#83 – Sanxion

S 083 Sanxion

Kun Max Payne nousi aikoinaan valtamediankin otsikoihin väitteellä että kyseessä oli ensimmäinen suomalainen peli myyntilistojen kärjessä maailmalla, me vanhat parrat pudistelimme päätämme. Joko median muisti oli käynyt kovin lyhyeksi, tai sitten taustatyötä ei kukaan enää viitsinyt tehdä – oli kuinka tahansa, Sanxion (Thalamus, 1986) teki jo 80-luvulla sen minkä uutiset väittivät tapahtuneeksi vasta vuosituhannen taitteen jälkeen. Toki erojakin oli; Sanxion oli kyllä suomalaisen Stavros Fasoulaksen laatima peli, mutta brittiläisen Thalamuksen julkaisema, ja musapuolen hoiti omaan taattuun tyyliinsä Rob Hubbard. Mutta silti: kyllä tämän puolesta kelpasi siniristiä liputtaa. Ja totta vie silloin liputettiinkin. Harmi vain etteivät tietokonepelit olleet 80-luvulla ollenkaan niin mediaseksikäs ilmiö kuin parikymmentä vuotta myöhemmin, eikä isoa mediaa olisi voinut vähempää kiinostaa joku lasten ajaviete.

Mutta meille aikakauden pelaajille jo nimi ”Sanxion” on yhä kuin taikasana. Sanxion oli jotain suurta, Sanxion oli jotain hämmentävää: sekä suomalainen että uskomattoman hyvä peli, tai kuten me tuolloin automaattisesti oletimme, totta kai peli oli aivan priimalaatuinen koska se oli suomalainen. Mutta kyllä siinä syke kasvoi kun luki Nirvin hehkutusta MikroBitin joulukuun 1986 numerosta. Näin jälkikäteen on toki merkillepantavaa, että arvostelussaan Nirvi keskittyy enimmäkseen pelin silmiähivelevän kauniin grafiikan kuvailuun, ja tämä on ymmärrettävää: Sanxion näyttää edelleen aivan jumalaisen hienolta, mutta jo tuolloin se on ollut pelinä auttamattoman vanhanaikainen. Sisältöä on minimaalisesti: maailman geneerisin räiskintä ilman lisäaseita tai edes isoja tasonloppupomoja. Syöksy eteenpäin ja ammu, tämähän se on Sanxionin idea – peli on oikeastaan lähempänä reaktiotesteriä kuin mitään mikä vaatisi strategiaa tai ajattelua, kun kunnon räiskintäpelin kaltaista massiivista joukkotuhon tuntuakaan ei missään vaiheessa synny. Sanxionin toiminta on muuttumatonta, äärimmäisiä reaktioita vaativaa (Jopa ilman sitä raivostuttavaa Fasoulaksen seuraavaan peliinkin tiensä löytänyttä warppi-osiota, jossa alus alkaa kiitää hypernopeudella ja pelaajalla on mikrosekunti aikaa etsiä vastaantulevista seinistä kulkuaukko… Hauskaa? Not.) ja pirun vaikeaa ensisekuntista alkaen. Mutta se grafiikka kyllä miellyttää vielä kolmen vuosikymmenen jälkeenkin, ja koodi on viimeisen päälle hiottua – Rob Hubbardin laatima latausmusiikkikin on miehen top vitosessa ehdottomasti (mutta se alkuruudun Tsaikovski-versiointi on aika outo ratkaisu).

Meille suomipelaajille Sanxion on kotimaisen pelikulttuurin merkkipaalu, maailmalla se muistetaan parhaiten Thalamuksen ensimmäisenä julkaisuna. Nopeasti kulttisuosion saavuttanut yhtiö keskittyi nimenomaan kuusneloselle, julkaisi vain vähän mutta sitäkin laadukkaampia pelejä, monesti varsin outojakin, joten riskien ottamisesta voi kiitellä. Itse Stavros Fasoulas teki vielä kaksi peliä tämän jälkeen ja suoritti sen jälkeen katoamistempun jonka onnistuminen hakee vertaistaan; mies ei tiemmä ole sosiaalisessa mediassa lainkaan, hädin tuskin millään tavoin tavoitettavissa, hänen asuinpaikastaankin liikkuu lähinnä huhuja ja haastatteluhalukkaat ovat parin vuosikymmenen ajan saaneet vetää vesiperän. Olisipa kiinnostava kuulla hänen tarinansa joskus.

#75 – International Karate

I 075 International karate

”Mies miestä vastaan”-perusmätkintä kuului 80-luvun pelitarjonnan klassisimpien genrejen joukkoon, ja yksi alan ensimmäisistä oli International Karate (System 3, 1986), joka samalla teki julkaisijastaan System 3:sta ison nimen kuusnelospuolella – muutamia aiempiakin julkaisuja firmalla oli, mutta tämän kamppailulajisimulaation myötä System 3 kohosi kertalaakista arvostetuimpien kuusnepajulkaisijoiden joukkoon, missä sitten pysyikin synonyyminä korkealle laadulle aina masiinan loppuvuosiin asti.

Idealtaan peli ei siis ole originaali. The Way of the Exploding Fist oli jo tässä vaiheessa olemassa (tosin en ole sitä itse koskaan pelannut), ja sekin, kuten sen myötä kaikki tämänlaiset karatematsit, perustui arcadepeliin Karate Champ, käsittääkseni. Mutta International Karatella oli muutamia valttikortteja, joiden avulla… Tai no, mitäs tässä kiertelemään. Rob Hubbardin jumalainen kymmenminuuttinen soundtrack on se, joka tästä pelistä teki ikiklassikon. Aivan uskomattoman hieno ja monivaiheinen biisi runnoo menemään sopivan aggressiivisella otteella taustalla, eikä häiriinny räjähtävistä tappelun äänistä. Viimeisen päälle hiottu grafiikka ja täydellisen napakka ohjaustuntuma kruunaavat pelin.

Kaverilla oli tämä alkuperäisenä kasettina, joten matsia tuli otettua jo varhain, itselleni peli päätyi kopiona vasta levyaseman hankinnan myötä keväällä 1990 – ihan ensimmäisenä diskettipelinä jonka itselleni kopsasin. Jo silloin International Karatea tuli mäiskittyä paljon, musiikin ja napakan tappelutuntuman yhdistelmä oli niin viekoitteleva – tosin enemmän yksin kuin kaverien kanssa arvelen tätä pelanneeni; niiden muutamien klassisten kaksinpelikokemusteni joukkoon tämä ei lukeudu. Yllättäen peli sai sitten vielä uuden elämän kun ensi kerran tutustuin 2000-luvun alkupuolella kuusnelos-emulaattoreihin. Tämähän oli kuin tehty näppäimistöllä pelattavaksi! Hieno peli, alansa klassikko, ja varsin lähellä ”Uguksen suosikki!”-mitalia, mutta karvan verran siitä nyt vielä jäädään. Vaatimukset kyseiselle kunnianosoitukselle ovat naurettavan korkeat.

#64 – Samantha Fox Strip Poker

S 064 Samantha fox strip poker

Räsypokkaa simuloitiin kuusnelosella usemmankin julkaisun voimin, mutta kyllä eittämätön fakta on se, että vaikka aiheesta parempiakin pelejä ilmestyi, ehdottomasti maineikkain oli Samantha Fox Strip Poker (Martech, 1986). Aikansa (imagoltaan melko kiltin) povipommin nimen käyttö lienee maksanut Martechille pitkän pennin (sama firma muuten julkaisi myös edellä käsittelemäni Eddie Kidd Jump Challengen… ja itse asiassa aika monta muuta julkimopeliä – hyväksi havaittu strategia kohtalaisen pieneltä firmalta?), mutta käsittääkseni peli sitten myikin oikein kivasti. Jopa runsaasti, ollakseen lopulta hyvin yksinkertainen ja pelattavuudeltaan aika kankea pokeri, ryyditettynä melko heikkotasoisesti digitoiduilla otoksilla neiti Foxista.

Itse taisin saada pelin käsiini myöhään, 90-luvun puolella ehkä vasta, jolloin muutamia muitakin pokereita, niin tyttöstenkuvilla kuin ilman, oli tullut vastaan. Eikä tämä kyllä maineensa veroinen ollut, mutta miten olisi voinutkaan, kun Samantha päihitti minut kerta toisensa jälkeen. En varmaan saanut hänen aloituskuvaansa edes aurinkolasien vertaa koskaan riisuttua ennen kuin kyllästys iski – mutta haluan huomioitavana asianhaarana tässä nostaa esiin, ettei minulla varmaan teininä ollut kovin selvää hajua pokerin säänöistä eikä varsinkin englanninkielisistä termeistä. Kunhan jotain läimin menemään. Mutta kun Risto Siilasmaa pelin MikroBitti-arviossaan harmittelee Samanthan heikkoja pelitaitoja, niin en totisesti voi tähän näkemykseen yhtyä. Äsken emulaattorilla koitin josko näin vanhalla iällä sujuisi paremmin. Ms. Fox päihitti minut neljästi kunnes taas luovutin. Ei ole pokeri minun lajini selvästikään.

Mielenkiintoisena sivuseikkana on mainittava, että sen verran riskaabelina julkaisuna tällaista räsypokkaa vielä vuonna -86 pidettiin, että tekijät kätkeytyivät salanimien taakse. Sekä pelin koodannut Simon Nicol (jonka kynästä on pari hyvin korkealle arvostettua kasibitti-peliä lähtöisin) että musiikista vastannut SID-guru Rob Hubbard on kumpikin kreditoitu pseudonyymein. Olisihan vallan kauheaa ollut tällaiseen bestselleriin tulla yhdistetyksi. No, kummankaan työn taso ei ole hirveän korkealla tässä, joten voi olla että salanimet johtuvat osin siitäkin. Kuten jo alussa sanoin, parempiakin versioita aiheesta löytyi.

#46 – Aliens

A 046 Aliens

James Cameronin Aliens on ehdottomasti kaikkien aikojen elokuvieni top kympissä. Se on pysynyt siellä vaikka monet muut 80-luvun suosikkitoiminnat aikuistuttuani alkoivatkin näyttää enemmän tai vähemmän ikäänsä; Aliens oikeastaan vanhetessaan vain parani. 2000-luvun puolella sen nähdessäni elokuvan tarinalliset tasot tuntuivat vasta avautuvan siinä missä ne aiemmin olivat jääneet mäiskeen ja ihanan ahdistavan tunnelman jalkoihin kun herkässä kasvuiässä hypnotisoiduin toimintaleffan kieltämättä birljantista teknisestä toteutuksesta. Mitään Alien-franchisen fania minusta ei ole koskaan silti kehkeytynyt, johtuen lähinnä siitä, että kaikki muut näkemäni sarjan elokuvat ovat olleet enemmän tai vähemmän ankeita – kyllä, jopa Ridley Scottin ensimmäinen, mikä johtunee kai vain siitä, että näin sen vasta tämän Cameron-elokuvan jälkeen ja odotukset olivat liian korkealla. Totisesti James Cameron oli tuolloin iskussa. Ensimmäinen Terminator, Abyss ja tämä Aliens – siinäpä kovatasoinen leffakolmikko, jonka olen yhteensä katsonut lukemattomat kerrat. Oli Terminator kakkonenkin hyvä, mutta vesittyi muistaakseni jo toisen katselukerran myötä pahasti. Titanicin jälkeen en ole Cameronin uraa seurannut, mutta taisi mies jonkun hittileffan taannoin pykätä. Eipä jaksa enää kiinnostaa.

Mutta pääasiaan. Merkillepantavinta pelissä Aliens (Electric Dreams, 1987) on, ettei sitä julkaissut melkein kaikki leffalisenssit tuolloin napannut Ocean. Ehkä tämä näkyykin – ainakaan peli ei edusta sitä tavanomaisinta juokse-loiki-ammu -kaavaa, jota varmasti olisi Oceanin perusvarman käsittelyn jäljiltä. Sen sijaan Aliens on onnistuneen piinaavatunnelmainen first person -näkymin toteutettu käytävähiippailu, jossa pyritään saamaan kuusi miehistön jäsentä ulos alienien valtaamasta kompleksista. Ammuksia on hyvin rajattu määrä, ja kävely kuluttaa voimia: välillä on pysähdyttävä lepäämään, mikä ei muuten yhtään huvita silloin kun ulvova hälytin soi yhä voimakkaammin kertoen vihulaisen olevan aivan nurkilla, ihan jossain lähellä mutta mitään ei vaan vielä näy… Kummasti siinä tuskanhiki kihoaa jo pelaajankin otsalle.

Niko Nirvi kehui MikroBitissä Aliensia kovasti, ja varmaan pitkälti tämän perusteella päädyin itsekin pelin ostamaan (tosin vasta myöhemmin, kun se julkaistiin halpapeliversiona, jossa oli bonuksena Rob Hubbardin latausmusa). Tuolloiselle minulle kuristava tunnelma kyllä toimi, mutta itse peli jäi silti hämäräksi. Käytävät seurasivat samannäköisinä toisiaan, lopulta ammukset aina loppuivat ja tuntui ettei minnekään ollut edennyt kun kuolo jo korjasi. Peli jätti hahmottoman tunnun, oli oikeastaan pettymys. Nyt imuroin netistä version, johon arvon hakkeri oli ympännyt yhden kriittisen alkuperäisestä puuttuneen elementin: kartan. Olisipa ollut se mukana pelissä jo silloin aikanaan! Veikkaan että olisin jaksanut paljon pidempään jos etenemistä olisi ollut mahdollista seurata. Ilman karttaa pelin sokkelomaista rakennetta ei hahmottanut lainkaan, oikeastaan ei edes sitä että sillä oli joku rakenne. Käytäviä vain, päättymättömiä. No, hyviä arvosanoja Aliens maailmallakin keräsi, joten ehkä ongelma oli yksin minun. Mielenkiintoinen teos joka tapauksessa, eikä ihan vastaavaa tullut koskaan toista vastaan.

#2 – Thundercats

Thundercats_002

Niin että mikä? Ei meillä Fenno-Skandian lapsilla ollut tietoa kuin murto-osasta siitä populaarikulttuurista, joka vuolaana virtasi ison maailman muksujen editse, vain rippeitä siitä tänne meille asti roiskui. Niin kuin nyt vaikka Thundercats (Elite, 1987). Ilmeisesti johonkin piirrettyyn perustuva peli, mutta kuka sellaisesta täällä oli kuullutkaan? Ei meillä ollut kuin Maija Mehiläinen kerran viikossa ruudussa, tai Nils Holgersson ennen sitä – ja joskus Disney-piirrettyjä, joita hauskalla yhteisotsikolla ”Pätkis” esitettiin toisinaan. Enhän minä edes tiennyt että Masters of the Universe on piirrettynäkin olemassa ennen kuin olin niitä iloisesti monta vuotta kerännyt.

Mutta asiaan. Ukkoskissat on oiva esimerkki siitä monesti todetusta faktasta että 80-luvulla pelit olivat armottomia. Thundercats on sivusuuntaan vierivä peli, jossa isokokoinen miekkamies yrittää juosta radan pisteestä a pisteeseen b ja hirveästi tyyppejä syöksyy häntä kohti. Kosketus tappaa. Miekan lyöntietäisyys on noin sentti. Välillä maassa on kuoppia, välillä tulee lintuja taivaalta, välillä joku ampuukin, mutta pääasiallinen hyökkäysmetodi näillä myriadeilla pikselimaailman asukeilla on juosta päin ja lujaa. Kuolemahan siitä korjaa, ja millainen: hiukset uljaasti hulmuten sankarimme singahtaa selkä kaarella korkealle ilmaan kunnes katoaa säteileväksi tähtitomuksi…

Thundercats on kerrassaan napakasti ohjelmoitu. Päähenkilö on iso muttei kömpelö, hän totisesti tottelee joystickin pienintäkin nykäisyä ajatuksen vauhdilla, ja reaktiotestihän tämä loppujen lopuksi on, mutta kuitenkin sellainen että kämmätessään voi syyttää vain itseään. Tämä on kerrassaan harvinaista, ja tämän tunnistin erikoisuudeksi jo tuolloin: pelin tuntuma oli kerta kaikkiaan niin terävä. Pirun hektinen toki, mutta salamarefleksein (ja hyvällä ohjaimella) varustettu pelaaja kyllä pääsi pitkälle. Ja taisin minäkin, melko. Mutta kun tyypilliseen tapaan peli game overin jälkeen alkoi aina siitä ykkötasolta uudestaan, niin ei niitä viimeisiä tullut liian usein nähtyä, hermo ei kestänyt, ote alkoi lipsua.

Alkuruudussa soi muuten Rob Hubbardin helkkarin hieno biisi. Harvoin mainittu miehen klassikkojen yhteydessä, mutta mielestäni Robin top vitosessa ehdottomasti.