Olen sanonut tämän aiemmin ja sanon taas: monet näistä 30 vuotta sitten julkaistuista palikansiirtelypeleistä olisivat sellaisenaan kotonaan nykyisten kasuaalien puhelinpelien keskellä. En tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tämä genre ilmeisesti hioutui monin tavoin valmiiksi pian ilmestyttyään – kenties digiviihteen kehitys on tapahtunut niin suurin harppauksin muiden pelityyppien parissa, että nämä kevyet puzzlet jäivät ikään kuin omilleen. Eivät varsinaisesti kehittyneet mihinkään suuntaan, mutta varioivat uusia versioita itsestään.
Atomix (Thalion, 1990) on näitä kuusnelosen elinkaaren loppuvaiheen pelejä, joita tuli ja meni ja jotka eivät jättäneet isoa jälkeä, mutta jotka olivat kuitenkin huolella tehtyjä. Itselleni tämä tuli tuoreeltaan maailmalta piraattikopiona, ja koukutti vähäksi aikaa kyllä hyvin. Ideana on koota hajallaan pitkin pelialuetta olevista atomeista mallin mukaisia molekyylejä aikarajan puitteissa. Haluttu atomi valitaan kursorilla ja sen voi laittaa liikkeelle kaikkiin neljään ilmansuuntaan, mutta tässä juju: atomit eivät pysähdy ennen kuin seinä tai jokin muu este tulee vastaan. Siispä kyse on jonkinlaisesta tilanhahmottamisoperaatiosta – mitä pitää liikuttaa mihinkin suuntaan missä järjestyksessä, jotta homma etenee. Miellyttävän leppoisaa siirtelyä se on muutaman ensimmäisen tason ajan, mutta sitten alkaa aikaraja käydä ahtaaksi.
Kuten täällä aiemmin käsittelemäni mutta vasta vähän myöhemmin ilmestynyt Atomino, on myös Atomix saksalaista alkuperää. Tuon myöhemmän pelin kaltaisesta arcadepuzzlesta ollaan nyt vähän rauhallisemmissa tunnelmissa, siis aluksi, mutta Atominon alati muuttuvan pelitilanteen sijaan Atomixin stressaava paniikintunne tuo mieleen matikankokeen, jonka viimeistä tehtävää ei kerta kaikkiaan tajua, ja kokeeseen varattu tunti on juuri loppumaisillaan. Mutta hyvin tämä peli on tehty, kuten saksalaisilla oli tapana. Ehkä on vähän yllättävää, että peli on sellaisenaan julkaistu ihan kansainvälisesti – näitä kevyitä puzzleja kun oli Saksassa tarjolla kuukausittaisten lehtihyllyltä ostettavien julkaisujen mukana kasapäin. Mutta kaipa uusi softatalo (tämä taitaa olla lähinnä Amigan puolella vaikuttaneen firman ensimmäisiä julkaisuja) on uskonut tuotteensa addiktoimisvoimaan. Ja mikäs siinä, kun peli on hyvin koodattu ja musiikki aivan erityisesti miellyttää. Alkuruudun kappale oli minulle jo monista yhteyksistä tuttu demoscenellä pitkään pyörinyt biisi, ja itse pelaamisen taustalla soi vähän mystis-sävytteinen melodinen korvamato. Saksalainen musatiimi F.A.M.E. vastasi soundtrackistä, hekin enempi niiden CP Verlagin halpispelien parissa esiintyivät.
Vaikea Atomixista on keksiä paljon sanottavaa, mutta jotenkin sympatiseeraan sitä yhä. Näistä kahdesta saksalaisesta atomipuzzlesta se on nykyään viehättävämpi, vaikkei Atominon kaltaiseen audiovisuaaliseen korskeuteen ihan ylläkään. Tuli tämän kanssa aikaa vietettyä ihan kohtuullisesti silloin joskus, ja 90-luvulle tultaessa sellaiset pelit olivat jo harvassa.
Run / Stop - Restore 