#46 – Aliens

A 046 Aliens

James Cameronin Aliens on ehdottomasti kaikkien aikojen elokuvieni top kympissä. Se on pysynyt siellä vaikka monet muut 80-luvun suosikkitoiminnat aikuistuttuani alkoivatkin näyttää enemmän tai vähemmän ikäänsä; Aliens oikeastaan vanhetessaan vain parani. 2000-luvun puolella sen nähdessäni elokuvan tarinalliset tasot tuntuivat vasta avautuvan siinä missä ne aiemmin olivat jääneet mäiskeen ja ihanan ahdistavan tunnelman jalkoihin kun herkässä kasvuiässä hypnotisoiduin toimintaleffan kieltämättä birljantista teknisestä toteutuksesta. Mitään Alien-franchisen fania minusta ei ole koskaan silti kehkeytynyt, johtuen lähinnä siitä, että kaikki muut näkemäni sarjan elokuvat ovat olleet enemmän tai vähemmän ankeita – kyllä, jopa Ridley Scottin ensimmäinen, mikä johtunee kai vain siitä, että näin sen vasta tämän Cameron-elokuvan jälkeen ja odotukset olivat liian korkealla. Totisesti James Cameron oli tuolloin iskussa. Ensimmäinen Terminator, Abyss ja tämä Aliens – siinäpä kovatasoinen leffakolmikko, jonka olen yhteensä katsonut lukemattomat kerrat. Oli Terminator kakkonenkin hyvä, mutta vesittyi muistaakseni jo toisen katselukerran myötä pahasti. Titanicin jälkeen en ole Cameronin uraa seurannut, mutta taisi mies jonkun hittileffan taannoin pykätä. Eipä jaksa enää kiinnostaa.

Mutta pääasiaan. Merkillepantavinta pelissä Aliens (Electric Dreams, 1987) on, ettei sitä julkaissut melkein kaikki leffalisenssit tuolloin napannut Ocean. Ehkä tämä näkyykin – ainakaan peli ei edusta sitä tavanomaisinta juokse-loiki-ammu -kaavaa, jota varmasti olisi Oceanin perusvarman käsittelyn jäljiltä. Sen sijaan Aliens on onnistuneen piinaavatunnelmainen first person -näkymin toteutettu käytävähiippailu, jossa pyritään saamaan kuusi miehistön jäsentä ulos alienien valtaamasta kompleksista. Ammuksia on hyvin rajattu määrä, ja kävely kuluttaa voimia: välillä on pysähdyttävä lepäämään, mikä ei muuten yhtään huvita silloin kun ulvova hälytin soi yhä voimakkaammin kertoen vihulaisen olevan aivan nurkilla, ihan jossain lähellä mutta mitään ei vaan vielä näy… Kummasti siinä tuskanhiki kihoaa jo pelaajankin otsalle.

Niko Nirvi kehui MikroBitissä Aliensia kovasti, ja varmaan pitkälti tämän perusteella päädyin itsekin pelin ostamaan (tosin vasta myöhemmin, kun se julkaistiin halpapeliversiona, jossa oli bonuksena Rob Hubbardin latausmusa). Tuolloiselle minulle kuristava tunnelma kyllä toimi, mutta itse peli jäi silti hämäräksi. Käytävät seurasivat samannäköisinä toisiaan, lopulta ammukset aina loppuivat ja tuntui ettei minnekään ollut edennyt kun kuolo jo korjasi. Peli jätti hahmottoman tunnun, oli oikeastaan pettymys. Nyt imuroin netistä version, johon arvon hakkeri oli ympännyt yhden kriittisen alkuperäisestä puuttuneen elementin: kartan. Olisipa ollut se mukana pelissä jo silloin aikanaan! Veikkaan että olisin jaksanut paljon pidempään jos etenemistä olisi ollut mahdollista seurata. Ilman karttaa pelin sokkelomaista rakennetta ei hahmottanut lainkaan, oikeastaan ei edes sitä että sillä oli joku rakenne. Käytäviä vain, päättymättömiä. No, hyviä arvosanoja Aliens maailmallakin keräsi, joten ehkä ongelma oli yksin minun. Mielenkiintoinen teos joka tapauksessa, eikä ihan vastaavaa tullut koskaan toista vastaan.

#38 – Airborne Ranger

A 038 Airborne ranger

Kyllä henkeä salpasi kun luki MikroBitistä Niko Nirvin kirjoittamaa arvostelua Airborne Rangerista (Microprose, 1987). Täydet viisi tähteä pelille arvosanaksi lätkäissyt Nirvi maalaili kuvaa jostakin elämää suuremmasta, lukiessa tuntui että tätä on pelien tulevaisuus, heippa vaan kaikki lapsellisen vanhanaikaiset räiskintäpelit – ja tuohon aikaan kovasti muodissa olleet Rambo-kloonit varsinkin. Aivan kuten niissä, myös Airborne Rangerissa on asetelmana yksi mies vastaan kokonainen armeija, mutta tällä kertaa avainsana on realismi. Pelaaja valitsee suoritettavan tehtävän, saa briiffauksen ja pudotetaan sitten lentokoneesta linjojen taakse. Siellä on sitten selvittävä vihollisen selustassa huomiota herättämättä, vain ehdottoman välttämättömästi aseita käyttäen, hiiviskellen ja miinakentät kiertäen.

Kuulostaa hyvältä. Omasta kokoelmastani tätä peliä ei koskaan löytynyt, mutta joku lähipiiristä sen taisi ostaa – muistan millainen piina kasettiversion jatkuva latailu oli. Realismi on kiva myyntivaltti, mutta kun pitkän latailun jälkeen astuu miinaan 10 sekuntia tehtävän alkamisen jälkeen, eikä ranger-paralla ole kuin se yksi elämä niin sitä uutta minuuttikausien lataamisrumbaa oli vähän vaikea jaksaa. Teknisestikin peli on aika kolkko. Grafiikka on rumaa, päähenkilön pökkelömäinen animointi jopa tahattoman koomista; Microprosella ei ollut juurikaan kokemusta edes näin etäisesti toiminnallisten toimintapelien tekemisestä, ja sen huomaa.

Kyllä tämän parissa taidettiin jonkin aikaa koittaa kaverin kanssa selvitä, ja voi olla että kaveripiiristäni löytyi enemmänkin niitä joita tämä viehätti. Itselleni Airborne Ranger oli kuitenkin ankea kokemus, enkä ollut yksin: Nirvin massiivisesta ylistyksestä huolimatta olen myöhemmin pannut merkille, että maailman lehdistössä Airborne Rangerin saamat arvosanat olivat ihan skaalan vastakkaisessa päässä.

#29 – Venom Strikes Back

V 029 Venom strikes back

Venom Strikes Back (Gremlin Graphics, 1988) on saanut alaotsikon Mask III, mutta kyseessä ei ole bändi-Venom eikä Jim Carrey -Mask. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt, Mask oli jonkinlainen maailmalla suosittu lelusarja vähän Masters of the Universen henkeen, mutta taas jotain sellaista josta me periferian poloiset emme tienneet mitään. Pelisarjan ensimmäinen osa oli minulla ihan alkuperäisenä yhden kokoelman mukana, mutta se ei suostunut koskaan latautumaan, joten en ole sitä nähnyt. Kakkonenkin jäi kokematta – siitä muistan vain MikroBitin arvostelun, jossa Nirvi antoi sille tasan yhden tähden viidestä. Entäs tämä kolmonen sitten? Ihan jees sivusuuntainen juokse-hypi-ammu -kombinaatio. Hyvä grafiikka, mainio Ben Daglishin tunnusmusiikki, joskin, vaikka Daglish onkin ehkä suosikkini kaikista SID-säveltäjistä, hänen uransa huippuhetket olivat -88 jo takanapäin, se on myönnettävä.

En minä tähän kauheasti jaksanut keskittyä. Heti alussa tulee tavaraa päälle siihen malliin, että Mask-polo (epäilen ettei kyseessä ole kylläkään tämän päähenkilön nimi…) on vainaa ennen kuin on ehtinyt kissaa sanoa. Jos olisin kalliilla tämän pelin ostanut, siihen varmaan olisin hampaat irvessä keskittynyt edetäkseni edes kakkostasolle sentään, mutta kun se tuli jostain kopiona, niin ihan sama. Next, please. Laatutyötä, mutta se omaperäinen tatsi puuttuu.

#8 – Knight Rider

Knight rider_008

Edetessäni minua on alkanut vaivata kalvava tunne, että kaikki nämä muistiin piirtyneet pelit vuosikymmenten takaa olivatkin hirveää kuraa vailla sisältöä. Että kaikki ne koneen ääressä vietetyt hetket katosivat bitteinä tuuleen, että ainoa asia mitä näistä ankeista tekeleistä on ihmistaimen mieleen jäänyt, on että elämä on pettymys, että mitkään odotukset eivät täyty, että kaikki päättyy masentavasti.

Mutta tietenkin minä tämän tunteen vallatessa olen jättänyt huomiotta ne kaikki hienot, klassiset kasibittiset taideteokset, pelidesignin kukkaset, alakulttuurin aarteet. Pääsen niihinkin aikanaan, siis joukkoon johon Knight Rider (Ocean, 1986) erittäin ehdottomasti ei kuulu. Ocean oli 80-luvun puolivälissä merkittävin pelikustantaja kasibittisille tietokoneille, ja poikkeuksetta haali oikeudet kaikkiin aikakauden hittileffoihin, moniin kolikkopeleihin, joihinkin tv-sarjoihinkin. Knight Rider oli takuuvarma myyntihitti. Kassakoneen kilinä on kaikunut Oceanin toimitusjohtajan ajatuksissa tämän painaessa päätään untuvatyynyyn tämän diilin sopimisen jälkeen, ja kun ottaa huomioon miten paljon laadukkaita vakiopalkattuja koodaajia firman tallissa tuolloin oli, oli kai selvää että tämä duuni annettaisiin ykkösporukalle. Vaan liekö sitten kylmä ahneus iskenyt, sen myötä tajuaminen: tämähän myy vaikka sisältö olisi millaista huttua. Ja niin sitten toimitusjohtajan siskonpojan luokkakaveri tai joku sellainen on saanut harjoitustyönsä läpi kun on nappipalkalla sen tarjonnut.

Knight Rider on legendaarinen floppi. Se on niin onneton tekele, ettei lopulta tainnut edes myydä paljoa – sana kulki, arvostelut lehdistössä olivat mykistyneen murskaavia, myös Suomessa, jossa Niko Nirvi MikroBitin numerossa 3/87 ruotii edellisvuoden huonoimmat pelit, ja Knight Rider saa kruunutittelin ”Kurjin räpellys 1986”. Voi olla että pelissä on sisältöä. Ainakin alkuruudussa on viisi tehtävää joista valita (joilla on sellaisia otsikoita kuin ”Assassinate the vice president”, ”Destroy the Silicon Valley”… onko tämä terroristisimulaattori vai Ritari Ässä?) , mutta kun hetken kuunneltuaan kammottavasti kalkattavaa versiota tv-sarjan tunnarista valitsee yhden, sisältö katoaa. Ja tuskanhiki kohoaa otsalle jos on tämän pelin kalliilla ostanut kun ensimmäisten sekuntien aikana tuskallisen selvästi tajuaa millaiseen viritelmään on taas kerran viikkorahat tuhlannut.

Pelin näkymä on KITT:in ratin takaa. Maisemana on räikeä valkoinen tyhjyys ilman muita maamerkkejä kuin horisontissa seilaava pieni kivenmurikka, joka ei koskaan tule lähemmäs. Tie muodostuu turkooseista viivoista, taivaalla pörrää mustia helikoptereita. Innovaationa on työnjako: joko Michael Knight ajaa ja KITT ampuu tai päinvastoin, mutta vaikka tätä prosessia kuinka vaihtelisi, ei muutosta juuri mihinkään näy. Kun ensimmäisessä mutkassa ajaa tieltä ulos, sinne ei enää löydä takaisin. Kello kojelaudassa mittaa aikaa, KITTin moottori ulvoo kuin vioittunut Helsingin metro, taivaalla räjähtelee helikoptereita, ruudun täyttää valkoinen tyhjyys jonne pelaaja tuntee syöksyvänsä syvemmälle kuin vielä koskaan tämän henkisen lobotomian äärellä. Lopulta KITTin ”damage”-mittari täyttyy. Mikään ei muutu. Horisontissa kivi. Kirkkaanräikeä tyhjyys, sielua kuristava ahdistus tämän totuuden hyvin terävästi valaisseen peliksi kutsutun irvikuvan äärellä: Ota poika opiksi. Elämässä tulee turpaan.