#224 – Arctic Shipwreck

A 224 Arctic shipwreck

Olen kuullut tarinoita vanhasta merimiehestä, joka näki eläköidyttyään toistuvia painajaisia, sinällään melko absurdeja, haaksirikosta, jossa laivallinen ihmisparkoja ja järkyttävän suuri norsu (tai ehkä mammutti) ovat pelastautuneet isokokoiselle jäälautalle jossain päin Jäämerta, kaukana kaikesta. Tarinoiden mukaan painajaiset helpottivat vasta kun vanha merimies koodasi niistä pelin nimeltä Arctic Shipwreck (Commodore, 1983), joka ei ehkä ole oudoin näistä kuusnelosen alkuvuosien peleistä, mutta siellä hämmästyttävien tekeleiden kärkipäässä kuitenkin.

Pelaaja ottaa tässä lohduttomassa skenaariossa tuon jokseenkin paikkaan sopimattoman kärsäeläimen roolin. Ja juuri lohdutonhan tämä on. Jää on liukas, meren aallot keinuttavat lauttaa armottomasti, eivätkä ihmisparat kykene muuhun kuin avuttomina odottamaan jäätymiskuolemaansa liukuessaan kohti vettä, jonne lautan laidan yli vinkaisten katoavat yksi kerrallaan kaikki. Norsun tehtävä on marssia pikavauhtia aina sinne, missä jää on korkeimmillaan, jotta lautta palautuu kohtalaiseen tasapainoon, mutta ei liikaa tietenkään, pian alkaa ihmismassaa liukua niskaan ja taas on vaihdettava paikkaa. Ja myrskyävä meri se vain lauttaa keinuttaa…

Jääkimpale on täytettyä vektorigrafiikkaa, ja oivallinen ohjelmointitaidonnäyte:  sen keinahtelu on hypnoottista ja realistista, eikä norsu onnistu kääntämään lautan kallistuskulmaa hetkessä, vaan liike on hidasta ja yleensä monta ihmissielua solahtaa laidan yli vielä senkin jälkeen kun elefantti on vaihtanut paikkaansa reunalta toiselle ja jäävuori vasta hitaasti alkaa asettua uuteen kulmaan. Surkeimmassa tapauksessa tasapainotuksen jälkeen vain yksi ainoa toverinsa hyiseen kuolemaan menettänyt merimies liukuu jäälaatalla norsun seurana. Se on niin lohduton näky että tekee mieli resetoida peli ja etsiä joku jonka syliin käpertyä.

On tässä sentään vähän tavoitettakin: horisontissa ruudun laidalta toiselle seilaava laiva on aikaraja, ja jos onnistuu yhdenkin kanssapelastujan pitämään pinnalla siihen asti kunnes laiva saavuttaa määränpäänsä, on homma hoidettu. Siis luulisin niin; en minä ole ikinä onnistunut, varsinkin kun aina silloin tällöin taivaalta syöksyy petolintu, jota pitää hätistellä pois tai se napsii onnettomasti sätkiviä ihmisiä mukaansa yhden kerrallaan… Tämä on tosiaan täysin iloton peli, puhdasta painajaista. En oikein ole varma kumpaa kohtaan tässä tuntee enemmän empatiaa, niitä jo kaiken toivonsa menettäneitä ihmisiä, vai heidän ainoaa toivoaan, norsua joka epätoivoisesti yrittää pitää tässä painajaistilanteessa näitä raukkoja hengissä? Mutta luonto on armoton. Kohtalo on kova, kaikkensa voi yrittää, kaikkensa voi tehdä, kaikkensa antaneena voi katsoa juuri niiden syöksyvän jäiseen helvettiin yksi kerrallaan jotka luottivat sinuun ja siihen että tässä painajaisessa olisin pitänyt heidät elossa vielä edes hetken, edes yhden päivän vielä, edes tunnin.

Arctic Shipwreck ei ehkä ole digitaalisen viihteen merkkipaalu, mutta kertakaikkisen mieleenjäävä kokemus. Todettakoon vielä lopuksi, että norsulla voi myös suorittaa päämäärätietoisen itsemurhan kävelemällä suoraan mereen. Tämän jälkeen peli jatkuu vielä sen verran pitkään, että pelaaja ehtii nähdä kaikkien lautan ihmistenkin syöksyvän avuttomina jäätä pitkin kuolemaansa. Sitten palataan alkuruutuun, jossa soi tunnusmusiikkina ”What shall we do with the drunken sailor?”.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s