Pari viikkoa sitten käsitelty alkuperäinen Dragon’s Lair on vielä tuoreessa muistissa, joten otin peluuseen jatko-osan – olivathan nämä silloin aikoinaankin meillä yhtä aika työn alla, kaverilla kun oli molemmat kimpassa ostettuina originaaleina. Kuten ykkösosan yhteydessä mainitsin, Dragon’s Lair II (Software Projects, 1987) on se vähän inhimillisempi peleistä. Kaikesta päätellen Software Projects otti ykkösosan arvosteluissa saamasta kritiikistä onkeensa ainakin jossain määrin, koska yhtenä keskeisenä pelaamista sujuvoittavana tekijänä ritari Dirk the Daringin kuolinanimaation voi nyt firenappulan painalluksella ohittaa. Hallelujaa! Pelaaminen siis tuntuu sentään pelaamiselta eikä animaation katselulta – tosin, alkuperäisteoksen huomioon ottaen, tämä on nurinkurista, koska Dragon’s Lair -kolikkopeli tietenkin oli nimenomaan animaation katselua. Oh well.
Oletan, että tämän jatko-osan kentät ovat peräisin samasta Colecovision-konsolille tehdystä versiosta kuin ykkösenkin, koska samaa henkeä näissä on; jälleen yhteen spesifiin tehtävään perustuva taso, jossa pitää selvitä hengissä tietyn aikaa. Ensimmäinen taso on simppeli reaktiotesteri, jossa Dirk soutaa maanalaista jokea pitkin ruudusta toiseen ja kohtaa esteitä, joiden kohdalla välähtää nuoli kertoen mitä kautta este pitää ohittaa. Saakeli että tämäkin pistää pelaajan koville – esteisiin on aikaa reagoida joitakin sekunnin murto-osia tai kuolema käy armotta. Ei enää tässä iässä ole reaktionopeus samaa luokkaa kuin ala-astenatiaisena, sen sain huomata sadannen Dirkin upottua kosken kuohuihin kun tätä emulaattorilla veivasin. Toki muistan tämän ykköstason hankalaksi ja armotonta zen-keskittymistä vaativaksi, mutta verrattuna Dragon’s Lair ykköseen tässä on kuitenkin yksi ero: kontrolli toimii. Aiemman pelin ykköstason sekavaa hosumista putoavalla levyllä ei ole, on vai napakat oikealla hetkellä tehtävät joystick-liikkeet; pelin säännöt ovat siis selvät. Sama taisi päteä ainakin vielä kakkostasoon, jossa Dirk juoksee aika näyttävää 3D-käytävää pitkin kohti pelaajaa ja väistelee esteitä. Aikoinaan tämäkin taso tuli hyvin tutuksi, nyt ei. Muistelen, että kolmanteenkin kenttään asti muutaman kerran selvittiin, mutta siihen se taisi jäädä.
Dragon’s Lair II on hyvin tehty peli. Grafiikka on nättiä, koodi on bugitonta, ja aikalaisarvosteluissa muistetaan (kuten ykkösosankin) aina mainita vallankumouksellinen kasetti-loader: seuraava taso latautuu sillä välin kun edellistä pelataan, mikä vähentää multiload-häslingin minimiin. Eipä kyllä sittemmin yleistynyt moinen… No, teknisellä puolella vaikuttavinta DL kakkosessa on tietenkin musiikki. Ensimmäisen osan vähän aneemisten tiluttelujen jälkeen Software Projects palkkasi Rob Hubbardin mukaan jatko-osaan, ja mies pistelee täysillä menemään: jokaisella tasolla on oma melodinen musiikkinsa, tyypillistä Hubbardin vähän progesävytteistä kovaa kalskahtavaa elektro-rockia lievin keskiaika-maustein. Pirun hyvää kamaa. Kokonaisuutena jopa yksi Hubbardin parhaita peli-soundtrackejä, joka tosin tuli kunnolla tutuksi vasta vuosia sen jälkeen kun tätä oli pelattu, erilaisissa demoissa ja musakokoelmissa. Koska eihän tuoreeltaan kuullut kuin lähinnä sitä ykköstason musaa aina vain uudelleen ja uudelleen.
Run / Stop - Restore 