#243 – The Living Daylights

L 243 Living daylights

Bond-leffat taisivat 80-luvulla olla laadullisessa aallonpohjassaan. Itsehän olin vielä tuolloin liian nuori niitä katsomaan, mutta muistan että yleinen reaktio Timothy Daltoniin oli aika negatiivinen; eikä hänessä Bondina kyllä sanottavasti karismaa olekaan, voin hänen suorituksiaan agentin roolissa myöhemmin nähneenä itsekin todeta. Connery on allekirjoittaneen Bond aina vain, tosin tämän viimeisimmän edesottamuksia en ole nähnyt, joten paha sanoa. Eivät varsinaisesti ole minun lajityyppisiäni elokuvia… Mutta oli Daltonilla rahkeita rooliin tai ei, on sivuseikka sikäli, että peleiksihän kasari-Bondit olisivat kääntyneet kenen tahansa tähdittämänä.

The Living Daylights (Domark, 1987) on kuusnelosen Bond-peleistä ainoa jota muistan pelanneeni, ja aika paljonkin: yksi kavereista osti tämän ihan tuoreeltaan, ja hänen luonaan muistan tätä veivatun. Mitään kovin agenttimaisia elementtejä ei peliin ole ujutettu, vaan kyseessä on varsin suoraviivainen kujanjuoksu: Bond tepastelee pää pystyssä määrätyn mittaisen matkan vaihtelevissa maisemissa samaan aikaan kun taustalla vihulaiset livahtelevat näkyviin milloin minkäkin esteen takaa tarkoituksena pumpata James-polo täyteen lyijyä. Rehvakkaasti luotisateessa paitasillaan tepasteleva agentti on kieltämättä vähän koominen näky, mutta toisaalta grafiikka pelissä on hyvää; varsinkin juuri Bondin itsensä hahmo on hyvin animoitu ja monipuolinen liikkeissään.

Peli on monotoninen, muttei huono. Kontrollimetodi on tosin hieman raakile: sekä 007:n toikkarointi eteenpäin että aseen tähtäimen liikehdintä taustan ampumarataa muistuttavalla maastolla hoidetaan joystickilla, mikä tuppaa tuottamaan paitsi harha-ammuntoja, myös kompuroivan agentin, kun pelaaja on keskittynyt niittamaan vihreähaalarisia sotajoukkoja, millä välin brittiläisen tiedustelupalvelun tähti on turvallaan käveltyään suoraan kivikkoon. Aseissakin on valinnanvaraa: esimerkiksi ykköslevelissä pikkupahikset pitää hoidella maalipyssyllä, ja vasta viimeisten kovemman luokan sällien ryömiessä koloistaan käytetään Walther PPK:ta. Saa sillä aiemminkin paukutella menemään, mutta jokainen hengiltä otettu henchman tiputtaa siihen asti kertyneen pistesaldon nolliin. Live and let live.

Kenttien välillä saa valita Q:n valikoimista kaikkea vinkeää, kuten ohjuskynää ja infrapunalasit. Tunnelmallisen yöllisen kakkoslevelin ääreen (ikkunoiden edessä vilahtelee paitsi tappajien, myös viattomien sivullisten siluetteja) äsken emulaattoritestissä kuukahdin, mutta hämäriä muistikuvia on, että aikoinaan oikealla masiinalla pelatessa olisi pidemmällekin päästy. Ei tämä siis pöllömpi peli ole, julkaisija Domarkin tuttuun tyyliin vain jotenkin persoonaton. Kyseinen firma ei tainnut yhtään nykyisin klassikkona tai edes kultti-sellaisena muisteltua peliä julkaista, vaikka paljon pistikin tavaraa markkinoille 80-luvulla. Tätä ihan toimivaa perushuttua se taisi pääasiassa olla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s