#140 – Laser Squad

 

L 140 Laser squad

Jos kuusnelospelaamiseni suosikkigenre oli puzzlepainotteinen arcaderemellys, voinee pc-puolella kohottaa muiden ylle toimintastrategian (toki graafinen seikkailu pääsee liki). Mutta vaikka tämä lajityyppi erittäin leimallisesti onkin nimenomaan isompien koneiden heiniä, niin ei voi mitään – ensimmäinen kohtaamani tämän lajin tekele oli vanhalla kunnon kuusnepalla: Laser Squad (Blade Software, 1989) tuli kaverilta disketille kopsattuna ja kyllä tyrmäsi.

Laser Squadin merkitystä ei itse asiassa pidä aliarvioida laajemmassakaan mittakaavassa. Oman pelihistoriani ohella tämä pienen firman ensimmäinen (ja melkein ainoa) julkaisu mullisti pelimaailman siinä määrin radikaalisti ettei entiseen ollut koskaan paluuta. 80-luvun lopulle tultaessa ”strategiapeli” nimittäin tarkoitti väistämättä puhelinluettelon kokoisella manuaalilla varustettua hidasta ja raskasta pedanttisiin yksityiskohtiin hukkuvaa sotapeliä, jollaiset saivat aina MikroBitissä hirveää suitsutusta Kasvilta tai Kauppiselta ja jota 90 % pelaavasta kansanosasta tuskin olisi maksustakaan tahkonnut. Laser Squad kietoi strategiapelin olemuksen toiminnalliseen kehykseen ja teki sen laakista niin taiten, että kävi ilmi tällaiselle olleen jo pidemmän aikaa tarvetta. Jopa minä olin hetkessä myyty, joskin voi olla että kaverin suostuttelua piti hetken aikaa kuunnella ennen kuin päädyin kokeilemaan.

Peli sijoittuu jonnekin scifahtavaan tulevaisuuteen. Pelaaja kontrolloi joukkiollista avaruusajan eliittisotilaita, ”Laser squadia”, jolle on annettu muutamia tehtäviä, jotka vaihtelevat ulkoasultaan ja fiilikseltään radikaalisti: on villiintyneiden droidien valtaaman tutkimuslaitoksen evakuoimista, ison rikollisen salamurhaa, kaivoskuiluun jääneiden pelastamista ja sen sellaista. Alusta asti tehdään ratkaisuja: jokaiselle joukkion jäsenelle annetaan budjetin puitteissa haarniskat ja aseet (joiden toimintatapa ja teho vaihteli todella laidasta laitaan), jokainen jäsen sijoitetaan kartalle haluttuun aloituspisteeseen. Ja vuoron perään sitten jokaista liikutetaan niin kauan kuin toimintapisteet antavat myöten, ja niitähän kuluttavat kaikki tekeminen liikkumisesta aseen lataamiseen tai vaikka kääntymiseen. Kun pelaaja on tehnyt siirtonsa, tekee tietokoneen kontrolloima tiimi omansa pimennetyn ruudun takana, mutta mahdolliset kohtaamiset tietysti johtavat tulitaisteluun. Tunnelma on piinallinen varsinkin silloin kun pari kolme tiimin jäsentä on niitattu, niin henkinen kuin fyysinen kuntokin rapistunut, lipas tyhjenemässä, se viimeinen, tappavin, telaketjudroidi vielä jyrää jossakin rakennuksen käytävillä mutta eihän sitä näe ellei kohdalle osu…

Vähävärinen hires-grafiikka on ehkä ensinäkemältä hivenen luotaantyöntävää, mutta käytännössä mahdollistaa nopeudellaan pelin toimivuuden, ja toisaalta myös tarkan yksityiskohtaisen maiseman. Pelin maailma on tietynlaisessa riisutussa olomuodossaankin kerrassaan tunnelmallinen, ja tulipa näitä muutamaa (peliin julkaistiin myöhemmin jokunen lisätehtävä uusine maastoineen) paikkaa koluttua niin taajaan, että vieläkin niistä jokainen herättää oudon nostalgisen sykähdyksen. Äsken emulaattorilla peliä pyörittelin ja hätkähdin: minähän muistan nämä paikat! Voi luoja miten silloin tulikin eläydyttyä näihin kalseisiin tukikohtakäytäviin, näihin kolkkoihin kaivoskuiluihin, paratiisilaakson pensaisiin ja kalliomuodostelmiin. Kotiinpaluun fiilis oli vahva.

Sillä totisesti Laser Squadia tuli veivattua paljon. Tämä lienee ollut ensimmäisten diskettipelieni joukossa, ja säilyi jatkuvassa peluussa varmasti ainakin vuoden ajan. Ne viimeiset tehtävät… piru vie, mutta ”Paradise Valleysta” en tainnut koskaan saada joukkojani hengissä ulos. Olihan tässä toki myös sosiaalinen puolensa: sama porukka lukiossa joka ratkoi Ultima V:ttä, oli myös Laser Squadin parissa aktiivinen, ja eiköhän tämän pelin parissa tullut monenakin iltana myös yhteistyötä tehtyä. Ei tosin kaksinpeliä, arvelen, sen aika tuli vasta myöhemmin – mistä pääsemmekin siihen, että Laser Squad oli sitten myös ensimmäisten DOS-pelieni joukossa, kun päivityin pc-yhteensopivaan muotoon. Periaatteessa pc:n Laser Squad oli sama kuin esikuvansa, mitä nyt pari pykälää sutjakkaampi ohjaus, rutosti parempi monivärinen grafiikka, ja – – aivan törkeän hieno adlib-soundtrack. Onhan se myönnettävä että tuolla 90-luvun alun DOS-pelien soundilla on oma sijansa sydämessäni, monia hienoja soundtrackejä noissa peleissä oli… Ja siltikin niistä paras on Laser Squadin jyräävä futuristinen synapop. Uskomatonta tavaraa. Ja tätä isompaa versiotahan tuli sitten kaksinpelinäkin väännettyä, sellaiseen aika tee-se-itse-malliin että toinen käänsi aina selkänsä monitorille sillä välin kun toinen siirsi joukkojaan. Hyvin toimi.

Kuitenkin pc-puolella itselle tärkeämpi pelinä oli sitten saman tiimin myöhempi pc-julkaisu Ufo: Enemy Unknown, joka perustuu suoraan Laser Squadissa jo toimivaksi havaittuun systeemiin. Kyseinen franchise taitaa olla voimissaan vielä tänäkin päivänä, ja olivathan ne vuorottelevat (ja sittemmin myös reaaliaikaiset) strategiat kova juttu pc-peleissä tuohon aikaan muutenkin. Mutta alkuperäisessä on vaan edelleen sitä jotain. Ei silloin kaivannut huimaa animaatiota, moniväristä grafiikkaa, ei musiikkia tai ääniefektien kavalkadia. Tunnelma syntyi uskottavasta miljööstä ja toimivasta systeemistä. Klassikkohan tämä on jos mikä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s