#271 – Platoon

P 271 Platoon

Se, että Oliver Stonen sodanvastainen julistus muuttui peliksi kääntyessään hilpeäksi tappomeiningiksi, oli odotettavissa, mutta ei Platoon (Ocean, 1987) silti mene sieltä missä aita on matalin. Peli kuuluu Oceanin leffapelien paremmin onnistuneeseen joukkoon, monen mielestä tämä on jopa paras kuusnelosen elokuvalisenssi. Ajatusta pelin tekemiseen ainakin on mennyt; jokainen taso on tyylillisesti täysin erilainen, ja jokainen yhtä korkeatasoinen, sisältäen mm. kunnianhimoisen first person -vinkkelistä nähdyn tunnelihiippailun.

Itselleni nämä myöhemmät tasot ovat tuttuja lähinnä kuvista… Oli minulla Platoon disketillä kopiotuna versiona, jossa saattoi hieman hämmentävästi pelata ykkös- tai nelostasoa (muistaakseni). Vaikka olinhan tätä pelannut paljon jo ennen piraattiversiotakin; Platoon myi kuin häkä, ja löytyi pariltakin kaverilta alkuperäisenä. Kyllä tähän aina silloin tällöin palattiin, ja siis nimenomaan siihen ykköstasoon, jossa lauma amerikkalaisia sotilaita harhailee viidakossa etsien ilmeisesti jotain kertakaikkisen tärkeää esinettä, joka pitää sitten viedä… Ääh, eihän näiden pelien juonella koskaan niin väliä ollut. Oleellinen sana Platoonia pelatessa on tuo edellä käyttämäni ”harhailu”, koska viidakko on laaja ja näyttää joka ruudussa samalta. Onneksi grafiikka on todella hyvää, taustalla soi erittäin hyvin tunnelmaan istuva musiikki, ja ilmapiiri on kutkuttava muutenkin. Vietkongin sotilaita juoksee vastaan, heitä putoilee puiden oksilta niskaan, välillä polkuun avautuu luukku josta ammutaan. Ja sitten ovat ne infernaaliset hädintuskin taustasta erottuvat polun poikki vedetyt miinalangat…

Se vähä mitä Platoonista elokuvana muistan, on että siinä oli yliampuvan asenteellinen hyvät vastaan pahat -asetelma ja paljon traagisia (amerikkalaissotilaiden) kuolemia hidastettuna. Voi olla että muistan ihan pieleenkin, mutta jotenkin on silti sellainen tunne, että tämän pelin nimi pitäisi pikemminkin olla ”Rambo”. Väkeä kaatuu kuin dominonappuloita, tosin sentään molemmin puolin – ainakin silloin kun itse pelasin. En ikinä päässyt lähellekään ykköstason loppua, kun ei koskaan ollut oikein selvillä mitä muuta siinä piti tehdä kuin ampua vihollisia ja pysyä hengissä. Monelle se kai pelinä riitti, minullekin, varsinkin kun taso oli audiovisuaalisesti korkea. Mutta tietenkin on positiviista, että niille peleiltään enemmän kaipaavillekin oli sisältöä riittämiin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s