Mad indeed. Balls, most definitely. Ostin 80-luvulla pelini aina harkiten. Useimmiten hankintapäätökseen johti arvostelu MikroBitissä tai Zzap!64:ssä, jonkin verran hankin kaverilla jo hyväksi todettuja pelejä. Yhden ainoan kerran tein heräteostoksen: pelin josta en ollut koskaan kuullutkaan, joka noin vain tuli kaupan hyllyssä vastaan. Tämä hetken mielijohde oli Madballs (Ocean, 1987). Kenties laadukkaaksi todettu julkaisija oli tähän syynä, kenties ison laatikon sarjakuvamaisen kaoottinen kansikuva vaikutti. Tiedä häntä. Kotona odotti kuitenkin pettymys.
Madballs on lelulisenssi, mikä valkeni vasta kun myöhemmin Tukholmassa lelukaupassa törmäsin näihin menestystä niittämättömiin hahmoihin: zombeja, muumioita ja muita monstereita, joiden jippo oli selässä olevasta liipaisimesta irtoava pallomainen pää. Ostin muumion. Pelin tavoin myös hahmo tuotti pettymyksen: pää ei pomppinut, vaikka jo tuolloin pölyttymään jäänyt peli oli perustunut nimenomaan superpallon lailla pomppiviin päihin. Surkeasti ohjattaviin, holtittomasti singahteleviin pomppiviin päihin, joita epätoivoinen pelaaja koitti saada pysymään hengissä. Musiikki sentään rokkasi. Mutta kyllähän jo pelin ulkoasu kertoo paljon: vain harmaan ja ruskean sävyjä. Ei alkuruutua, ei informaatiota, ei sydäntä. Häkellytti kun selvisi että pelin takana oli Denton Design – vielä kaksi vuotta aiemmin sellaisia kasibittisklassikoita kuin Shadowfire ja Frankie Goes to Hollywood taituroinut omaperäisistä ideoistaan tunnettu tiimi. Madballs lieni tilaustyö, pakkopulla jolla varmistettiin jonkin tiimin pitkäaikaisen projektin valmistuminen. Tiedäpä sitäkään. Opetti ainakin ihmistaimelle sen, mitä impulssiostoksista seuraa. Perkele.
Run / Stop - Restore 