#63 – Eddie Kidd Jump Challenge

E 063 Eddie Kidd jump challenge

Lisää obskuureja viritelmiä kopiokasettien hämäryydestä. Eddie Kidd Jump Challenge (Martech, 1984) kuuluu siihen nysväämistä vaativaan pelien alalajiin, jota aina inhosin; jossa pääsi yhtään minnekään vain loputtomasti mikrosekunnin tarkkoja joystickin liikesarjoja harjoittelemalla. Hieno ulkoasu (julmetun iso mopo kuskeineen on animoitu kymmeniä spritejä käyttäen) houkutti yrittämään, mutta eihän tässä pelissä koskaan mitään saavuttanut – jo ensimmäinen hyppy vain muutaman auton yli päättyi pyörän iskeytyessä tantereeseen, ambulanssin sireenit soivat kun ajaja nousi jaloilleen ja nilkutti vaikean näköisesti ruudusta pois. ”Hope you like hospital food!”, peli ilkkui.

Mikä on näin jälkikäteen ajateltuna vähän kiusallista, koska sain äsken wikipediasta tietää, että pelille nimensä lainannut brittiläinen stunt-ekspertti Eddie Kidd loukkaantui vuonna 1996 epäonnistuneen tempun seurauksena vakavasti, halvaantui ja sai aivovaurion. Eli jos tästä pelistä joskus tehdään uusintaversio, niin melkein suosittelisin nimenvaihtoa. Taitavat kyllä olla tuollaiset julkkiksena paistattelevat stunttikuskit jo melko kadonnut ammattiryhmä. Ei ole surmanajajia enää kotimaisillakaan kesämarkkinoilla niin kuin vielä minun nuoruudessani.

#62 – Highway Encounter

H 062 Highway encounter

Highway Encounter (Gremlin Graphics, 1986) on peli, jolla on mainio ja kerrassaan uniikki idea, mutta joka ei onnistu vastaamaan siihen toteutukseltaan. Pelikokemuksesta jää vahvimmin mieleen kontrollien turhauttava kaoottisuus, mikä tekee pelaamisesta epämääräistä kohellusta. Tuntuu että peli määrää missä mennään, ei pelaaja.

On tällä varmasti jokin hieno taustatarinakin (ainahan peleillä oli – eikä se koskaan kiinnostanut pätkän vertaa), mutta käytännössä tilanne on tämä: näkymänä on viistosta vinkkelistä tarkasteltava asfalttitie, jota pitkin pelaajan on saatettava perille viisi etäisesti Dalekia muistuttavaa mötinkäistä. He liikkuvat tiiviissä jonossa tyhjäpäisesti aina vain eteenpäin niin kauan kunnes vastaan tulee este tai vihollinen; ensinmainittuja voi työnnellä pois, jälkimmäisiä ampua. Jos pelaaja heittää henkensä, jonon viimeinen saa tietoisuuden ja muuttuu pelaajan ohjaamaksi suojelijaksi, ja niin edespäin, kunnes viimeinenkin on vainaa.

Tosiaan mainio idea: mutta voi jestas miten tehokkaasti huono ohjaustuntuma sen terminoi. Varsinkin joystickilla ohjattaessa pelihahmo sinkoilee sinne tänne ympäri maisemaa, joka näkyy hankalasti ruutu kerrallaan ja on kovin ahdas. Kontrollin vaihtaminen alkuruudussa näppäimistölle helpottaa hiukan (varmasti ainoa sellainen peli kuusnelosen historiassa, jota mieluummin pelasi näppäimillä kuin tikulla…), mutta äkkinopeat viholliset ja yleensä ruudulta kauas surman suuhun karkaavat lajitoverit varmistavat nopeasti sen, että gameover saapuu ennemmin kuin myöhemmin. Lämpimimmäksi muistoksi Highway Encounterista on jäänyt Fred Grayn miehekkäästi rokkaava tunnusmusiikki. Toisin kuin itse peli, se on klassikkokamaa.

#33 – Camelot Warriors

C 033 Camelot warriors

Kaikki mitä juniorina tiesin kuningas Arthurin taruista oli peräisin Monty Pythonilta, elokuvasta jolla oli kovan luokan kulttimaine (välituntipuheet tosin korostivat sitä että leffa oli vertalennättävä väkivaltakuvaus eikä niinkään komedia) jo ennen kuin sen lopulta ensi kerran näin ja vaikutuin kuten kaikki. Ihan tarkkaan ei käynyt ilmi kuka se Monty Python siinä oli, ja vasta paljon myöhemmin selvisi että saman otsikon alla oli tv-sarjaakin olemassa. Satunnaisesti nämä kuningastarut tulivat vastaan myös peleissä, ja ennen kaikkea Camelot oli minulle tietysti 90-luvun alussa kovan luokan tanskalainen demogruuppi, mutta koska tämä ei ole demoblogi niin ei siitä enempää.

Camelot Warriors (Ariolasoft, 1987) osuu kuusneloskauteni loppupäähän, jolloin keräilymielessä hamstrasin pelejä, joita en ollut vielä nähnyt. Apuna oli Zzap!64:ssä julkaistu indeksi kaikista lehdessä arvostelluista peleistä – keräsin siitä talteen kaikki ne joiden nimet eivät sanoneet minulle mitään ja etsin sitten niitä muutamien ulkomaisten kontaktien kautta. Ainakin ranskalainen Thomas ja ruotsalainen Johan olivat suureksi avuksi, ja oletan että myös Camelot Warriors saapui luokseni toiselta heistä.

Nettikommentteja lukiessa selviää että tällä pelillä on vannoutuneet faninsa. Voi olla että itsekin muistelisin lämmöllä jos olisin tämän tuoreeltaan saanut käsiini, mutta 90-luvulla useimmilla peleillä oli minulle enää kuriositeettiarvoa – en Camelot Warriorsillekaan juuri kokeilua enempää uhrannut aikaa. Keskiaikaista tunnelmaa huokuva tunnusmusiikki on toki mainio, ja onpa grafiikkakin ihan ok, mutta muuten tämän pyöreän pöydän ritarin taival on melko tuskainen. Hän heittää henkensä kaikkeen: pieni sinilintunen saa osuessaan tämän brave sir knightin vainaaksi, hän kuolee kävellessään päin pensasta, ukkovarpaan kokoinen kivi estää hänen matkantekonsa. No, tokihan ritari osaa hypätä: niin pituus- kuin korkeushypynkin maailmanennätyksiä laakista rikkova loikka (vauhditta!) on hänen ainoa väistöliikkeensä, ja johtaa huomattavasti useammin kuolon kitaan kuin turvaan. Mutta minkäpä ritari atleettisuudelleen voi.

Toimintaseikkailuhan tämä on. Jotain tehtävää suoritetaan, jotain esineitä kerätään, vahvaa hallusinogeenin vivahdetta on ilmassa kun lihansyöjäkasvit kolkuttelevat leukojaan ja mulkosilmäiset vihreät pallukat kävelevät vastaan. Ja tappavat urhean ritarin tietenkin laakista. Suosittelen kaikille kasibittimasokisteille.

#30 – Jet Power Jack

J 030 Jet power jack

Kaikista kuusnelospeleissä esiintyvistä Jackeista (Jack The Nipper, Jumpin’ Jack, Bombjack, Jack Attack, jne…) arvoituksellisin on Jet Power Jack (Micro Power, 1985), joka suihkii menemään rakettimoottoreillaan tiiliseinien ja alieneiden kansoittamassa tilassa holtittomasti, kerrassaan mieltä vailla. Peli näyttää tyypilliseltä alkuvuosien Commodore-peliltä – sellaiselta joita ne 60 minuutin Basf-kasetit olivat täynnä – mutta itse asiassa en muista nähneeni peliä kopiona koskaan. Kaverilla oli tämä alkuperäisenä, tuntemattoman pienkustantajan tuntematon peli, mistä lie tämän hommannut, jonkin verran tätä kyllä pelasimme.

Jet Power Jack on niitä pelejä joilla joystickinkäyttäjän taidot mitataan. Mikrosekunnin tarkat reaktiot tai henki pois on homman nimi: firenapin painallus lähettää Jackin rakettinopeudella kohti taivasta, ja siitä irrottaminen saa hänet syöksymään kohti maata kuin kivi. Näiden kahden liikemuodon tasapainolla pitäisi sitten osata navigoida parin pikselin liikkumavaraa tarjoavista käytävistä, syöksyä satunnaisesti suuntaa vaihtavien alienien taitse, editse ja väleitse, olla koskematta mihinkään, yhtään mihinkään. Ellei pelissä saisi valita aloitusruutua viidestä vaihtoehdosta (en usko että enempää ruutuja löytyykään), on turha sanoa että ykköskenttää kauemmas en olisi koskaan nähnyt.

Silti Jet Power Jack on aika näpsäkkä peli. Siinä on sama naurettavan vaikeusasteen viehätys kuin aiemmin käsittelemässäni Herculeksessa, sama nopeasti etenevä tahti, jopa napakampi kontrolli: vaikka Jackin liikehdintä on kaoottista, pelissä on tuntuma että se on koodattu hyvin. Herculeksen kaltaisia takavasemmalta pamahtavia yllätyksiä ei ole, vaan säännöt ovat selvät. On pelaajan harteilla miten niiden kanssa pärjää.

Pidän myös alkuruudun musiikista. Se ei ole teknisesti taidokas, mutta siinä on kaunis melodia, ja se sopii hyvin yhteen ASCII-merkein kyhätyn sympaattisen amatöörimäisen kokoruudun logon kanssa.

#11 – Imhotep

Imhotep_011

Mitä ajattelet kun ajattelet Egyptiä? Jos vastauksesi on loputon lakeus täynnä pyramideja, joiden yllä sotilaat lentävät suurilla linnuilla ratsastaen, onneksi olkoon: olet kuin kotonasi tämän pelin parissa. Meille muille tuon populaarikulttuurin särmättömäksi hioman maan klassinen kuvasto on kenties hiukan jotain muuta, mutta toisaalta – harvoinpa muinaista Egyptiä lienee kovin totuudenmukaisesti käsitelty missään, ja olihan aihe kuusnepan varhaispeleissä hyvinkin yleinen. Silti: ei Imhotep (Ultimate, 1985) yhdisty oikein mihinkään muuhun aikakauden egyptiläiskuvastoon, joten pointsit omaperäisyydestä.

Muttei juuri muusta. Tässä meillä on jälleen käsillä peli, jonka käsitys viihdyttävästä ajanvietteestä on absurdi vaikeus. Siinäpä lennät etanan lailla taivaita halkovan lintusi selässä, kun viholliset singahtelevat ajatusta nopeammin äkkiväärin liikeradoin halki ruudun. Ammukset sinkoilevat. Jos kestät kymmenen sekuntia, niin onneksi olkoon taas: olet taitavampi Imhotepissä kuin minä koskaan olin, minkä lisäksi olet nyt nähnyt kaiken tarjottavan.

Totisesti tämän pelin tekijöiltä on ollut perusasiatkin niin pahasti hukassa että hämmentää. Tällaisen standardi -shoot’em upin olennaisimpia seikkoja on hinku nähdä uusia maisemia, seuraavia tasoja, aina uusia entistä kummallisempia vihollisia. Imhotep on ratkaistu toisin: maisema toistaa samaa ruudun mittaista pyramidimaisemaa loputtomasti. Kaikki viholliset ovat pelaajan identtisiä kopioita vähäisin värivaihteluin. Ei paljon lohduta että lintujen siiveniskut on kovin kauniisti animoitu, kun minkään muun laisia eliöitä ei pelissä näe. Mitään mielenkiintoa jatkaa eteenpäin ei ole. Pelaaja ammutaan tai törmäillään hengestään muutamassa hetkessä, ja muutaman hetken kestää sekin kun resetoi koneen ja lataa tilalle jotain kiinnostavampaa.

Faaraoiden legendaarinen arkkitehti pyörisi sarkofagissaan mukaansa nimetyn pelin nähdessään. Innosta, luulen. Kun ei muinaisessa Egyptinmaassa varmaan tietokonepelejä ollut.

#3 – Hercules

Hercules_003

Kuvittele alkuruutu: näytöllä virtaa muinaisia symboleja, taustalla dramaattinen melodia. Aloitat pelin, ohitat Herakleen urotöistä kertovan tekstin ja eteesi avautuu ruudullinen räikeää pääväriä. Ehkä ehdit havaita joitakin liikkuvia olentoja; ainakin siellä täällä tasoja ja köysiä jotka oletettavasti ovat liikkumista varten. Hyvällä tuurilla ehdit havaita myös pienen ja vähän surkean näköisen päähenkilön, puolijumalan itsensä, pelaajan. Sanon että ehkä ehdit, koska kun tämä näkymä on ollut esillä noin sekunnin, ruudun alareuna muuttuu tulimereksi, kuuluu hirveä tööttäävä kakofonia ja OLET KUOLLUT.

Tekstiruutu palaa näytölle. Uusi yritys, yllättäen eteesi avautuu erilainen kenttä. Kaikki vähä mitä äsken ehdit havaita on nyt turhaa tietoa. Paniikissa liikutat joystickia, Herakles ottaa kaksi askelta vasemmalle väistääkseen kohti syöksyvää hämähäkkiä, osuu viattoman näköiseen tasoon joka kosketuksesta muuttuu liekeiksi, ruutu seisahtuu, torvet tööttäävät, OLET KUOLLUT.

Hercules (Interdisc, 1984) on peli, jossa päähenkilön keskimääräinen elinikä lasketaan sekunneissa vielä senkin jälkeen kun pelaaja alkaa hahmottaa mitä missäkin satunnaisesti eteen arvotussa ruudussa pitää tehdä. Kaikki tappaa: jokainen liikkuva asia, melkein jokainen itse suoritettu liikekin. Lattia muuttuu ilman varoitusta laavaksi, houkuttelevina riippuvat köydet ja lattiatasot häviävät kosketuksesta, joka suunnalla on pelaajaa nopeampia, suurempia ja liikkeissään vetreämpiä otuksia. Hengähdystaukoa ei ole – jos pelaaja pysähtyy hetkeksikin, siitäkin rangaistaan kuolemalla. Kolme elämää ja game over tarkoittaa, että yksi kokonainen pelikierros saattaa helposti kestää alle 20 sekuntia – tämä siis mukaan lukien se elämien välissä ruudulla vilahtava historiankirjoitus.

Silti Hercules oli minulle pienimuotoinen guilty pleasure kuusnepakauteni loppuvuosina. Nautin sen parodian tasolle venytetystä vaikeusasteesta. Pidin ajatuksesta, että tämä on ollut joskus jonkun käsitys viihteestä. Tämä peli julkaistiin 33 vuotta sitten. Kuinka monta Zeuksen poikaa on tänä aikana syöksynyt infernaalisen torvisoiton myötä ajasta ikuisuuteen?