Ultima V: Warriors of Destiny (Origin Systems, 1988) on hyvin epätodennäköinen menestystarina allekirjoittaneen pelihistoriassa. Ensinnäkin se on erittäin laaja ehdottomasti ohjekirjaa ja muistiinpanoja vaativa roolipeli. En koskaan innostunut sellaisista – olin enempi toiminnan mies. Toiseksi ajauduin pelin pariin vasta myöhään; julkaisuvuodesta huolimatta vasta reippaasti 90-luvun puolella, jolloin pelaaminen oli muutenkin jo enimmäkseen jäänyt. Ja tästä huolimatta kyseessä on nimenomaan pelihistoriani viimeinen täydellinen immersio ruuduntakaiseen todellisuuteen, ehkä kuusneloskauteni intensiivisin sellainen.
Jollakulla kaveripiiristä oli Ultima V alkuperäisenä versiona, joka sitten yhteisen ratkaisemishalun siivittämänä kopioitui nopeasti muille (olisiko ollut 5 tai 6 kaksipuolista diskettiä yhteensä), mukaanlukien ohjekirjat, mikä tosiaan olikin välttämätöntä. Muut olivat jo jonkin aikaa pelin salaisuuksia selvitelleet siinä vaiheessa kun itse liityin osalliseksi. Lähinnä symbolisesta grafiikasta ja pc-piipperin mieleen tuovista äänistä huolimatta peli tempaisi mukaansa raivokkaalla otteella. Ensihetkistä kävi selväksi kaksi asiaa: 1) Tässä on ihan oikeasti tarina joka etenee, ja 2) Pelaajalla on käytössään Britannian kartta kaikkine kaupunkeineen ja kylineen jossa voi ihan vapaasti oman halunsa ja sunnitelmansa mukaan vaeltaa. Lineaarisuus puuttui. Kaupunkeja oli kymmeniä, kaikissa rakennuksia joissa piipahtaa, jokaisessa asukkaita joita jututtaa. Jotkut heistä liittyivät pelaajan seuraksi, ja niin Britannian kadonnutta kuningasta etsivä joukko karttui. Kaupunkien välillä piti tapella milloin minkäkinlaisia petoja vastaan, välillä löytyi luolia ja luolastoja, riimuja opettelemalla kehittyi loitsijana. Ja kun tarinan palaset hiljalleen alkoivat nekin muodostaa kokonaiskuvaa, voi sitä tunnetta.
Ultima V:ttä varten tekemieni muistiinpanojen määrä on mittava. Oli loitsuja, karttoja, kaupunkien ja henkilöiden nimiä. Olisipa mukava muistaa minä vuonna tätä pelasin? Oletan että noin 1992, lukion ykkösluokan aikoihin. Ihme että on läksyihinkin jäänyt aikaa – sen verran pitkiä sessioita muistan Ultiman kanssa viettäneeni, enkä tietenkään lopulta peliä ratkaissut, varmasti viimeistään keväällä -93 hankkimani PC-laitteisto terminoi tämän mysteerin ratkeamisen. Mutta pitkälle pääsin. Nyt on kovin vaikea välittää sitä tunnetta, jonka öisessä kaupungissa hiippailu herätti. Majatalon muut asukkaat nukkuivat, vartija oli kierroksellaan, oli tilaisuus käydä katsomassa mitä sinne suljettuun arkkuun oli kätketty…
Tekniikan kestämiseen sai näiden pelien kanssa luottaa. Levyasema oli kovilla, diskettiä piti jatkuvasti vaihtaa, ja totta kai kaikki pelitilanteet tallettuivat niille samoille pelilevykkeille. Nyt ajateltuna jokseenkin kaamea tapa toimia, mutta minkä teet, kun ei kovalevyä ole. Toisaalta ainakin omassa käytössäni diskit pysyivät ehjinä ja Ultima toimi moitteetta niin kauan kuin sen parissa itsekin viihdyin. Kyllä kyllä, ”Uguksen Suosikki!” -mitali irtoaa tälle kevyesti, järjestyksessä toinen sellainen, ja mitä ansaituin. Ultima-sarja jatkui vielä tämän jälkeenkin, taisi kutososa olla viimeinen joka kuusneloselle survottiin. Itselleni tämä viides jäi ainoaksi tutustumiseksi sarjaan; en ole isommilla koneillakaan aiheeseen palannut. Ei tuo 3D-grafiikka oikein iske.
Run / Stop - Restore 
Minäpä en ole koskaan pelannut enkä edes nähnyt mitään Ultimaa millään koneella. Kaikesta Mikrobitin hypetyksestä huolimatta mikään niistä ei (tietääkseni) koskaan yltänyt Pelkosenniemen perille.
TykkääTykkää
Bitin Ultima-hehkutus oli kyllä omaa luokkaansa… Moni asia ei tullut niin selväksi kyseistä lehteä lukiessa kuin että Ultima ja Elite ovat ainoat oikeasti hyvät pelit, muut ovat mitä sattuu.
TykkääTykkää