#24 – Batman: The Caped Crusader

Minähän luin naperona vain Marvelin sarjakuvia, joten ainoa käsitykseni Lepakkomiehestä oli tuolloin tuoreen Kolmoskanavan esittämä tv-sarja kaukaa 60-luvulta (ei kovin kaukaa oikeastaan; sama kuin nyt esitettäisiin 90-luvun sarjaa). Parissa pelissä hän toki esiintyi, ja tämä nimenomainen on aika outo lisenssi: ilmestyi ennen Burtonin elokuvaa, eikä siis oikeastaan perustu mihinkään tiettyyn julkaisuun. Batman: The Caped Crusader (Ocean, 1988) on peliversio yksin hahmosta itsekään, ei mistään tietystä sarjakuvatarinasta tai leffasta, mutta kyllähän pelin yleisilme on ehdottomasti enemmän Adam West kuin Dark Knight.

Lajityyppinä on oikein klassinen toimintaseikkailu, jossa viiletetään ympäri Gotham Cityä ja käytetään löydettyjä esineitä luovasti ongelmakohtiin. Kuten olen jo maininnut, en ollut tämän lajityypin ylin ystävä, ja tälläkin kertaa ne tutut ongelmat vaivaavat: kartattoman kaupungin ruutuihin eksyy kun niitä pitää eestaas rampata, jatkuvasti ympärillä pörräävät vihulaiset käyvät hermoille ja ongelmat ovat aina yhtä surrealistisen epäloogisia. Tosin yksi on jäänyt mieleen: punaisen tekonenän puettuaan Batman voi rauhassa kulkea kaupungilla kun viholliset eivät häntä enää tunnista. Haah!

Pelin toteutus on hieno. Paikasta toiseen siirtyessä uusi ruutu läiskähtää osin vanhan päälle kuin sarjakuvaruutuja pinottaisiin, niiden koot ja muodot vaihtelevat ja välillä on jopa ”Meanwhile, back in the Batcave” -tyylisiä tekstilaatikoita mukana. Grafiikka on oikein kaunista, tomerasti astelevan Batmanin animaatio viehättää erityisesti. Taustalla rokkaa menemään Fred Grayn nappiin osuva soundtrack, joka, jottei inspiraation lähde jäisi epäselväksi, lainaa pätkiä vanhan tv-sarjan nänänänä-tunnarista. Hyvää työtähän tämä on, mutta kyllä vasta teatterissa rapiat vuotta myöhemmin nähty leffa-Batman vakuutti minut siitä että hahmo on muutakin kuin huumoria.