#247 – Atomino

A 247 Atomino

Psygnosis oli Amigalle erikoistunut julkaisija, jonka pelejä ilmestyi siinä määrin harvoin pikkukoneille, että pienimuotoisena tapauksena tällaista saattoi hyvinkin pitää. Valitettavasti näissä julkaisuissa oli aina sama vika: niistä näki jotenkin liian selvästi, että kovatehoisella koneella vaikutuksen tehnyttä peliä oli väenväkisin sovitettu kasibittiseksi, eikä lopputulos oikein miellyttänyt ketään. Atomino (Psygnosis, 1991) on sikäli mukava poikkeus, että käsittääkseni peli on kuusnelos-originaali; ainakin se ilmestyi yhtä aikaa Amiga-version kanssa, ja on koneen kyvyt ja rajoitukset huomioon ottaen ohjelmoitu.

Itse sain Atominon maailmalta ihan tuoreeltaan. Mitään pelistä ennakkoon tietämättä latasin sen koneeseeni ja hups vain sen kertakaikkisen nautinnollinen puzzlenäpertely oli vienyt minut mennessään. Kuten olen maininnut, vuonna 1991 olin aktiivisimmillani demoscenellä, ja siinä sivussa pelejäkin virtasi maailmalta luokseni; käytännössä kaikki uusimmat kräkättyinä jo kauan ennen virallista julkaisuaan. 90% niistä tuli ja meni jättämättä juuri muuta kuin utuisia muistikuvia, aina ei niitäkään – mutta onneksi joukossa oli muutamia sellaisia helmiä kuin Atomino. Peli on tosiaan hyvä. Puhdasta toimintapainotteista palastenasetteluahan tämä on; pelaajan on saatava valmiiksi molekyylejä, joita kootaan isoilta palloilta näyttävistä atomeista, niissä jokaisessa yhdestä neljään vapaana pyörähtelevää elektronia, jotka tarttuvat toisiinsa kun atomeja asettelee ruudulle vieretysten. Kun yhtään vapaata elektronia ei ole jäljellä, molekyyli on valmis, siinä juju kaikessa yksinkertaisuudessaan. Pelin edetessä ongelmia tietysti alkaa tulla: on tehtävä vähintään 9 atomin kokoisia kokonaisuuksia, on poistettava kaikki ylimääräisetkin atomit kentältä, tilaa on vähemmän, jne jne…

Atominon idea on hyvä, mutta sen kruunaa toteutus. Grafiikka on tällaiseksi puzzlepeliksi yliampuvan tyylikästä, taustalla soiva pitkä musiikki on paitsi melodisesti hyvä ja tunnelmallinen, myös teknisesti erikoinen sisältäen aika rouheaa bassoa ja samplen mieleen tuova sähkökitaraa. Ja tietenkin peli on niin taidokkaasti ohjelmoitu, että atomeja kootessa tuppaa väkisin viihtymään. Peli on vauhdikas ja intuitiivinen, mietintätaukoja ei esiinny, kentissä pääsee etenemään juuri sopivan vauhdikkaasti ja vasta jossain kymmenennen kohdalla alkaa tulla ongelmia… mutta siinä vaiheessahan pelaaja on jo totaalisessa koukussa. Tämä on merkillepantava ero aikakauden pääasialliseen puzzlejulkaisjaan CP Verlagiin – firmaan, jonka kautta monet demoscenellä pyörivät julkaisivat enemmän tai vähemmän ideaköyhiä puzzlepelejään, joissa oli aina hyvä musiikki ja jotka olivat hirveän vaikeita tai hämäriä. Myös Atomino on saksalaista alkuperää, mutta ilmeisesti nämä kaverit eivät ole koskaan demoscenellä vaikuttaneet, ja ehkä hyvä niin – olisipa tämä helmi saattanut hyvinkin hukkua sinne muun saksalaisen sälän joukkoon. Nyt tekijät ovat lähestyneet isoa brittiläistä pelitaloa, ja Atomino on saanut arvoisensa kansainvälisen julkaisun ja näkyvyyttä alan lehdissä.

Aikoinaan pidin tästä pelistä vallan valtavasti. Ei se suosikki-mitalia saa, mutta lähellä ollaan; muistanpa Atominon pariin vielä 2000-luvullakin palanneeni, kun hetkeksi kuusnelosen kokosin komeron perältä käyttökuntoon. Silti esim. Orbitsiin verrattava pakkomielle peliä kohtaan jäi puuttumaan, mikä ei tietenkään tarkoita etteikö Atomino olisi ollut ykkösluokan tuote. Hyvälle puzzlelle allekirjoittaneella oli aina aikaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s