessäänkin jäädä.