On sinällään arvostettavaa hullunrohkeutta yrittää vääntää kotikoneversio 80-luvun alussa vallankumouksellista laserlevytekniikkaa käyttäneestä kokonaan käsin animoidusta kolikkopelistä. Vai onko se rohkeutta? Ääh, kylmää bisnestä pikemminkin. Kansa tykkäsi originaalista, joten kansa ostaa kotikoneelleenkin samalla otsikolla varustetun pelin, jolla ei nimen kanssa sitten juuri muuta yhteistä esikuvaan olekaan… Ei, vaikka kotitietokoneille julkaistujen versioiden kotelotkin oli läiskitty täyteen tyylikkäitä kuvia alkuperäisestä.
Dragon’s Lair (Software Projects, 1986) on varmaankin ollut aika epätoivoinen projekti sitä kääntämässä olleille – kolikkopelissä kun ei sanottavasti pelattavaa ole; kyseessä on lähinnä tyylikäs animaatioelokuva, jossa välillä pitää painaa oikealla hetkellä nappia että tarina jatkuu. Ja kun siitä ottaa kaiken graafisen näyttävyyden pois, mitä jää jäljelle?
Pitää muistaa, että vaikka tuoreeltaan näiden kotikoneversioiden arvosteluissa ihmeteltiin yritystä änkeä laserlevypeli 64 kilotavuun (tai Spectrumin 48 kilotavuun!), niin varsinaisestihan tästä ei ole kyse: nämä brittiläisen Software Projectsin julkaisut kun ovat oikeastaan käännöksiä amerikkalaiselle Colecovision-konsolille tehdystä pelistä. On siis melko todennäköistä, että Software Projects ei olisi koskaan alkanut ”kääntää” alkuperäistä Dragon’s Lairia aikansa kotimikroille ellei tätä konsoliversiota olisi ollut olemassa, mene ja tiedä. Kun en ole Colecolla pelannut, en tiedä miten hyvin esim. tämä kuusnelosversio sitä vastaa, mutta eipä tässäkään paljon pelattavaa ole. Dragon’s Lair on jälleen niitä pelejä, joissa elämän kesto on muutamia sekunteja. Otetaan nyt vaikka taso yksi (erittäin moni tätä pelannut ei koskaan sen pidemmälle päässytkään): keskellä ruutua mollottaa iso pyöreä levy tyhjyyden yllä. Sankarimme, ritari Dirk the Daring, kävelee paikalle ruudun ylänurkasta. Koska hän joystickilla ohjattunakin hoipertelee kuin humalainen peilijäällä, hänen pari ensimmäistä askeltaan johdattavat hänet suoraan kävelysillan reunan yli tyhjyyteen. Seuraa sinänsä hienosti toteutettu kuolinanimaatio, jossa Dirk muuttuu luurangoksi, rapisee kasaksi, kohoaa takaisin ihmiseksi ja saa lihat ylleen. Harmi tosin, että tätä animaatiota ei voi ohittaa – sitä saa katsella usein. Ja se kestää huomattavasti kauemmin kuin näiden kuolinkohtausten väliin jäävät yritykset pelata.
Jos Dirkin saa onnistuneesti tuolle levylle, se alkaa pudota, ja puhuri alkaa puhaltaa pelaajaa levyltä pois. Sitä vastaan on taisteltava, ja ehkä se jotenkin onnistuu. Muistan kyllä että kerran tai kaksi kaverin kanssa päästiin kakkoseleveliin asti, mutta se oli puhdasta sattumaa, eikä perustunut mihinkään varsinaiseen strategiaan. Yritystä kyllä riitti. Jotain kumman kiehtovaa tämän naurettavan vaikean, pelaajaa armotta kurmottavan pelin tunnelmassa nimittäin on – ja koska kaverilla oli muistaakseni samalla kertaa ostettuna sekä tämä että Dragon’s Lair II, ei pelattava jäänyt ihan tähän yhteen tasoon sentään. Kakkonen on se lievästi inhimillisempi Dragon’s Lair, jossa on bonuksena Hubbardin messevä soundtrack. Tämän ykkösosan musiikintiluttelut ovat vähän heikompaa tasoa, mutta muuten peli on teknisesti ok. Epäpelattava ja raivostuttavan epäreilu, valheellisesti alkuperäisanimaation kuvilla mainostettu ja sietämättömän turhauttava, mutta siis muuten ok.
Run / Stop - Restore 